Melkein 2012

En ole käynyt alennusmyyntiostoksilla. Olen nähnyt jonot kaupan kassalla ja niiden pituudesta voi päätellä (kaiketi) kansantaloudellisesti positiivisia asioita. Sen vuoksi jonotin kiltisti omia ruokatarvikkeita, vaikka kotiin oli kiire vastaanottamaan lainalapsia isovanhemmiltaan.

Joulupukki oli erityisen suopea minua kohtaan tänä vuonna. Kuten Rooibos, minäkin luen tällä hetkellä lahjaksi saamaani Katja Ketun Kätilöä. Minä en ole kuitenkaan Lapin maisemissa, kuten hän, vaan lumettomassa ja pakkasettomassa, mutta onneksi sähköistetyssä ympäristössä. Tosin juuri nyt Pekka Pouta kertoo, että saamme pakkasta tännekin. Sähköt eivät tosiaan täällä ole edes pätkineet, vaikka itkupotkuraivarin saanut tuulenpoika yritti painaa parvekkeen oven sisään ja paiskoi kiukkuisesti lyhtyä seinää vasten, kunnes tuulta uhmaten kävin noutamassa sen yöpaidassani parvekkeelta pois. Onneksi joulukinkku sai painopisteeni sen verran alas, etten lennähtänyt parvekkeelta tieheni, hentoinen kun olen (tämä oli sitä sarkasmia).

Tänään on oikeastaan ensimmäinen päivä, ettei ole tullut syötyä ylenmäärin. Eräs ystävä lahjoi minua itse valmistamallaan Rocky Road -suklaalla. Olen tunnistanut sieltä seuraavia aineksia: jotain rusahtelevaa, kenties riisimuroja, toffeetäytteisiä suklaanappeja, Marianne-murskaa, pähkinämurskaa, vaahtokarkkeja, Dajmia ja jotain polly-rakeiden tapaisia sitkastoffeisia yllätyksiä. Maku on suklainen ja rajun makea, melkein pläjäyttää tajun kankaalle. Päältäpäin katsoen luomus tosiaan näyttää kuraiselta pellolta, jossa on rellestetty olan takaa, mutta kun veitsellä siitä paloja katkoo, oi onnen päivää. Tämä on todella makeaa rakastavien ihmisten juttu, ei vasta-alkajille.

Minun on vaikea uskoa, että tämä vuosi loppuu. Luin jostain taannoin, että ihmisen pitäisi miettiä, mitä elämältään haluaa, siis oman elämänsä tavoitetta ja siten saavuttaa onnen (en tiedä, saavuttaako onnen tavoitetta saavuttamatta). Minä en kylläkään keksinyt mitään hienoa tavoitetta elämälleni. Eikö sellaisen pitäisi olla jotenkin hieno ja ylevä?

Tänään Mies käytteli kuumaliimaa ja avusti tytärtään askartelemaan vihreän olion, jolla on leveä hymy, yksi silmä ja erikokoiset lilan ja keltaisen sävyiset korvat sekä suurensuuret oranssit räpyläjalat. Se on hieno ja jos otetaan huomioon Miehen omistautuminen isyyteensä, voitanee sanoa sen olevan jopa ylevä.

Ihanaa joulua!

Kaikki on juuri niin valmista kuin pitääkin. Koska ollaan jo jouluaaton puolella, avasin jo kalentereistani viimeiset luukut. Niistä ilmaantui seuraavanlainen teksti:

Hyvää joulua!

Enää kolme yötä...

Äh, edelliseen kommenttiini ehdin jo kirjoittaa, että enää olisi muka kaksi yötä jouluun. Ja sitten kun otin sormet avuksi, havaitsin, että niitä onkin kolme. Mutta se yksi niistä on juuri nyt. Tarkoitus oli kirjoittaa tänään jotain vähän isommin ja pidemmin, mutta käärinkin sitten lahjoja pakettiin.

Hampaat on pesty, yöpaita on päällä, nyt kerään kissat ja siirryn vällyjen alle. Tätä päivää ei voi moittia. Vähäsen jopa pakkasta ja lunta. Ja nyt tähän pollaan enempi sitä unta.

Huomenna mennään bussiin

Minä lähden katsomaan Miestä ja lainalapsia. Olin askarrellut lainalapsille joulunodotukseen pieniä kangaspusseja, joista löytyi päivittäin yllätyksiä. Koska lapset eivät ole Miehen luona päivittäin, yllätyksiäkään ei tarvittu ihan jokaiselle päivälle. Mies kertoi, että suurin haaste hänelle oli iltaisin muistaa täyttää pussukat ja piilottaa ne sopivaan paikkaan. Ensimmäisten pussukoiden ilmestyttyä viisivuotias hieman kaipaili ihan tavallista suklaakalenteria, mutta Mies oli fiksu ja osasi varautua tähänkin: jokaisessa pussukassa oli sisällä myös yksi karamelli. Hän raportoi, että nyt pussukoita jo kysellään, elleivät ne aamulla ole näköyhteyden päässä. Tottahan minulle tulee asiasta hyvä mieli. Jos minulla olisi omia lapsia, olisin halunnut askarrella heillekin pussukoita - tai jonkin vastaavan järjestelmän. Ihaillen olen seurannut Uuden kuun aikaan -blogia, jossa joulukalenteri tuo yllätysten lisäksi myös perheen yhteistä tekemistä.

Ikiomat jolulukalenterini ovat ihan tavallisia pahvikalentereita. Toinen tuli paikalliselta lehdeltä, toinen taas SPR:ltä. Molemmat ovat ykkösluokkaisia kalentereita siinä mielessä, että molempien kuvat täydentyvät luukkujen vähenemisen myötä. Tällaiset kalenterit ovat mielestäni joulukalenterien aatelia. Lapsena yritin irrottaa jouluaattona kalenterin päällyspahvin, jotta saisin aikaan yhtenäisen, reiättömän kuvan, mutta pettymykseni oli suuri, kun täydennykset olivatkin vain irrallisia kuvakkeita valkealla paperilla. Enää en siis tätä yritä.

Tänään on parempi päivä. Eilen olin paitsi väsynyt, myös päätynyt tekemään pahaa hyvistä tarkoitusperistäni huolimatta. Eniten minua ärsytti se seikka, ettei pahan tekemisen syyllä ole juurikaan merkitystä sen henkilön näkökulmasta, joka vääryyttä on kärsinyt. Tuskan määrä on vakio siitä riippumatta, onko vääryys tehty hyvää vai pahaa tarkoittaen. Myös tämän olen oppinut kantapään kautta. Mutta myönnettävä on, että minä olen huono häviäjä elämässäkin. Minä haluaisin aina onnistua ja ellen onnistu, piiskaan itseäni niin, että kaikki menneiden joulujen haamut heräävät ja kaikenlaisia pulleita ja vereviä, mustia ja karvaisia mörköjä alkaa pulpahdella helmojen alta. Niitä pitää sitten laskea ja miettiä yökaudet. Ei sillä lailla tule unta ei. Mutta tänään minä aion nukkua, sillä huomenna nousen bussiin nyssäkät pullollaan jouluiloa.

Renkaita

Minä kasvan vuosirenkaita.

Kasvatan myös väsymyksen renkaita silmieni ympärille.

Vatsan ympärille kasvatan michelinrenkaita.

Kulhossani ui äsken liialliseksi todetussa maitomäärässä kaksi yksinäistä murorengasta. 

Minä ajattelin, että ne näyttävät keskeltä yhtä tyhjiltä kuin minun katseeni.

Juuri tänään minä en sisällä mitään.

Jos tupakoisin, puhaltaisin renkaita.

Rämpylöivästä voimasta

Tämä istuu edelleen sohvallaan. Sitä ennen tämä on maannut jäisellä maan pinnalla kuulostellen, mikä meni rikki. Sitten tämän kehoon on suunnattu röntgensäteitä. Lääkäri on kertonut tälle, että tämän häntäluu on hyvin prominentti, mutta poikki se ei ole. Tahikka muutenkaan sangen epänormaali. Samainen lääkäri myönsi tälle myös luvan katsella Sielun veljien keikan, jos ei hetkuta hulluna.

Niin että yllättäen vaikeinta sitten kuitenkin oli olla joraamatta. Sielun veljet ei ainakaan ole kangistunut. Onneksi tärähtänyt alaselkä kesti kuitenkin keikan.

Ajallani on nyt jakaja. Paitsi kaikenlaiset yllättävät väliintulot, kuten kaatuminen tai Sielun veljet, on elämässäni Mies. Yksin eläessäni ehdin saada lyhyemmässä ajassa aikaan enemmän. Nyt huomaan lepattelevani Miehen ympärillä kuin aamuinen koi. Se on ihan oikein tietenkin, niin pitääkin asioiden olla. Ja onhan se joulukin, jonka valmistamisessa etenen kierrellen, kaarrellen, onnahdellen, mutta vääjäämättä eteenpäin kuitenkin. Aina ennenkin on valmista tullut, joten luotan siihen, että tälläkin kerralla tulee.

Sitäpaitsi tänään on todo-listastani yliviivattu useita rivejä. Sehän tarkoittaa, että tämä oli hyvä päivä. Ja huominen on sitä parempi, mitä nopeammin lampsin nukkumaan. Hyvää yötä, te olette hyvä yleisö.

Pieni ja rento ote

Niin totesin työpaikalla vieressäni istuvalle miehelle, kun ohikulkijat sanailivat hänen työasennostaan, johon kuului jalkojen pitäminen työpöydällä. Oikeastaan sellainen ote pitäisi elämään olla yleisemminkin. En tarkoita, että elämä tulisi elää jalat pöydällä, vaan sitä, ettei taukoamatta pitäisi ajatella tekemättömiä asioita. Luulen silti, että joulun alla aika monia käsiä nousisi, jos kadulla alkaisi huudella, kenellä on enemmän tehtäväluetteloa, kuin mitä arvelee pystyvänsä suorittamaan.

Tänään kieltäydyin suorittamasta. Aika usein teen niin, mutta sitten kuitenkin soimaan itseäni asiasta. Olen siis ikäänkuin jatkuvasti tukkanuottasilla sen ahkeramman minäni kanssa, joka suunnittelee tekevänsä töiden jälkeen kotona vaikka mitä. Sitten on se todellinen minä, joka alkaa heti vitkastella, kun kotiovi perässä on painunut kiinni.

Niin laiska en kuitenkaan ole ollut, etteivätkö lusikkani kiiltäisi. Elämäni Miehen myötä talouteeni tuli kaksi tarkemminmäärittelemättömänmetallista tarjotinta. Ajattelin, että kenties ne kirkastuisivat, jos upottaisin ne alumiinilla vuorattuun astiaan suolaveden kera. Verrannon vuoksi upotin kuumaan suolaveteen myös alpakkalusikoita. Lopputulos oli se, että alpakkalusikat kirkastuivat silmissä sädehtiviksi kuin uudet, mutta tarjottimen metamorfoosi jäi vajavaiseksi. Päätelmä: ainakaan hopeaa tai alpakkaa tarjotin ei ole, joten se lienee jotakin muuta metalliseosta. Seuraamus: kihnutin tarjottimet niin puhtaaksi kuin osasin käyttämällä perinteistä astianpesuaine-pesusieni-yhdistelmää.

Kodissani on myös kristallinen, tarkennus, tarkemminmäärittelemätöntälasia oleva tuhkakuppi. En ole varmaa, onko se koskaan tuhkaa nähnytkään. Se pääsee kylpemään seuraavaksi, sillä aion laittaa siihen joulukaramelleja. Heti kun luulen, että pystyn vastustamaan niiden kutsua edes hetken. Tänään ei ole ollut vahva päivä houkutuksista kieltäymyksessä: melkoisen monta palaa manteli-hunaja tummaa suklaata on livahtanut ääntä kohti.

Spraymaalipurkissa luki, ettei maalia saa käyttää muoville. Käytin kuitenkin. Olen nyt hopeoinut ja kullittanut kaiken. Riskillä.

Sohvaan juurtunut

Puhuin tänään Miehen kanssa videoyhteyden kautta. Se oli ensimmäinen yksityisvideopuheluni. En erityisesti pidä siitä, että näen itseni keskustelemassa. Näytän epäminältä, ainakin vanhemmalta ja ränsistyneemmältä (joku toinen saattaisi kutsua tätä ilmiötä realismiksi). Oli miten oli, keskustelun aluksi mies kysyi: “Miten sä tolta näytät, onks sulla joku efekti päällä?”. Ei tietenkään ollut, joten vastasin hivenen nyreällä äänellä: “Ei, kun mä näytän tältä”. Samalla hetkellä alkoi hillitön stereonauru, jota kesti ja kesti.

Tänään piti olla tehokas päivä, mutta kuten useat muutkin tehokkaat päiväni, se jotenkin kutistui rusinaksi. Aikaansaannokset rajoittuivat talvitakin pesemiseen ja joululahja-askartelujen pienimuotoiseen edistämiseen. Kissat lienevät onnellisia siitä, että niille on vaihdettu uudet, runsaat ja puhtoiset hiekat. Urakasta kiitettiin tavalla, jonka vain kissat osaavat: ennen kuin ehdin edes kiikuttaa roskapussia pois, pörröhäntä pujahti käymälään, josta alkoi kuulua vimmattuja kaivamisen ääniä.

Seuraavaksi minä puolestani aion kaivautua omaan vuoteeseeni. Nam.

Tai ainakin heikun keikun

Kotiin tullessani haaveilin yllättäväni Miehen siivoamalla kodin virheettömän siistiksi. Sen sijaan päädyin lukemaan blogeja, leikkaamaan kissalta kynnet ja lukemaan aikakauslehden kannesta otsikon “5 ihanaa joulukotia”.

Minun kotini, joulu tai ei, on aina ihanasti rempallaan. Vaikka kuinka imuroida hinkuttaisin, kuluu vartti, ja pitkäkarvainen prinsessakissa on jo pyörinyt jonkin irtokarvapallon maton pintaan. Tai kolli on kaivautunut joko sohvalle viikattujen vilttien alle tai pedatun vuoteen vällyjen alle. Hänet tunnistaa muhkurasta.

Yritin tehdä vaikutuksen lainalapsiin siivoamalla kodin viihtyisäksi. Olin itse hyvin tyytyväinen, mutta he istuivat sohvalle ja kysyivät, miksi se on aivan karvainen ja miten täällä on karvoja ihan joka paikassa. Eivät he ollenkaan huomanneet sitä, että kodin piti olla siisti. Lähinnä he ehkä huomasivat sen, että tällä omituisella aikuisella ei ole ollenkaan leluja.

Toisaalta, kun koti on ihanasti rempallaan voi sinne joka joulu rehata aidon, karisevan, varisevan ja hyönteistäyteisen joulukuusen, jonka neulasia sitten löytyy seuraavanakin jouluna vielä mitä oudoimmista paikoista. Taidan olla samanlainen kuin kotini, vaikka yrittäisin tälläytyä hienoksi joihinkin juhliin, teen aina jotain väärää tai vähintään puhun hupsusti tai sitten sukkaan tulee silmäpako. Ei se haittaa, sillä tunnen oloni rakastetuksi ja pidetyksi tärkeiden ihmisten keskellä. He ovat hyväksyneet sen, että olen tällainen Peppi Pitkätossu.

Paluu

Tänään palasi nauru. En tarkkaan tiedä, missä vaiheessa sen huomasin, mutta lounaaseen mennessä oli ihan selvää, että olin jossain mielessä palannut takaisin kuoriini kellumasta jostain puolittain itseni ulkopuolelta. Havainnostani riehaantuneena heittelin ihmisille nokkeluuksia, jotka saivat heidät nauramaan kanssani. Naurun palaamisen myötä on mieliala paljon korkeammalla ja ajatukseni täynnä toivoa paremmasta.

Otin tänään sen verran varaslähtöä jouluun, että ostin kuivattuja hedelmiä. Iltapalaksi taisi tulla nakerrettua yksi päärynänpuolikas, kaksi rengasta omenaa, neljä aprikoosia ja kaksi luumua. Syntisen makeaa. Yhtäkään hedelmää ei tuosta pussista selviä jouluun saakka.

Kissa on majoittunut läppälaukkuni läpän päälle. Ei saisi osoittaa niin suurta huolimattomuutta, että unohtaa läpän auki. Iltasella etsin kuitenkin laukkuni sivutaskusta kiireellä hakaneuloja, jolloin laukkurukka jäi auki. Nyt se on perusteellisesti karvaistettu. Kissatyttö näyttää kuitenkin onnelliselta ja jatkaa iltapesuaan silmät tyytyväisyydestä sirrillään.

Iltapesulle suuntaan seuraavaksi minäkin.

Maanantai

Tänään on parempi tänään kuin pitkään aikaan.

N yötä jouluun on...

Vielä ei ole lunta. Toivon, ettei joulu tule liian nopeasti, niin, että ehdin luoda itsetehtyjä lahjoja, ainakin ne, joita olen suunnitellut. Viime aikoina kapasiteettini on mennyt aivan johonkin muuhun. Huomenna yritän kuitenkin saada tarvikkeita ostetuksi. Mies oli tallentanut minulle Hesarissa huomanneensa kudottavien joulupallojen ohjeen, sillä näimme yhdessä TV:ssä ohjelman, jossa kerrottiin miesparista, jotka olivat näitä sympaattisia palloja keksineet alkaa kutoa. Ehkä yritän saada edes yhden pallon aikaiseksi. Olisihan se soma koriste esimerkiksi lahjakassiin.

Nyt menen kuitenkin nukkumaan.

Kolme ajatusta

Tänään sain töissä pullaa. Saatoin valita tavallisen pullan, korvapuustin ja voisilmäpullan väliltä. Voisilmäpulla on aina herkullinen, mutta korvapuusti oli paljon suurempi. Ja jos on leiponut, tietää, että jokaiseen korvapuustin kerrokseen tulee paitsi kanelia, myös sokeria ja voita. Valitsin siis korvapuustin. Sen tarjosi mies, joka täytti vuosia isänpäivänä. Minusta miehet, jotka tuovat pullaa töihin, ovat miellyttäviä.

Minä en haluaisi että Suomen kallioperään haudattaisiin ydinjätettä. Ei suomalaista jätettä, eikä ulkomaista. Ei niin minkäänlaista. Kävin Olkiluodossa katsomassa kuparikapseleita, joihin polttoainesauvat on tarkoitus upottaa. Ne ovat kauniita kiiltäviä ja suuria esineitä, mutta eivät herättäneet minussa erityistä luottamusta.

Muistin vasta tänään, että olen kutsunut huomenna kokoon virallisen kokouksen, joka tapahtuu minun kodissani. Tämän vuoksi minun on herättävä aamulla aikaisemmin ja imuroitava kotini. Lisäksi on puhdistettava sohvasta tahra, jonka pahoin pelkään olevan hammastahnaa. Älkää kysykö, en osaa selittää.

Isänpäiväsatu

Suomalaiset sadut alkavat sanoilla “Olipa kerran”. Venäläiset aloittavat satunsa vapaasti suomennettuna sanoin “Oli, eli”. Minullakin on satu. Saduthan ovat tarinoita. Tämä tarina ei ole mukava isänpäiväsatu, joten varoitan jälleen hellämielisimpiä lukijoitani, voitte halutessanne lukea tämän tarinan myöhemmin, tai ei koskaan.

Oli, eli kerran nainen. Hän oli kokenut elämässään pari pitkää parisuhdetta, hienon avioliitonkin, jonka aikana vuosia toivottiin lasta, joka ei koskaan tulostaan ilmoittanut. Sieluun jäi pettymyksiä ja haavoja, naiseuteen jäi railo.

Naista haavoittaneen lyhyemmän parisuhteen jälkeen tämä eleli puolisentoista vuotta yksin. Aika oli hyvää itsetutkiskelun aikaa, rauhoittumisen ja irrottautumisen aikaa. Elämä esitteli parisuhteettomuusteorioitaan, niitä surullisia ja myös niitä pieniä ilon pilkahduksia. Nainen kyllä vähän toivoi ja odotti, joskus kirjoittikin haaveestaan löytää rinnalleen kumppani. Hän oli elämässään kokenut, mitä on elää hyvässä parisuhteessa, jossa ihmiset yhdessä nousevat korkeammalle kuin erillisten osiensa summaksi.

Ja niin naisen elämään tuli mies. Mies, jonka silmät nauravat ja joka saa naisen nauramaan. He eivät vaadi toisiltaan ihmeitä, käpertyvät ihmisläjäksi sohvannurkkaan ja katsovat laadukkaita TV-ohjelmia. Kun nainen liikuttuu, mies silittelee hänen hiuksiaan ja puhuu pehmeästi.

Sitten tapahtuu ihme. Nainen on kylpyhuoneessa ja joka ainoa solu hänessä vapisee, kun hän katselee, miten foliopakkauksen päällä lepäävään testitikkuun piirtyy kaksi vahvaa, punaista pystyviivaa. Nainen matkustaa bussilla miehen luo kertomaan asiasta. Hän ei ole varma, miten mies suhtautuu. “Onko noin?” mies kysyy. Nainen katsoo miestä peloissaan. Hänen silmänsä nauravat. Hän sulkee naisen syliinsä.

Mies on naisen mukana lääkärinvastaanotolla, jossa lääkäri etsii alkiota näytöltä. Sitä ei heti löydy, nainen purskahtaa itkuun. Mies nousee hiljaa paikaltaan, tulee tutkimuspöydän ääreen, ottaa kädestä, silittää hiuksia, ei sano mitään. Lopulta alkio löytyy, mutta se on pienenpieni. Lääkärin mielestä on syytä odottaa vielä viikko. Hänen mielestään löydös voi olla vielä normaali. Hän sanoo, että hän on nähnyt ihmisenalkuja paljon, ja tämän suhteen hänellä on hyvä hytinä.

Seuraavalla viikolla mies ei pääse paikalle. Nainen menee yksin. Alkio löytyy helpommin, mutta nainen näkee, että sen sydän sykkii hiljalleen, suunnilleen hänen oman sykkeensä tahdissa. Hän arvaa lääkärin sanat jo ennen kuin tämä ne sanoo. Nyt ei hyvältä näytä. Nainen saa lähetteen poliklinikalle. Lähetteessä lukee: “Jos raskaus ei ole jatkunut normaalisti, suos. lääkinnällinen tyhjennys”.

Nainen laulaa kylpyhuoneessa Nimettömälleen Sinisen unen, siltä varalta, ettei Nimetön koskaan sitä muuten kuulisi. Hän kuiskaa rakastavansa Nimetöntä, mutta antaa sille luvan mennä, jos se ei jaksa. Ei äiti suutu.

Isänpäivän aamuna nainen herää uneen, jossa tuntematon mies pelaa iPadilla peliä, jossa miehen pelihahmo kulkee pitkin katua, jonka varrella on pieniä idyllisiä putiikkeja. Jokaisen putiikin nimi on “Vauva”. Isänpäiväkakusta tulee ruma ja vino. Vanhemmille on kerrottava, ettei heistä tällä kertaa tullutkaan isovanhempia, mutta kenties ei tänään. Onhan isänpäivä.

Lehden kannessa on kahden isänpäivän aamuna syntyneen vauvan kuvat. Onnea teille, kuiskaa nainen itkuisena. Hän ajattelee niitä lukemattomia muita naisia, jotka ovat jakaneet saman menetyksen, kuka milläkin tavalla. Jotkut äitienpäivänä, toiset jouluna tai juhannuksena, kesken tavallisen työpäivän, toiset yllättäen toiset siihen varautuneena, kuten tarinamme nainen.

Vielä nainen tuntee väsymyksen, muutokset kehossaan. Aavistaa pienen hitaan sydämen vielä lyövän, mutta kuinka kauan? Elämä ei tarjoa vastauksia, vain ihmeitä ja uusia kysymyksiä.

Niille blogia lukeville ystäville, jotka tarinan tuntevat, nainen lähettää terveisensä ja nöyrimmät kiitoksensa siitä tuesta, jota hän on näiltä saanut. Heidän osaltaan, jotka tarinan naisen kuvittelevat tunnistavansa, nainen pyytää heitä säilyttämään tämän salaisuuden omana tietonaan. Jotkut asiat ovat vain liian suuria vaiettaviksi.

Tarinan miehelle nainen haluaa sanoa Miljoonasateen sanat:

Tulkoon vaan silmitön talvi,

hyytyköön maa.

Rakkauden riepuun me kietoudutaan.

Tulkoon vaan silmitön talvi,

järjetön sää.

Meitä ei kylmetä routa ja jää.

Minä en ole mikään otsikko

Näen yöllä hirvittävää painajaista. Herään omaan unihuutooni, huudan apuun Miestä. Hän ei ole yöllä vierelläni silloin, kun suustani purkautuu tukahtunut “apua”. Sen verran ilmoille purkautuneesta äänestä koituu kuitenkin helpotusta, että herään. Olen tuskan hiestä märkä, sydän hakkaa ja pelko kourii kehoa varmoin ottein. Ymmärrän, että kauhusta on ravistauduttava irti ja yritän kerätä rohkeutta, jotta uskaltaisin kävellä portaat alas ja sytyttää WC:n valon, katsoa itseäni peiliin. Luen vuoteessa aikakauslehteä, jotta huohottava pakotunnelma häviäisi. En muista lukemastani mitään. Kello on 2.50. Kadun varteen pysähtyy auto, kuulen oven käyvän. Hetken olen varma, että Mies on saapunut luokseni lohduksi ja pelastukseksi. Sitten järki voittaa. Sanomalehden jakaja, niin sen täytyy olla. Silittelen kissaa, jotta saisin unen.

Aamu tuo mukanaan huonoja uutisia. Soitan puheluja, lähetän tekstiviestejä. Itken. Kuulen rauhoittavia sanoja, käsiä kietoutuu ympärilleni. Kaiken keskellä olen kiitollinen jokaisesta ihmisestä. Kaikista sanotuista sanoista ja luetuista viesteistä. Mies on etäällä, mutta tunnen hänet vahvasti lähelläni. Hän on jättänyt jälkensä, merkkinsä. Paitsi minuun, myös näiden kotini seinien sisälle - oikeastaan vähän ulkopuolellekin.

Viikonloppu on kuitenkin alkanut. Olen ajatellut viettää sen valmistelemalla lainalasten joulunodotusta - he tulevat saamaan joulukalenterinsa yllätyspussukoiden muodossa. Pussukat piilotetaan joka päivä eri paikkoihin ja pienet joulunodottajat saavat niitä etsiä, joskus vihjeiden pohjalta, toisinaan aarrekarttojen, ehkä kuumaa-kylmää -vihjein. Paljon on myös Miehen vastuulla, miten paljon hän minäkin päivänä jaksaa ja ehtii asiaan perehtyä. Sen kuitenkin tiedän, että itse olisin lapsena ollut tällaisesta kalenteripelistä innoissani. Siksi haluan toteuttaa sen heille. Ja näitä asioita aion siis miettiä huomenna. Lisäksi aion aloitta kummilasten – joista yksi on hurahtanut jo aikuiseksi – lahjojen työstämisen. Rakastan joulua, haluan upota sen lämpimään ja lohdullisen punaiseen, jossa minua ympäröi perhe ja turva.

Nyt nukkumaan

Minä en pidä aamuherätyksistä. Ehkä ne olisivat helpompia, jos en iltaisin valvoisi niin myöhään. Pahaksi onnekseni pidän kovasti myöhään valvomisesta. Siinä välissä on sitten tasapainoiltava. Jos kävisin ihan oikeissa yhdeksästä viiteen tai kahdeksasta (glups) neljään töissä, niin koko vuorokausirytmiä olisi kyllä muutettava melkoisesti. Mutta siihen asti harrastan tätä yöhillumista ja aamuvenkoilua. Herätyskelloni soi kummallisiin aikoihin, kuten vaikkapa 8.47, sillä yritän maksimoida jokaisen nukkumiseen käytettävän minuutin. Rakastan nukkumista, niin paljon kuin voi rakastaa sellaista asiaa, joka tietyllä tapaa ei tunnu miltään. Mutta tuntuuhan se toisaalta ja nautinnollisia ovat ne hetket kun herää ja sitten tajuaa, että ihanaa, vielä saa nukkua lisää. Mies aina nauraa minua, herätyskellonaikojani ja sitä, että aamuisin lojuisin sängyssä loputtomiin. Toivottavasti hän ei lopulta kyllästy siihen ja koe sitten velttoiluani ärsyttäväksi. Se on luonteeni heikkous.

Hitsi, vieläkin on hyvä mieli siitä, että eilen kirjoittamani sanat saivat Rooibokseen uutta puhtia. Joskus sitä todella kannattaa sanoa mitä ajattelee. Kerran optikolla näin naisen, joka sovitti silmälaseja (olenkohan kirjoittanut tästä...). Hänen miehensä ei ottanut asioihin mitään kantaa ja nainen puntaroi upeiden, värikkäiden ja rohkeiden lasien sekä ihan kivan näköisten, mutta hänen persoonaansa nähden vähän tylsien lasien välillä. Minä odotin vuoroani ja sanoin lopulta hänelle, että jos minä olisin hän, ottaisin nuo upeat värikkäät kehykset, jotka tuovat hänen pirskahtelevan luonteensa esiin. Esitin kommenttini hyvin varovasti, mutta nainen suorastaan riemastui. Hän valitsi villimmät lasit (joita selvästi myös itse näytti haluavan, muttei ihan olisi uskaltanut) ja lähti ilmeisen hyväntuulisena miehensä kanssa liikkeestä. Turha kai sanoakaan, että jäi pahuksen hyvä mieli – varmasti meille molemmille.

Jos maailmassa olis kahva...

Lueskelin vastikään Kuvastaja-palkinnon saaneen kirjailija Pasi Ilmari Jääskeläisen blogia. Sitä lukiessani mietin kahta asiaa: pitäisikö eräs ystävättäreni, joka jakaa Pasin kanssa siviiliammatin, herran kirjallisuudesta. Jääskeläisen kirjallisuus on fantasiaa, mutta ei sellaisessa mielessä, kuin perinteisesti ajatellaan (siis lohikärmeksiä, miekkoja, loitsuja, tyrmiä jne. - ei sillä että minä olisin kyseisiä elementtejä vastaan, kunhan eivät oikeassa elämässä tule vastaan), vaan ehkä sellaisessa mielessä, että todellisuus vääristyy kuin oma kuvajainen järven pinnassa, kun tyynenä kesäiltana painaa sormensa keskelle kasvojen kuvajaista. Päädyn siihen, että tietynlaisessa leenakrohnmaisessa mielessä ystävätär saattaisi pitää Jääskeläisen hengentuotteista, vaikka torjuukin muun fantasiakirjallisuuden virtuaalisin hopealuodein ja valkosipuliseppelein (okei, keksin tuon vertauksen itse).

Niin ja se toinen mieleeni tullut asia oli se, että jos minulla olisi loppumattomat voimavarat, voisin minäkin haaveilla suurista kirjallisista saavutuksista, joita kirjoiksi kutsutaan. Tällä hetkellä olen keskittynyt seuraamaan tulevan kirjailijan (minä sanon tällä tavoin, sillä minä uskon hänen onnistumiseensa), Rooiboksen, blogia. Siellä näen, miten hänen mielensä valtaa vuoroin luomisvimma, vuoroin toivo ja toisinaan epäusko. Silloin ajattelen, kuten Tähtien Sodassa, missä Luke Skywalker kuulee kriittisellä hetkellä henkisen johtajansa Obi-Wan Kenobin äänen: “Use the force, Luke. Let go, Luke". Anna mennä Rooibos, sinulla on se, mitä homman hoitaminen kotiin vaatii.

Paljonhan olisi sellaisia asioita, joita voisi tehdä, jos kaikki olisi mahdollista. Tästä kaupungista esimerkiksi puuttuu sellainen kahvila, jossa olisi pitkät aukioloajat, ihania vanhoja sohvaryhmiä, lankkulattia, voimakkaat värit, tauluja seinillä ja ihania teepannuja ja mahtavia itseleivottuja leivonnaisia. Haaveena ajatus toimii kuitenkin paremmin kuin tosielämässä: pitkät aukioloajat tarkoittaisivat loputtomia työvuoroja ja ainainen leipominen lienisi kuluttavaa. Mutta jos vaikka joku sattuisi tähän kaupunkiin moisen kahvilan avaamaan, niin siellä olisin aivan varmasti. Niin ja kahvilahan olisi vielä myös kohtuuhintainen. Ei paljoakaan vaatimuksia. Viihtyisä, pullantuoksuinen ja kohtuuhintainen.

Jos kaikki olisi mahdollista -pohdinta on sen verran mukavaa, että taidan jatkaa tätä haaveilua vielä tulevissakin jaksoissa. Mitäpä sitä turhaan elämän rajoitteita ajattelemaan. Välillä voi antaa itse itselleen siivet.

Käänteentekevyyksiä

Päätin tänään vaihtaa eteisen kattolamppuun uuden hehkulampun. Ihan vanhanaikaisen lampun vaihdoin, syitä oli oikeastaan kaksi. Syy numero yksi: Minulla ei ollut lamppuvarastossani isokantaisia lamppuja kuin vanhaa mallia. Syy numero kaksi: Eteisessä valon on sytyttävä heti, eikä pikkuhiljaa, kuten energiansäästölamput tapaavat syttyä. Lohtuajatuksena voi ajatella, että se sähkö, joka menee turhaan lämmöntuotantoon vanhanmallisessa hehkulampussa, jää kuitenkin lämmittämään minun eteistäni. Joskin sen yläosaa, myönnetään.

Kiusallisesti kävi tässä yhteydessä myös niin, että pimeyden eteisessä vallitessa irrottelin tuolilla seisten kattoplafondin ruuveja, jotta saisin kuvun irrotettua. Ensimmäinen ruuvi tietenkin putosi kätösistäni ja kuulin kolinan, jonka se mennessään aiheutti. Tietenkään sitä ei voinut etsiä, eihän ollut valoa. Mutta valkeuden tullen ruuvia ei vain löytynyt. Irrotin varmuuden vuoksi toisenkin, heitin sen lattialle ja katsoin, miltä se siellä näyttää. Näytti ruuvilta, isolta sellaiselta. Mutta toista ei silti vain löytynyt. Huomenna on ruuvia etsittävä lisää. Toivottavasti kumpikaan kissa ei syönyt sitä. Kaikki mahdollisuudet on otettava huomioon.

Tänään kävin urheilemassa ryhmässä. Mukana ei ollut tavallista seuralaistani, olo oli vähän orpo. Lisäksi pelkäsin tarkastaneeni kellonajan viritinvahvistimestani, joka on edelleen kesäajassa. Onneksi niin ei ollut, olin oikeaan aikaan oikeassa paikassa.

Jumppaa johti nuori ja pirteä nainen, jonka vetämällä tunnilla en ollut aiemmin ollut. Hän käyttäytyi suunnilleen samoin kuin muutkin jumpan vetäjät, alku- ja loppulämmittelyjen liikkeet muistuttivat muiden vetäjien vastaavia. Mutta juuri sillä hetkellä, kun hän kiitteli meitä jumpasta ja me vastineeksi läpsytimme käsiämme yhteen kiitoksena hänelle, sanoi hän mikrofoniinsa: “Tänään on 52 päivää jouluun. Olen oikeasti alkanut laskea jo juhannuksena, mutta ajattelin kertoa teille vasta nyt.” Mahtavaa, ajattelin minä sisäänpäin, mitään tuollaista en olisi voinut odottaa hänen sanovan. Kävelin ulos tunnilta paljon virkistyneempänä kuin olisin kävellyt ilman noita kahta lausetta.

Herkkuelämää

En ole käynyt katsomassa, onko torin laitaan kasvanut mandoliinipuu. Näin ollen en myöskään tiedä, onko mahdollisen puun kylkeen kirjoitettu “Baby I love you”. Sen tiedän, etten olen juopotellut kapakassa eikä sylissäni ole ollut dinosauriin luuta. Se on marraskuu, ystävät.

Marraskuun alun parhaana uutisena julistan, että minun ei tarvitse laihduttaa. Äsken nautin illalliseksi tonnikalasalaattia (by Saarioinen). Minun teki sitä niin paljon mieli, että melkein hävetti. Kissakin olisi halunnut sitä, mutta luulen sen johtuvan siitä, että olen käyttänyt sujuvasti myös saman valmistajan katkarapusalaattia ja silloin kun olen näin tehnyt, olen jakanut salaatin sisältämät katkaravut kissan kanssa. Nyt minun piti toistuvasti kertoa sille, ettei salaatti purkista huolimatta ollut katkarapusalaatti. Luulen, ettei kissa uskonut, ainakin se tuijotti minua vaativin ja suurin mustin silmin.

Kävin tänään kampaajalla ja muistin juuri, etten maksanut käyntiäni. En suinkaan karannut paikalta heti, kun lakkapullo lakkasi suihkimasta, vaan kerroin jo paikalle mennessäni, että minulla ei sitten ole rahaa. Sain mukaani pankkisiirron. Nyt pitää muistaa vielä maksaa se, ettei maineeni hyvänä asiakkaana liiaksi kärsi. Ettei ensi kerralla tarvitse tehdä otsatukkaan lovea, että muistaisin.

Pieniä sieviä sieniä

Minua harmittaa, etten osaa etsiä suppilovahveroita. En tiedä, miten ne erottaisin maassa lepäävien lehtien joukosta. Haluaisin mennä metsään ja löytää ja poimia sieltä noita pieniä sieviä keltavartisia herkkuja.

Tänään olen oppinut, että on olemassa mustia linssejä. Siis syötäviä linssejä, ei esimerkiksi piilolinssejä. Niitä sanotaan Beluga-linsseiksi. Haluan löytää niitä, ja maistaa niitä. Oikeastaan, haluan kokeilla, voisivatko ne toimia esimerksiksi täytetyissä kasviksissa riisin korvikkeena. Väittävät niitä herkullisen makuisiksi. Minä en ole koskaan maistanut.

Äsken kuuntelin saamenkielisiä uutisia. Saamen kieli on huikeaa kuunneltavaa. Mietin kieltä kuunnellessani, että voisin mennä transsiin pelkästään kuuntelemalla. Siihenköhän kaikki lapin noidat ovatkin perustaneet taikansa, mystiseen kieleen.

Menen nukkumaan ja tankkaan pääni täyteen unia ja ehkä vähäsen unelmia kepeydestä, onnesta ja mielenrauhasta. Kerran eräs luennoitsija päivitteli, että siinä missä muualla Euroopassa asustelevat nuoret haaveilivat seikkailuista ja jännityksestä, toivoivat suomalaiset nuoret mielenrauhaa. "Mielenrauhaa", toisti mies päivittelevään sävyyn, "niinkuin vanhat mummot". Mutta ei siinä minusta ole mitään päivittelemistä. Mielenrauha on hieno asia.

Oletko varma, että haluat poistaa tekstin?

En ole varma oikein mistään.

On nimittäin niin, että olen sokkeloitunut ja eksyksissä.

Elämässä on niin suuria asioita, että ne eivät mahdu riveille, eivätkä edes niiden väliin. Olen kokenut niin suuria asioita, että eivät ne sanallistu. Yritin, mutta jouduin poistaman tekstin.

Luin lehdestä artikkelin, jossa ohjattiin elämään hetkessä. Minä olen siinä todella huono. Juutun miettimään mennyttä, sitten tulevaa. Minun pitäisi todellakin keskittyä siihen, mikä on juuri nyt.

Esitänpä silti toiveen. Toivon kaikkea parasta hänelle, joka kärsii. Onneksi uutiset ovat jo olleet parempia. Ihmisiä tarvitaan, he ovat tärkeitä. Minäkin, luulen.

Unen teknologiaa

Siis aina kannattaa säpsähtää hereille pilkkopimeässä, keskellä yötä ja alkaa ratkoa elämän suuria kysymyksiä. Niitä, joihin ei ole vastauksia, hyvä, jos edes koko kysymystä. Tai koko kysymyksen aiheellisuus on spekulatiivinen.

Oli miten oli, tähän on hyvä käyttää yöaikaa, joka muutoin valuisi hukkaan muistijälkiä jättämättä.

Tosin tänään kylläkin muistin näkemäni unen Nimbus-nimisestä maata ilmakehässä kiertävästä valtavasta tallentavasta digiboksista, joka samalla tarjosi maan asukkaille rajattomat resurssit elokuvia ja muuta viihdettä. Taivaalla kulkiessaan Nimbus päästi tosin sietämätöntä hurinaa ja oli arviolta Helsinki-Vantaan lentokentän kokoinen (kiitoratoineen) musta mötikkä, joka kutakuinkin pimensi auringon ja pudotessaan saisi taatusti aikaan ennenkuvaamatonta vahinkoa. Unessa kyllä mainoksessa kerrottiin, että Nimbus on varustettu sadoilla sensoreilla, jotka heti havaitsisisivat, jos Nimbusin suunta muuttuisi piiruakaan. Havaitsisivat, eivät estäisi putoamasta, mietin minä myrkyllisesti ja samalla kauhuissani. Miten EU saattoi sallia noin ruman, valtavan ja painavan saatikka mölyävän vempaimen ilmatilaamme?

Mutta toisaalta, rajoittamaton määrä elokuvia ja tallennustilaa kaikille halukkaille pilkkahintaan...

Ei varmaan tarvitse sanoa enempää. Minun on aika mennä nukkumaan ja tällä kertaa yritän niin myös tehdä.

Vuosirenkaiden liikkeitä

Nelikymppisenä elämäänsä muistaa hämmentävän kauas. Muistan kappaleita lapsuudesta, tunnelmia ja välähdyksiä. Teini-iästä muistan huomattavasti enemmän, pidempiä jatkumoja, tarinoita ja niiden loppupisteitä. Aikuisuuttakin on takana jo niin paljon, että hirvittää.

Luin lehdestä, että kahdenkymmenen ikävuoden tienoilla aivot ovat kehittyneet siihen malliin, johon ne sitten jäävät. Jos sikäli laskee, olen ollut kutakuinkin puolet ajastani kehitysaivoinen ja puolet aikuinen. Onkin tietysti aivan eri asia, miten aikuisuuden määrittelee. Onko aikuinen silloin, kun täyttää 18 tai 20, vai silloin, kun aivot ovat lopulliseen muotoonsa kehittyneet (oman laskelmani mukaan siis n. 20 vuoden ja kahdeksan kuukauden iässä). Oikeastaan aikuinen on kai vasta silloin, kun kokemussisältöä on elämässä sen verran, että alkaa nähdä harmaan sävyjä ja ymmärtää, ettei kaikki ole sitä mustaa ja valkoista.

Kun olin lapsi, TV:ssä esiintyi Kasper-käsinukke. Illodin-mainoksessa Heikki Kinnunen sai suukon. Heikki Hietamies veti lauantaitansseja ja lauantaisin meillä oli myös sauna. Silloin laitettiin kiukaalle usein löylylenkkiä ja saunasta tultua kuuman makkaran kera sai viikon ainoan pullollisen limonadia. Voi mitä juhlaa.

Pihamme perällä oli myös pieni kasvimaa kesäisin. Syyskesällä siellä alkoi kasvaa porkkanoita. Joidenkin porkkanoiden kanta jöpötti hiukan mullan pinnan yläpuolella, jolloin niistä saattoi tehdä jonkinlaisia arvioita porkkanan koon suhteen – joko malttamaton pikkunainen voisi sen syödä. Mullat pyyhittiin maastakiskaistuihin ruohotuppoihin ja voi, miten on makea oman maan porkkana. Nauriit saattoivat pullistua niin, että halkesivat. Halkeamissa oli usein etanoita.

Isä osasi tehdä pihan perällä olevan ojan reunalla rehottavista pajuista pillejä. Minusta oli taikaa se, miten hän sai kuoren pillista irtoamaan ja sitten pujotettua sen takaisin ja niin soi huilu. Vieläköhän isät osaavat tehdä lapsilleen pajupillejä?

Äidillä oli ajokortti silloin, kun hän tapasi isän. Isällä ei ollut korttia, eikä autoakaan. Nyt hänellä on paitsi äiti, myös auto ja ajokortti. Vajaan kuukauden kuluttua äiti täyttää 70 vuotta. Kesällä vietetyssä sukujuhlassa olin huolissani, että äiti joutuisi häpeämään sitä, ettei hänellä ole lapsenlapsia.

Kis(s)ailua

Takana kotiviikonloppu lainalasten pörinällä kuorrutettuna. Edessä työviikko, joka antaa laiskan nukkua, toisin kuin lapsiperheen arki. En osannut mennä ajoissa nukkumaan, vaikka tiesin, että aamulla kaikki kostautuisi.

Viime yönä kosti myös kissa: se oli piiloutunut päiväksi lasten ulottumattomiin ja kerryttänyt valtavan hellyysvajauksen. Tätä se saapui luokseni täyttämään arviolta kello neljä lauantain ja sunnuntain välisenä yönä ja herätti minut raapimalla vienosti seinää pääni vierestä. Nostin kissan lattialle. Kissa pomppasi takaisin ja alkoi raapia seinää. Useita toistoja. Tässä vaiheessa en uniaivoilla ymmärrä, mitä kissa haluaa ja lähden alakertaan katsomaan, onko kupeissa muonaa ja vettä. On. Palaan sänkyyn ja kun olen nukahtaa, pompahtaa kissa vierelle ja raapii seinää vienosti. Tungen pumpulia korviin. Aamulla Mies antaa minulle armoa ja jättää vuoteeseen nukkumaan, vaikka ei olekaan herännyt kisailuuni kissan kanssa. Kuulen hänen hyssyttelevän lapsiaan ja tunnen hellyyttä. Ajelehdin tunnin unen ja valveillaolon rajamailla ja nousen ylös, kun lainalapset tulevat pukeutumaan päivävaatteisiinsa.

Mies ja lapset ovat nyt matkanneet kotiin ja kissa palannut viereeni sohvalle viettämään hiljaista elämää. Yöllä se tulee viereeni nukkumaan Miehen paikalle, usein laittaa päänsäkin tyynylle. Tänään ihmisten suhteen vähintäänkin valikoiva kolli oli kuitenkin kerjännyt hellyyttä Mieheltä, joten en osaa ennustaa, mitä kissa sanoisi, jos saisi valita miehen läsnä- tai poissaolon väliltä. Vuodepaikka on eittämättä etu, mutta miehen paikallaollessa saa tuplamäärän hellyyttä.

En saata uskoa, että nyt on lokakuu. Näkeeköhän minusta sen? Jos ajan voisi pysäyttää, pysäyttäisinköhän sen juuri tähän?

Tänään sanon näin

Minä sain Lumikolta lahjaksi viisi sanaa. Hän oli räätälöinyt ne minua varten. Kun luin ne ensimmäisen kerran, alkoi sielussa heti tuntua havinaa, tuntui, kuin olisin osallistumassa mustetahratestiin. Mutta nämä viisi sanaa ovat nyt minun ja niin ovat niihin liittyvät ajatuksetkin.

Huumori
Ripustin äsken pyykkiä ja kuulin taustalta Ylen yöradion lähetystä. Radiossa soi todella pateettinen iskelmäkappale, jossa nainen vaikeroiden lauloi: “piirrän nimesi santaan”. Oma jukeboksini toisti biisin välittömästi: “piirän nimesi lantaan” ja hörähdin itsekseni. Huonoa huumoria, myönnän, mutta huvittipa itseäni. Ehkä ei olisi pitänyt kertoa tätä esimerkkiä. Noh, olkoon.

Olen minä tänään nauranut älykkäämmällekin huumorille: sitä viljelivät Jarkko Martikainen ja Pekka Ruissalo, jotka kertoivat laulujen sanoittamisesta ja musiikin tekemisestä yleensä. Minua naurattavat nopeat oivallukset ja verbaalinen lahjakkuus. Yleinen hölmöily. Minä itse. Huumori on olennainen osa elämän maustekavalkadia, en haluaisi elää ilman sitä päivääkään. Sitäpaitsi pariskunnat, joiden huumorintaju on yhteneväinen, pääsevät pidemmälle. Pahimman yli kantaa nauru paremmin kuin itku.




Miehekästä

En ole koskaan ajatellut tietoisella tasolla, mikä on miehekästä. Miehekkyys on sanatonta ja määrittämätöntä. Jos mietin elämäni miehiä, on miehekkyys esiintynyt heissä hyvin moninaisissa muodoissa. Miehekkyys piilee tuoksussa, mielen väkevyydessä sanojen takana, oman paikkansa ja tilansa muodostamisessa, rajojen vetämisessä. Miehekkyys on olomuodossa, tavassa liikkua, puhua, nauraa ja koskettaa. Miehekkyys on siinä sanallistamattomassa tunteessa, jolloin minä tiedän miehen läsnäollessa olevani turvassa ja nainen.

Kissat
Minusta tuntuu, että kissat kantavat sisällään elämän suurinta salaisuutta. Ne ovat luvanneet olla kertomatta sitä kenellekään, mutta niiden katseesta näkee, että ne tietävät. Kissat tuovat sulokkuutta ja kodikkuutta sinne, missä oleilevat. No, ehkä tuovat myös vähän kissanhiekkaa ja pitkäkarvaisten osalta jopa kiusallisia kikkareita, mutta mitäs pienistä. Kissan kehräys saa murtuneet raajat luutumaan nopeammin ja pieni tassu omassa kädessä iltaisin on kuin saisi suurimman, makeimman ja punaposkisimman palkinnon, mitä maa päällään kantaa.


Muuttaisin
Muuttaisinko elämäni? Muuttaisinko maailmaa? Vai muuttaisinko Tampereelle? Muuttaisinko jonkin eletyn päivän toisenlaiseksi? 
Kyllähän minä itse asiassa mielelläni muuttaisin maailmaa, mutta muuttamisen pitäisi lähteä hyvin räikeistä epäkohdista, sillä kun asioita tarpeeksi miettii, alkaa pelätä, saisiko omilla muutoksillaan aikaan kuitenkin jonkinlaisen butterfly-efektin ja kaikki muuttuisikin huonompaan suuntaan. Tämä siis lähtien siitä ajatuksesta, että voisin vaikuttaa suuremmin voimin kuin yksilönä voin, jonkinlaisena jumalallisena suurvaikuttajana. Jossain olosuhteissa voisin kai muuttaa Tampereellekin. Kerran olen muuttanut paikkaan, jossa en tuntenut ketään ja lopulta minulla oli siellä paljon rakkaita ystäviä. Sellaiseen paikkaan on helppo juurtua.

Ystävyys
Minulla on niin paljon hyviä ystäviä, että joskus pelkään, että jospa maailmankaikkeus äkillisesti herääkin huomaamaan, että jumpe, eihän tuo ansaitse kaikkia näitä ihmisiä. Ystävien kanssa voi jakaa asioita, helppoja ja vaikeita. Taustoja ei tarvitse valottaa, sillä he tuntevat minut. Toisinaan he kannattelevat minua ja toisinaan minä heitä. Kun ajattelen ystävyyttä, näen mielessäni heidän kasvojaan ja kuulen heidän naurunsa. Joidenkin kasvojen kohdalla pysähdyn tuntemaan huolta. Heidän kohdallaan mielellään muuttaisin ne asiat, jotka ovat heidän elämässään ikävällä tolalla. Mutta minä rakastan heitä kaikkia. Piste.

Sanoja - muttei ihan vielä

Hitsi, on yömyöhä, ja vanhat luut on korjattava vuoteen omiksi. Ei jää aikaa vapaille, eikä sen puoleen vangituillekaan ajatuksille. Sen verran kerron kuitenkin blogitiiserinä, että huomenna aion kirjoittaa tarinoita Lumikon lahjoittamista viidestä sanasta. Haluan kuitenkin makustella niitä sen verran, että ajatuksia niiden ympärille luettavassa muodossa on tarjolla vasta mahdollisimman hyvin nukutun yön jälkeen.

Ihanaa, minä olen ostanut töihin eväitä. Minulla on pakastimessa thaikuutio. Sellainen mainittiin Klikkaa mua -sarjassa. Ja nyt kun kyseisestä sarjasta mainitsin (Minttu Mustakallio on muuten jotenkin aivan ihana, hervoton ja rönsyilevä, luulenpa ettei arkielämä hänen tosiminänsä kanssa voi olla erinomaisen tylsää), kerrottakoon, että sinkkuaikoinani saatoin (mitään en myönnä, enkä kiellä) joskus käydä nettideittipalstan puolella ja voi mitä kirjoituksia sieltä pullahtikaan, ehdotuksista ja mauttomuuksista puhumattakaan. Henkilöhahmot kyseisessä sarjassa ovat siis surullisen vähän liioiteltuja.

Niin juu ja en ostanut sitä thaikuutiota sen vuoksi, että se oli tuotesijoiteltu siihen sarjaan. Olen tykästynyt niihin jo aikaisemmin. Ei siis oikeana ruokana, mutta työeväänä silloin tällöin. Nyt taitaa mennä puolustelun puolelle. Huomisiin siis. Come back please. (Noista kahdesta viimeisestä lauseesta tulee sitten riimi, hyvät lukijat, että toivottavasti huomaatte ja annatte tälle väsyneenä pinnistetylle huipputeokselle sen ansaitseman arvon).

Hyvää ötyä.

Aamusta iltaan

Mies on jälleen palannut arkeensa. Lähtöpäivän aamuna hän herää aina ennen minua. Hän keittää kahvia, tekee aamiaisleivät ja hakee lehden. Minä kuulen, miten hän liikkuu alakerrassa ja odotan. Sitten hän saapuu, kahvikuppeineen, leipälautasineen ja lehtineen ja istahtaa vierelleni vuoteeseen. Hän kertoo minulle, mitä lehdessä lukee, haukkaa leipää, maistelee kahvia. Minä imen itseeni hänen ääntään ja läheisyyttään. Nautin kääntyvien sivujen kahinasta. Siitä, että hän on vielä hetken siinä.

Nyt pyykit odottavat ripustamistaan. Minä ajauduin lukemaan blogipäivityksiä ja järkytyksekseni luin kanadanamerikkalaisen korutaiteilijan koiran tapaturmaisesta kuolemasta. Itkin vähän, kun aloitin lukemisen, kirjoituksen lopussa silmäni suorastaan tulvivat vesiä. Vielä tätäkin kirjoittaessani vierähtää silmistäni välillä hajamielinen kyynel. Välillä mietin, itkenkö jo muutakin kuin Plumbelinaa. Ehkä vähän.

Aamulla olin näkevinäni, että ulkona sataisi jo lunta. Äsken pyykkiä hakiessani tuulessa oli todellista vihaisuutta ja kuulin, miten se jaksoi jo paukuttaa jotain, mihin sai ohi pyyhältäessään tarrauduttua. Yritin liikkua nopeasti ja äänettömästi, jotta en saisi osaani sen kiukusta. Isokin tyttö voi pelätä myrskyä ja pimeää.

Vielä on vaihdettava Miehen tuomille täydellisen kauniille pinkeille ruusuille vesi.

Yllätys

Saavuin kotiin uupuneena. Jossain laukun uumenissa soi puhelin. Nostan ostamani miesten kasvovoidepurkin pois tieltä ja löydän sen alta puhelimen, joka vienosti soittelee kitarmusiikkia. Vastaan. Se on Mies. Hän sanoo olevansa matkalla luokseni.

Nyt olen niin hämmentynyt, etten osaa ryhtyä mihinkään. Yritin miettiä järkevää kirjoitettavaa ja vain tämä asia poukkoilee päässäni. Se, että hän on nyt tulossa. Lähenee minua koko ajan. Tulee toivottavasti ehjänä ovelleni matkaltaan ja hänen silmänsä nauravat.

Särkyvää

Näin Miehen kanssa kadulla olevaan tolppaan sidotun LP-levyn. Sen toiselle puolelle oli piirretty nimikirjaimet, retrosti, epäromanttiseen sävyyn. Nimikirjaimet ja nuoli. Mutta avioliiton solmimisestahan siinä oli kyse. Lupauksista, rakkaudesta, luottamuksesta, lämmöstä, turvasta, rauhasta, onnesta, jatkuvuudesta.

Olin ihan tosissani, kun menin naimisiin. Sekä maistraatissa että kirkossa tein lupauksia, jotka osoittautuivat katteettomiksi. Kuitenkin, juuri sillä hetkellä, silloin, minä en ajatellut, että niin voisi koskaan käydä. Me olimme selvinneet kaikenlaisesta, isostakin. Meillä oli luottamus, rakkaus, lämpö, turva, onni ja rauha – minä saatoin luottaa siihen, ettei toinen pyörtäisi päätöksiään tai vetäisi mattoa jalkojeni alta. Mutta niin vain se särkyi kuitenkin.

Ihmissuhteet ovat kuin henkeäsalpaavan kauniita, kimmeltäviä lasipalloja, joita ennenvanhaan ripustettiin kuusen oksille, ennenkuin niistä oivallettiin alkaa valmistaa särkymättömiä. Me pyörittelemme niitä muassamme, joskus tungemme huolettomasti syystakin taskuun, ojennamme toiselle katsomatta taaksemme, onko käsi ojentunut ottamaan vastaan särkyvän, mittaamattoman arvokkaan kipinän. Niin vain se särkyi meiltäkin, molemmat me siihen kai myötävaikutimme. Niinhän se tapahtuu, hiljalleen, huomaamatta.

Häät ovat suloinen ja ihana tapahtuma. Toivon kaikkea parasta sille tyylikkäälle parille, joka päätti kertoa juhliensa sijainnista LP-levyihin piirretyin kirjaimin ja nuolin. Toivon, että he osaavat pakata lasipallonsa suureen rasiaan, joka on täynnä pumpulia ja joka kestää, vaikka ote välillä kirpoaisikin.

Syksy on kirpeä, viikonlopusta on tulossa viimeinen lämpöinen, ennen seuraavaa kevättä. Jostain syystä tunnen tarvetta istuttaa krookuksia, jotta näkisin, miten ne keväällä nousevat. Sisälläni on pakottava tarve saada aikaan jotain uutta. Luovuudelle ja ajatuksille on tehtävä aikaa ja tilaa. On mentävä ulos syksyn pimeään, annettava luopuneiden lehtien kahista tarinansa, löytää omansa niiden joukosta. Yksi elämä ja juuri tämä nimenomainen on minun.

Mihin sattuu? Päähän.

Migreeni ei ole omiaan korjaamaan univelkoja. Minulle kerrottiin, että ihmiset, joilla on migreeni, ovat alttiimpia saamaan aivoinfarkteja, kuin sellaiset, joilla ei ole. Toisaalta, paikallisen sairaalan neurologian ylilääkäri kertoi minulle, että kenelläkään ihmisellä ei “ole” migreeniä, kohtauksen voi saada kuka tahansa, koska tahansa. Ja onko samaa migreeniä se, johon riittää lääkkeeksi normaali tulehduskipulääke kuin se, johon ei auta mikään lääke, ja ihmispolot makaavat tiputuksessa päiväkausia sairaalassa epäilemättä toivoen että kipu lähtee keinolla millä hyvänsä.

Kerran kun kuvittelin olevani raskaana (olen muuten hirveän hyvä kuvittelemaan olevani raskaana siihen nähden, etten koskaan ole ollut), eräs lääkäri totesi minulle, että raskaana olevat naiset ovat hänen erityissuojelussaan. Tämä tarkoitti sitä, että jos raskaana oleva nainen saa migreenin, mies ei suostu antamaan tälle mitään lääkettä, vaan kertoo, ettei migreeni aiheuta mitään fyysisiä seuraamuksia äidille, eikä lapselle ja kipu on vain syytä kestää. Lisäksi mies oli varma, että todella olen raskaana. En ollut, enkä olen ihan varma, oliko hänen erityissuojelunsakaan ihan sitä, mitä odottava migreenin kourissa oleva naisparka haluaisi.

Kissa on torppautunut kylkeeni kiinni ja kehrää. Minua väsyttää edelleen, vaikka ulkona on vielä valoisaa ja suljetun ulko-oven takaa kuuluu lintujen tirskutusta. Kadulta kantautuu autojen hyrinää. Kello on kaksi minuttia yli kahdeksantoista.

Born to be mild

Reissusta on palattu äärimmäisen rähjääntyneenä. Kyseessä oli siis päivämatka Tukholmaan ja sen sijaan, että olisimme ystävätärten kanssa itse äityneet riehumaan, saimme nauttia käytävältä kantautuvista riehumisen äänistä ja siitä, miten oveemme sovitettiin vierasta avainkorttia. Olin asiasta äärimmäisen ärtynyt ja mietin, onkohän tämä nyt sen merkki, että olen oikeasti jo ihan täti. Yritin muistella aikoja, jolloin minustakaan ei ole ollut mitään vikaa siinä, että kailottaa umpihumalassa laivan käytävällä. En ole kyllä varma, onko sellaisia aikoja ollutkaan. Syntynyt tädiksi?

Palataan taas, kun univelat on kuitattu ja jaksua on paremmin.

Valmistelua ja sekalaista

Kirjoitin taannoin kohdunvuokrauksesta ja erehdyin sanomaan, että kyseinen toiminta olisi Suomessa laillista, ellei siitä makseta korvausta. Taisin olla väärässä, sillä tänään uutisoitiin, että Suomessa ollaan tekemässä sijaissynnytys lailliseksi (tämä termi lienee vähemmän provosoiva). Noniin, nyt olen sivistänyt itseäni lisää tässäkin asiassa. Sijaissynnytys on kielletty Suomessa syyskuussa 2007 (olen varmaankin nähnyt ohjelman, jossa tästä kerrottiin ennen tätä ajankohtaa). Tänään uutisissa mainittiin, että sijaissynnytys saatetaan jälleen sallia. Olen ehdottomasti sitä mieltä, että se tulisikin sallia, oikeastaan en ymmärrä, miksi se on vuonna 2007 päätetty laissa kieltää.

Minun ei ollut tarkoitus kirjoittaa tästä aiheesta, mutta ajatukseni harhailevat. Minulla on matkakuume. En minä ole kauas lähdössä, mutta pienikin matka on seikkailu. Pöydällä on ruutupaperille kirjoitettu luettelo niistä asioista, joita ei sovi unohtaa. Junassa muistan sitten ne, jotka oikeasti unohdin.

Mutta nyt juuri on kohtuullisen leppoisa olo ja koska minulla ei ole yhtään lakua, tummaa suklaata tai salmiakkia, joita minun tekisi ensisijaisesti mieli, ajattelin tehdä kupillisen kaakaota. Onhan nyt syksykin ja kaikki. Tosiaan kaikki, sillä viimeksi ollessani näiden samojen ystävien kanssa yhdessä ostin hienon pullon kuohuviiniä ja sanoin tarjoavani sitä Miehelle, kun sellaisen löydän. Niin minä myös tein, ja nyt pullo toimittaa kynttilänjalan virkaa. Antaisitteko minulle anteeksi, jos joskus sortuisin romanttiseen höpinään?

Piilohaistelijan tunnustukset

Kun kävelin tänään kauppaan, toivoin, ettei alkaisi sataa. Minulla oli kylläkin ystävän pysyväislainaan antama kirkkaansininen sateenvarjo laukussani, mutta toivoin yhtäkaikki. Kesken toivomisen satuin katsomaan erään suljetun puuportin taakse. Siellä, rinnakkain, napotti kaksi koiraa. Ne muodostivat hienon vinokuvion ja pysyivät hipihiljaa ja aivan paikallaan. Molemmilla oli luppakorvat ja ruskeat, vetoavat silmät. Minä hymyilin niille. Yritin pitää hampaani piilossa, jotten näyttäisi hyökkäävältä. Mutta kun olin ohittanut portin, hymyilin jo hampaat näkyvissä. Mielikuva koirakavereista hymyilytti minua ainakin sata metriä, vasta sitten sain herjettyä hymyilemästä.

Ostin kaupasta hygieniatarvikkeita, muunmuassa pyykinhuuhteluainetta. Minulla on aivan kamala ja nolo tapa kaupassa avata huuhteluainepullon korkki ja haistaa salaa, miltä huuhteluaine tuoksuu. Jäähän tuoksu kuitenkin pestyihin pyykkeihin ja jotkut huuhteluaineet tuoksuvat – no, vähemmän hehkeiltä. Mutta noloa niitä on kyllä tuoksutellakin, tänään sätin itseäni samaan aikaan, kun hengitin sisääni hedelmäisiä ja kukkaisia tuoksuja. Voi minua ja paheitani.

Ja pyykistä puheenollen – nyt olisi satsi uudella huuhteluaineella ryyditettyjä pyykkejä valmis. Nyt kun vielä kipaisen ne hakemaan ja levittelen kuivumaan, saattaapi minulla olla viikonlopuksi vähän enemmän valinnanvaraa vaatetuksen suhteen. Enkä ole edes viime tingassa, joskus yllätän jopa itseni. Ai niin, ja huraa, posti – junaliput saapuivat!

Mikä eläin olisit...?

Olen täynnä pyöreää, pörröistä ja pehmoista ikävää. Koti on siisti ja viihtyisä. Toisessa jalassa ei tosin ole sukkaa, koska sillä on astuttu kylmään ja märkään kissanoksennukseen. Kokemuksessa parasta oli ehkä se, että astuttuaan tiesi, mihin oli astunut, muutoin säikähdyksen ja etomisen tunne olisi ollut varmastikin vielä suurempi.

Viikonloppuna aion tavata kahta vanhaa ystävää. Tai ei, emmehän me vanhoja ole, kunhan olemme vain tunteneet toisemme pidemmän aikaa. Toinen ystävistä sai tehtäväkseen ostaa meille junaliput. Tehtävä nousi odottamatta tasolle mission impossible, kun VR viime viikolla aiottuna lipunostospäivänä lanseerasi uuden uljaan lippujen hinnoittelu/varaus/myynti -järjestelmän. Minäkin satun hieman tuntemaan ohjelmistotestauksen alaa ja uskallan jopa sanoa, että tällaista ei saisi tapahtua. Etenkin rohkenen sanoa tämän sen vuoksi, että rinnakkaisten paikkojen sijaan ystävättäreni lopulta monen päivän yrittämisen jälkeen onnistui saamaan meille paikat junaan: toiselle meistä allergiavaunusta ja toiselle vaunusta, jossa saa kuljettaa eläimiä (onkohan ystävätär sanonut, että olen ihan eläin).

Todellisuudessa istunemme joko portaikossa tai ravintolavaunussa, sillä päivitettäviä asioita on paljon. Rutkasti naurua saimme kuitenkin irti kukin tahoillamme siitä, miten hankalaksi osoittautui pelkkä junamatka. Eikä jännitys loppunut tähän: asumme eri paikkakunnilla ja hän on lähettänyt junaliput minulle postitse. Nyt odotetaan kuumeisesti vielä sitä, tulevatko liput perille asti. Jos tulevat, alkaa seikkailu junasta, jos eivät, menen bussilla. Oli miten oli, luvassa on kokonainen viikonloppu kahden ystävättären seurassa, hyvää ruokaa ja juomaa, paljon puhetta ja naurua, vähän ostoksiakin.

Viluista liikutusta

Kas. Olen luvannut edellisessä postauksessani juoda lasin sherryä ennen nukkumaanmenoa. Kerrottakoon, että unohdin sen johonkin kasvo- ja hammaspesujen joukkoon. Syksyn tulon on sen sijaan havainnut siitä, että olen ottanut chenille-yösukkani käyttöön. Kun olen ystäväpiirissäni tullut kaapista tämän sukkamummoiluni kanssa, olen ollut yllättynyt siitä, miten moni ystävistäni on päätynyt samaan ratkaisuun. En tiedä vielä, miten tämä sukka-asia yhdistetään parisuhteeseen, mutta toivon, että jotenkin. Varpaita paleltaa nytkin, brrr...

On myöhä ja juutuin katsomaan TV:stä Brit Awards -ohjelmaa. Ohjelmassa on kunnon vastakkainasettelua. Rihanna esiintyy hiukset tulenpunaisina leiskuen, yllään jonkinsorttinen bodymallista pitsialusasua muistuttava kimmeltelevä asu. Onhan hänellä toki vartalo, josta useimmat (kuten kirjoittaja) voivat vain haaveilla. Hetki sitten ohjelmassa esiintyi myös Adele, joka ei paljastellut vartaloaan, eikä tanssia rytkyttänyt (tanssivia artisteja väheksymättä), hän vain äärimmäsien aidosti ja suoraan sydämestä tulkitsi kappaleensa – ja sai minut itkemään. Hänessä näkyi ominaisuus, joka ainakin omasta näkökulmastani tekee laulajasta loistavan, musiikki ikäänkuin virtaa ja suodattuu hänen lävitseen. Ikäänkuin sävelet ympäröisivät meitä äänettöminä kaiken aikaa ja juuri sillä maagisella hetkellä tulkitsija antaisi niiden kulkea kauttaan ulos meidän kuuluviimme, sellainen hetki on lähes pyhä.

Tätä samaa pyhyyttä on selvästi havaittavissa myös Mumford and Sons -yhtyeessä. Miten yksinkertaiselta ja helpolta heidän tulkintansa vaikuttikaan, mutta miten väkevä se vähäeleisyydessään oli. On koskettavaa nähdä esiintyjien rakkaus siihen, miten tekevät.

Kuunnelkaapa tekin tämä.

Omenantuoksua

Hain yön pimeydessä kellarista pyykkejä. Kun nousin pyykkikorin kanssa kellarin portaita ylös, tunsin viereisen omenapuun kypsien omenoiden mehukkaan tuoksun sieraimissani. Laskin pyykkikorin neulegraffitin koristaman kaiteen päälle ja kun avasin ulko-ovea mietin, etten hetkeksikään saisi unohtaa sitä, miten onnellinen olen, kun saan elää ja hengittää kypsien omenien ja sateen raikkauden täyttämää ilmaa.

Mitä siitä, että on tekemättömiä töitä, niitä on kaikilla. Minulla sen sijaan on kaksi ihanaa kissanroikaletta, jotka ihan kohta täyttävät Miehen vuoteeseeni jättäämän aukkopaikan. Lisäksi minulla on telineellinen puhdasta pyykkiä ja aamuksi valmiiksi täytetty pesukone. Minulla on kaksi pientä askartelupakkia lainalapsille. Ystävien kanssa on suunnitelma vielä syksyn aikana, viimeistään ennen joulua tehdä jotain yhdessä. Tänään löysin lisäksi kälyltä joululahjaksi saadun viinipullon päälle sopivan kynttilänjalan, joka on enää kynttilöitään vailla – lisää iloa pimenevistä illoista.

Liiaksi ei kannata jumiutua ajattelemaan sellaisia seikkoja kuin Kreikan taloutta tahikka presidentin vaaleja, joissa ihan oikeasti on ehdolla Paavo Väyrynen ja Paavo Lipponen. Jos sitä on joskus hivenen eksyksissä oman elämänsä syövereissä, niin eivätpä ihan aallon harjalla matkusta suomalaiset puolueetkaan tällä hetkellä.

Nyt pieni sherry tyylikkäästi yömyssyksi ja sitten uneksimaan suuria ja vielä suurempia.

Myrskynsilmä

Nyt se sitten tuli, syksy. Tulivat sateet, pimeys ja koleus, viima. Lähdin kauppaan, pitkään yritin sinnitellä jääkaappini yhä askeettisemmalla sisällöllä, mutta tänään oli ryhdistäytyttävä. Pukeuduin uusiin limenvihreisiin kumisaappaisiin ja mustaan a-linjaiseen sadetakkiin. Onneksi ei satanut paljon, vain pientä tihkua. Tuuli tosin nosti hiukseni villiksi soihduksi pääni päälle.

Kaupassa yritin muistaa kaiken, koska en jaksanut kirjoittaa muistilappua. Yritin valita uuden hammasharjan, mutta en ollut mihinkään tyytyväinen – en halunnut harjaa, jonka harjasten joukossa pönöttäisi minkäänmuotoisia kuminkappaleita. En jaksa uskoa hammasharjojen ikeniä hierovien reunojen kaikkivoipaisuuteen. Haluan vain harjan. Olen varmaankin tulossa vanhaksi.

Palasin kaupasta ja havaitsin, että siinä missä saappaissani on tummaa tekstiä limenvihreällä pohjalla, on mustassa, kankaisessa ostoskassissani limenvihreä mainospainatus. Olin vahingossa melkein värikoordinoitu. Paluumatkalla satoi enemmän kuin tulomatkalla. Hiukset jaksoivat kuitenkin edelleen nousta soihduksi tuulen kannustamina, eivät vielä liimautuneet märkinä kasvoihin. Minä katselin pimeää kaupunkia, katuvaloja, puutalojen siluetteja, puita, joissa vielä virheät lehdet kahisivat kiiltävinä tuulen voimasta. Ja silloin se äkkiarvaamatta tuli: täydellinen rauha ja onni. Teki mieli pysähtyä ja toisaalta kävellä loputtomiin, mitä tahansa, ettei tunne katoaisi.

Kävelin kuitenkin kotiin, korttelia eteenpäin, sitten kulmasta oikealle ja rautaportista pihaan. Tyhjensin ostoskassini pöydälle, lajittelin kaiken asianmukaisesti taloustavaroiden kaappiin, pakastimeen ja jääkaappiin. Kaiken paitsi tiskiaineen, joka edelleen yksinäisenä seisoo keittiön pöydällä. Kun katson sitä, se ei näytä syyttävältä, huokaa vain syvään ja keskittyy olemaan se, mikä on.

Elämän haikuluotain

Tänään minua on tökätty kaksi kertaa. Jostain syystä iltaväsymyksen keskellä tämä asia tuntui mainitsemisen arvoiselta. TV-sarjassa soi taustalla Peter Gabrielin musiikkia, tämäkin pitää ehdottomasti mainita, sillä hänen musiikkiaan ei kovin usein sattumalta kuule. Ja kun nyt lähdin kertoilun linjalle, sanonpa senkin, että olen varautunut tuleviin pikkujoulujuhliin ajoissa ja tilannut liput Sielun veljien keikalle. Minä olen tainnut nähdä Sielun veljet viimeksi Provinssirockissa vuonna 1988. Olin jo silloin täysi-ikäinen (juuri ja juuri). Ja kyllä: ikäkriisiä pukkaa.

Eilen urheilutunnilla soitettiin taustamusiikkina Tiktakin biisi, jossa elämää nuoremmat tytöt laulavat seuraavaa:

“Tämän iän piti olla parempi ja
olotilan jotenkin tyyni.
Kenen vika? Kuka meni valehtelemaan?
- -
Mä näen tyhjän taistelukentän,
oon ihan yksin sodassa siellä,
ja vihaan tyyntä myrskyn edellä,
kun tapahtuu on helpompi hengittää.
Mä näen tyhjän taistelukentän,
pahimman vastustajani tiedän,
minusta itsestäni sen löydän,
ei, en pysty lopettamaan, mä huidon pimeän taa.
- -
Olen epätodellisen tunnollinen
ja niin hvä kehittämään ongelmia
aivan kaikesta, mitä tulee vastaan”

Ehkä tunnistin itseni. Toisaalta, enemmän nautin lihani rääkkäämisestä, eritoten niistä laitteista, joissa omien lihaksien liikkeet näkyvät urheiluvaatteiden alta. Kun hikoilen, voin samalla painia näkymättömien vastustajieni kanssa, niiden, jotka elävät omaa elämäänsä pääni sisällä. Mutta vaikka tiedostaisi, että on itsensä pahin vastustaja, minkäpä sillekään mahtaa.

“Ja niin minä vasta elämäni tässä vaiheessa
saan ensimmäisen vihjeen siitä, mitä on kuolema.
Se on sitä, että kasvaa, kasvaa ja kasvaa,
kunnes on vain yksi paikka, mihin mahtuu
ja sitten ei mahdu sinnekään”

           Heikki Salo

Oli miten oli, tänään on hyväntuulinen ja leppoisavireinen päivä, joskin jo loppuunsa kääntyvä. Aamulla vielä heräsin Miehen vierestä ennen kuin hänen piti lähteä, tai mikä parempaa, en herännyt. Hän antoi minun siirtää hälytystä eteenpäin kerta toisensa jälkeen ja helli läsnäolollaan ja lämpimällä unentuoksuisella olemuksellaan, nukkui hänkin, vielä ihan vähän.

Vuokrataan: hyväkuntoinen ja avara kohtu

En muuten tee tätä tahallani. Kunhan istuin kurkku karhien TV:n ääressä ja katsoin siinä kulkevia kuvia ja kuuntelin ääniä. Päädyin ykköskanavalle. Siellä kerrotaan intialaisesta kohdunvuokrauksesta. Juuri tällä hetkellä näytetään onnellisia amerikkalaisäitejä, jotka ovat itse kärsineet kohtusyövästä – oma raskaus on siis täysin mahdoton. Kukaan meistä tuskin voisi moittia heitä siitä, että he haluavat lapsen. Mutta silti.

Ohjelmassa kerrotaan siitä, miten intialainen nainen hyötyy siitä, että kantaa sisällään länsimaisen ihmisen lasta ja saa korvauksena 4000 euroa (summa oli muistaakseni tämän suuruinen). Tällainen summa kattaa vuosien ja vuosien palkan, mutta vieraan miehen lapsen odottaminen on Intiassa suuri häpeä, joten äidin on muutettava pois kotoaan koko raskauden ajaksi. Klinikat ylläpitävät tätä varten asuntoloita, jotka näyttävät paljon pahemmilta kuin vankilat. Lisäksi heitä jäävät kotona kaipaamaan heidän omat lapsensa. Ja lopulta, kun lapsi syntyy, saako nainen päättää, mitä rahoillaan tekee? Onko oikein, että rahalla riistetään ihmisiä kotoaan? Tekisivätkö he tämän ilmaiseksi – vai siksi, että ovat täysin epätoivoisia?

En moiti kohdunvuokrausta sinänsä millään, käsittääkseni se on Suomessakin täysin sallittua – ilman minkäänlaista korvausta. Muistan kerran nähneeni TV:ssä ohjelman, jossa tällainen kohdunvuokraaja kertoi kokemuksestaan, hän oli useamman oman lapsen äiti ennestään ja koki helpotusta siitä, että viimeisintä hänen ei enää tarvitsisi itse hoitaa ja kasvattaa. Hänen tekonsa osoitti äärimmäistä epäitsekkyyttä ja oli rohkea ja jalo.

TV:ssä kuitenkin juuri parhaillaan näytetään, miten kuvausryhmän jäsenet teeskentelevät ranskalaista pariskuntaa, joka haluaa vuokrata kohdun mukavuussyistä: tarinan mukaan nainen oli ollut raskaana kerran itse, mutta oli kokenut raskauden aikana “väsymystä ja pahoinvointia” ja raskauden aikana työssäkäynti oli ollut raskasta. Näillä perusteilla he olivat sopivia ehdokkaita kohdunvuokraukseen. Mitään lääkärintodistuksia ei tarvittu.

Ovatkohan ohjelmaan osallistuneet amerikkalaisperheet nähneet tämän dokumentin ja miltä heistä tämän jälkeen tuntuu? Heidän on pakko tuudittautua siihen, että heidän vuokrauksesta maksamansa raha auttaa intialaisen perheen parempaan elämään ja koettaa unohtaa asuntolat ja kohtaloaan sektion jälkeen itkevän vuokraajan kasvot.

Vaaksa vaaraan

Ajatukset kulkevat omituisia teitä. Minä päätin ennen nukkumaan menoa suorittaa mattojen paikallaanpesun. Nille lukijoille, joille tämä termi on vieras, kerrottakoon, että sellainen tapa kannattaa opetella, jos omistaa kaksi kissa ja mattoja. Jälleen kerran siis lykkäsin mattojen alle jätesäkin suikaleita (lattiaa suojaamaan) ja pesin juuriharjalla oksennustahrat pois lilasta matosta.

Tästä ylevästä puuhasta siirryin kissojen toilettien siivoamiseen. Niitä siivotessani ajattelin toksoplasmoosia ja odottavia äitejä. Olin muistavinani, että toksoplasmainfektion saa kuitenkin todennäköisemmin huonosti pestystä porkkanasta, kuin kissojen jätöksistä. Olettamus, joka minun on nyt syytä tarkistaa, ennen kuin kerron sen teille tämän painokkaammin. Tieto lisäsi tuskaa, vaikka en raskaana olekaan, toksoplasmainfektion voi saada mistä tahansa, lihasta, mullasta, ja kyllä, siitä kissanhiekastakin. Tässä vielä niille, jotka haluavat valistaa itseään lisää.

Toksoplasman kautta ajauduin ajattelemaan FAS-syndroomaa. Toksoplasmainfektiolle ei voi mitään, raskaudenaikainen alkoholinkäyttö sen sijaan on odottavan äidin oma valinta (ainakin periaatteellisella tasolla). Ajattelin ohimenevän ajatuksen siitä, miten surullista on, että lapset kärsivät siitä, että äiti on odotusaikana nauttinut alkoholia. Nyt kun olen koneen ääressä ja kirjoitin tämänkin hakusanan googleen, luen, että FAS (fetaalialkoholioireyhtymä) on tärkein älyllisen kehitysvammaisuuden syy länsimaissa. Tärkein! Siitäkin huolimatta, että FAS edellyttää alkoholin käyttöä läpi koko raskauden.

Elämässä ei mikään ole itsestäänselvää. On meitä, jotka eivät koskaan koe raskautta. On heitä, jotka kokevat sen monesti, mutta menettävät lapsen kesken odotuksen. Heitä, jotka saavat lapsen, joka ei olekaan terve. Ja elämälle kiitos – heitä, jotka eivät koe mitään edellämainituista, vaan voivat vailla huolta iloita odotuksestaan ja terveestä lapsestaan.

En todella aavistanut, että syyskuun avauskirjoituksestani tulisi tämän kaltainen. Blogikirjoittaminen on outoa, löytää itsensä polulta, jonne ei ymmärrä kääntyneensäkään. Osallistuin juuri keskusteluun, jossa mietittiin, onko blogien tarkoitus aina olla piristäviä ja kepeitä. En tainnut saada tähteä siihen sarakkeeseen. Yritän huomenna uudelleen.

Hyvästi, elokuu

Kymmenen minuutin etäisyydellä syyskuusta kirjoitan tällä hetkellä. Heitän hyvästit elokuulle, siirryn sekä haikein että odottavin mielin kohti syksyä, viileyttä, pimeneviä iltoja, lehtien rahinaa.

Tulkaa mukaan!

Kymmenen kaunista

Tänä iltana en halua ajatella mitään ikäviä tai raskaita ajatuksia. Jos ajattelen hyviä, mieleeni tulee seuraavia asioita:

Kissan kehräys
Oma koti
Miehen nauravat silmät
Yöuinti
Ystävät
Kynttilöiden valaisemat syysyöt
Huumori
Kummilapsen halaus
Kirjoittaminen
Lukeminen

Minulla on edelleen kesken Sattumuksia Brooklynissa. Olen väsynyt, sillä olen tänään tehnyt sekä pyöräily- että kävelylenkin. Siksi aionkin pestä hampaani, pujahtaa omaan turvalliseen vuoteeseeni ja hetken nauttia sanojen ja ymmärtämisen aiheuttamasta mielihyvästä.

Tänään on ollut hyvä päivä.

Lauteilla

Olen kadottanut yöuneni. Ovathan ne joskus ennenkin toki kadoksissa olleet, mutta eivät aivan siten, kuin nyt. Muutaman yön nukuin jo kotona heikohkosti, sitten yhden todella huonosti (vain muutaman tunnin) ja sitten tuli viime yö, kaiken unettomuuden äiti.

Lepäsin Miehen rinnalla ja kuulin, miten hän vaipui heti uneen vierelläni. Vaihdoin asentoa. Hän virkosi sen verran, että ynähti unissaan ja siirsi kätensä lepäämään uuteen kohtaan kehollani ja vaipui uudelleen tasaiseen suloiseen unihengitykseensä. Minä sen sijaan jatkoin pyörimistäni, ja hän ynähtelyään. Lopulta päätin olla jatkamatta hänen yöunensa häiritsemistä ja nousin vuoteesta. Mietin mitä tehdä, en halunnut sytyttää valoja.

Lopulta löysin itseni istumasta kylmän saunan lauteilta seuranani Paul Austerin kirja Sattumuksia Brooklynissa. Kirjaa suositteli minulle läheinen ystävätär ja tulin maininneeksi siitä naapurilleni, jolle kirjailija oli ennestään tuttu ja joka asiasta innostuneena oli ostanut kirjasta pehmeäkantisen version. Niinpä minä reissuun lähtiessäni menin naapurin oven taakse ja pyysin kirjaa matkalukemiseksi ja sen myös sain. Onneksi, sillä se pelasti perjantain ja lauantain välisen yön, ainakin sen valveosion.

Kirja ei nimittäin tuottanut pettymystä. Se oli hersyvä ja suorapuheinen, mutta ei yliampuva. Lähtiessäni Miehen vierestä olin tuskainen ja hätääntynyt, mutta jo sivulle 40 päästyäni minä olin hymähdellyt lauteilla ääneen moneen kertaan. Ja kun palasin vuoteeseen, ahteri sievästi viivoitettuna sain uni saapui luokseni, sillä kirjan leppoisan itseironinen sävy oli tarttunut minuun. Kertasin huolellisesti siihen mennessä lukemani mielessäni ja sen jälkeen minut valtasi ihana pehmeä unohdus.

Toivottavasti uni ei karta minua enää tänä iltana, mutta jos karttaa, on minulla sentään rapiseva ystäväni ja saunan hämyisä valaistus.

Happamoituminen

Sopulit kuulemma vaeltavat. Lapissa. Eivät varmaan siinä mielessä kuin ihmiset, koska niillä ei ole rinkkoja, laavuja eikä makkaraa. En tiedä mistä, enkä mihin. En sitäkään, vaeltavatko ne joka vuosi, minä en ole ainakaan nähnyt syksyllä Lapissa sopuleja, vaikka olen siellä syksyllä ollut ruskaa ihailemassa. Jos rehellinen olen (ja minähän olen), en ole koskaan nähnyt sopulin sopulia. Sen sijaan mitä Lapin ruskaan tulee, sitä voin suositella lämpimästi kaikille, jotka eivät vielä sitä ole nähneet, se on nimittäin jotain ihan muuta kuin täällä etelässä. Ja etelällä tarkoitettakoon tässä yhteydessä kaikkea, mikä sijaitsee Tampereen alapuolella.

Kissa lipittää vettä keittiössä. Minä syön valkoiselta teema-lautaselta kuivattua ruisleipää. Sen pitäisi olla täysin kuivaa ja rapeaa, mutta se on oikeammin sitkeää ja hapanta. Minunkin pitäisi olla sitkeämpi, mutta johtaakohan sekin pyrkimys väistämättä myös happamuuteen? Niin pelkään.

Vieressä odottaa kasa postia, on aivan hiljaista. Kissa istuu sohvalla häntä minuun päin ja tuijottaa seinää. Voisi kuvitella mielenilmaukseksi, mutta mitä luultavammin ei sitä kuitenkaan ole. Toinen kissa sen sijaan katselee itseään peilistä eteisen lattialla. Tyttökissa tekee tätä paljon, luulen, että se tunnistaa peilikuvansa ja näky miellyttää sen silmää.

Voisipa aina ajatella samoin itsestään.

Kirkkaalta taivaalta

Minä pesin tänään ikkunan. Sen ainoan suuren ikkunan, joka jäi pesemättömäksi sen jälkeen, kun Mies kodissani asensi ikkunoihini sälekaihtimet. Mies on aika taitava, havainnoin sen helppouden, jolla hän teki reikiä ikkunanpuitteisiin. Hän on sen kaltainen ihminen, joka voisi rakentaa talon tai korjata kesämökin saunaa. Nyt hän asensi sälekaihtimia ja minä tarjoilin hänelle janojuomaa. Itse pesin ikkunoita samalla kun hän asensi kaihtimia, jos niitä ei laskenut ikkunan eteen, saattoi kuvitella, ettei ikkunaa ole. Tunsi ihmetystä siitä, että näki ulkona puiden huojuvan tuulessa, muttei saattanut tuntea tuulta kasvoillaan ja hiuksissaan.

Aikaisemmin päivällä kävin juhlimassa isän syntymäpäivää. Hänellä on väärä syntymäpäivä. Oikeaa syntymäpäivää en tiedä. Isän äiti oli nimittäin vahvatahtoinen nainen. Ja kun hän kirkolle mennessään väitti muistavansa, koska on lapsensa synnyttänyt, ei kukaan uskaltanut väittää vastaan. Tuskinpa isäkään on kärsinyt syntymäpäivänsä väärästä sijoittelusta, kovin montaa päivää tai viikkoa se tuskin kuitenkaan heittää. Käsitykseni mukaan isä on syntynyt ennen virallista syntymäpäiväänsä. Lieneeköhän hänen kaltaisiaan ihmisiä Suomessa paljon?

Isä on myös kokenut oikean pallosalaman. Se tuli ukonilmalla suoraan tuvan seinästä läpi ja jätti seinään pyöreän aukon. Perhe oli tuolla hetkellä ruokailemassa, ja pöytä oli täynnä astioita. Salama oli puhdistanut pöydän ja perheen äidin se “kynsi” verinaarmuille. Isän veli sai palovamman pyllyynsä ja toinen menetti tajuntansa. Tarina ei kerro sitä, miten salama tuvasta poistui, ehkä minun pitää kysyä sitä isältä. Heidän tarinansa olisi varmasti salamantutkijoillekin mieluista kuultavaa – saatikka edelleen paikallaan seisova kotitalo, jonka seinässä reikä edelleen on.

Sitäpaitsi isä päätyi naimisiin, koska meni äidin antaminen pakkien jälkeen palauttamaan tälle Hannu Salaman (miten osuvaa) Juhannustansseja. Jäi sille tielleen, onneksi. Muuten olisi tässä blogissa melkoisen hiljaista.

Resiinaton ralli

Edellisen kirjoitukseni jälkeen olen oppinut, ettei metallia ja puuta ole hyvä yrittää yhdistää kuumaliimalla. Puu vielä suostui, metalli ei. Siihen typistyi uskoni kuumaliiman kaikkivoipuuteen. Kaikkea elämässä tulee kokeiltua, mutta kaikki materiaalit eivät ole yhteensovitettavissa.

Tänään näin ystävän, jota en ollut nähnyt neljään kuukauteen. Hänen koiransa muisti kuitenkin minut heti. Minut ja sen, mitä minun näkemiseni merkitsee: pitkää lenkkiä. Koira oli niin innoissaan, että se pomppi suoraan ilmaan takajaloillaan ja ulisi mielihyvästä. Remmin sai hädintuskin pujotettua paikalleen ja kiinnitettyä kaulapantaan. Ja niin me sitten lähdimme. Minä puhuin, purin itseni kuin kankakerän. Yritin pitää juonen toisesta päästä kiinni ja pökkäsin kerän alamäkeen. Kun se lähti purkautumaan, pelkäsin jo, ettei loppua tulekaan, ja jokainen lause tuntui poikivan uuden sivulauseen. Koira oli iloinen niistä jokaisesta, jokaisesta lisäaskeleesta. Vastaan tuli muitakin koiria, tuntemattomia rotuja, jackrusselinterrieri ja musta kiinanpystykorva, joka uteliaana roikotti mustikkaista kieltään tien vastakkaisella puolella. Kävelipä tien yli myös arvonsa tunteva maatiaiskissa, joka ei kiihdyttänyt askeltaan lähestyvää autoa väistääkseen, ylpeänä se tuntui odottavan auton väistävän Hänen Majasteettiaan.

Kävelimme vanhaa junarataa pitkin. Ratapölkyt olivat paikoitellen lahonneet, minä yritin olla astumatta paljaalle maalle ja pompsahtelin pölkyltä toiselle. Ihmettelin, onko askelpituuteni todella niin lyhyt, että pölkkyjen väli vaikutti pitkältä ja homma tuntui menevän silkaksi loikkimiseksi. Hyttyset etsivät jakausta palmikkojeni välistä, nostin hupparin hupun päähäni. Vielä paistoi elokuun aurinko, mutta varjon paikoissa syksyn vaanimisen saattoi jo aistia.

En haluaisi luopua kesästä vielä, vastahan se alkoi. Niin paljon suunnitelmia, niin vähän toteutumista. Toista olivat lapsuuden loputtomat kesät, joina aurinko lakkaamatta paistoi ja polvet kasvoivat rupea ja hiekkaa, ilma oli kepeää ja huoletonta hengittää ja suussa maistuivat suolaheinä ja mansikka.

Vallat ja väet

Kaadoin tänään suuresta säkistä viimeiset kissanruokanappulat väliaikaispurnukkaan, josta ne vuorostaan kaadetaan kissankuppiin. Tämä on tarpeen, sillä kuusikiloisesta kissanruokasäkistä ei ole ollenkaan kätevää kumota hillittyä määrää nappuloita kissankuppiin. Oli miten oli, kissanruokaa on ostettava lisää. Lisäksi ystävältä lainattu kirjastokirja on palautettava kirjastoon, ennen kuin hänen lainansa erääntyy. Postista on noudettava ilmanvaihtokoneen suodattimia. Minulla on pitkä luettelo suoritettavia tehtäviä. Aikuiselämä on vähän sellaista, huomaan, loputon luettelo suorittamattomia tehtäviä. Kun tekee osan, tulee uusia luettelon perälle.

Menen huomenna ystävän – tai kahden, jos olosuhteet sallivat – kera kahville. Teemme näin kerran viikossa, aina kun se vain on mahdollista. Näistä kahvihetkistä huomaa, miten nopeasti viikot vierivät ja toisaalta, miten paljon niiden aikana ehtii tapahtua. Viikossa elämä ehtii mullistua, ehtii sairastaa ja jopa parantua, jos hyvin käy. Ehtii kokea töissä kaaoksen. Ehtii järkyttyä silmittömästi. Ehtii rakastua. Mitähän huomenna?

TV:ssä mies muurautti naisen huoneen oven umpeen (siis siten, että nainen jäi huoneeseen sisäpuolelle) ja siirrätytti oven eteen valtavan puisen kaapiston, jotta kukaan ei aavistaisi, että paikassa on joskus ollut ovi. Tunsin samanlaista kuvotusta, kuin joskus, jos satun tahtomattani näkemään jotain hyvin väkivaltaista elokuvissa tai televisiossa. Se aiheuttaa melkein fyysisen kivun, tarpeen vääntelehtiä. Kokeekohan joku muu tällaisia tunteita? On silti totta, että minkäänlaista väkivaltaa ei tule sietää.

Joskus kun kuuntelen PMMP:n Joku raja -kappaletta mietin, miltä tuntuisi, jos oma mies löisi, se mies, jota rakastaa ja johon luottaa. Minä olen aina julistanut, että lähtisin ensimmäisestä lyönnistä. Koska se ei yleensä (teki mieli kirjoittaa, että koskaan, mutta kai sentään joskus, toivon) ole viimeinen. Tunnen oloni etuoikeutetuksi sen vuoksi, ettei kukaan rakastamani mies ole nostanut kättään minua kohti lyödäkseen. Tarkoitukseni oli vain miettiä, että todellinen lähteminen olisi varmasti paljon hankalampaa, kuin mitä kuvittelisi. Siksi nainen voi jäädä biisissä kuvailtuun tilanteeseen, jossa ei osaa enää toimia omaksi parhaakseen “en ole nainen, en yhtään mitään, kidutettu eläin häkissään”. Kunpa he kaikki jaksaisivat lähteä.

Punttien tutinaa

Aion viedä elämäni miehen suvun nähtäville tulevana viikonloppuna. Tänään pelkään hänen suuttuneen minuun. Pelkään sitä siksi, että hän nimenomaan sanoi, ettei ole suuttunut, vaikka en esittänyt hänelle sen suuntaista kysymystä. Vain nainen ajattelee näin: jos kysymättä vastaat, ettet ole suuttunut mistään, se tarkoittaa, että olet suuttunut jostain. Tästä syystä istun sohvallani raajat raskaana ja pettyneenä itseeni. Olen muuten sivumennen sanoen jo hivenen kyllästynyt olemaan pettynyt itseeni. Toisaalta, ehkä tässä iässä kuuluu olla pettynyt itseensä.

Onneksi olen silti optimisti. Toivon, että hän kuitenkin löytää itsestään voimaa yrittää ymmärtää minua, sillä minä toivon olevani hänen elämänsä nainen. Vaikka olenkin ajoittain hankala. Olen myös ajoittain mukavakin. Joskus sukkela. Ehdottoman naurettava ainakin. Pehmeä varmasti. Viileä ja roihuava. Hyvinä päivinä naisellinen ja siedettävä katsella. Hän sanoo, että kaunis. Siksikin on helppo rakastaa. Koska ainakin silloin, jos en ole suututtanut häntä, hän sanoo, että minä riitän juuri tällaisena, vaikka olen epätäydellinen. Hän sanoo, että me kaikki olemme epätäydellisiä.

Voi hitsi. Luin tänään taas kesäloman aikana lukemattomaksi jääneitä blogikirjoituksia ja sain niistä ajatuksia. Eräs bloggaaja kirjoitti, että on kiitollinen siitä, ettei hänellä ole jalkasientä, sillä se on kiusallinen vaiva ja minä ajattelin, että hieno huomio, minäkin olen ehdottoman kiitollinen siitä, ettei minulla ole jalkasientä.

Luin perheiden kesälomaretkistä, suuri osa niistä päätyi eri puolilla Suomea sijaitseville päivystäville klinikoille joko sairauksien tai tapaturmien vuoksi. Toisaalta raportoitiin myös, että sairaalassa paikattu haava oli kuitenkin pikkumiehen loman kohokohta, eräänlainen voitonmerkki. Joskus tällaisissakin pilvissä on hopeareunuksia. Mutta ymmärrän kyllä, että töihinpaluussakin voi olla ihanan kesäloman jälkeen oma hohtonsa.

Lopuksi lähetän terveiseni niille kanssasisarilleni, jotka aikovat kroonisesti “huomenna” tehdä parannuksen elämässään. Ei sitä koskaan tiedä.

Karvan verran kaikkea

Minä yritin pienentää kaikkia ikkunoita ruudun alalaitaan napsauttamalla koneestani omppu + m -yhdistelmää. Se ei näytä tekevän mitään. Olen elänyt Windows-maailmassa niin pitkään, että hapuiluni kokeiltavakseni saamassani Macissa on hyvin huvittavaa kenelle tahansa, joka koneista mitään ymmärtää. No, minä en paljoakaan ymmärrä (paitsi sen, että kaikki ikkunat Windowsissa pienenevät lippu + m -näppäinyhdistelmällä), joten en kirjoita asiasta tämän enempää.

Tänään oli mukava työpäivä. Sain tehtyä sen, minkä piti. Haluaisin tehdä sellaista työtä, minkä osaan. Eilen luin lehdestä ripsienpidennyksistä. Sen sijaan, että olisin alkanut haluta sellaisia, minä huomasin haluavani tehdä sellaisia. Minulla on tarkat ja taitavat kädet. Näkökykyäkin vielä ehkä sen verran että se sujuisi. Kenties kosmetologit käyttävät jotain suurennuslasia työtä tehdessään, mene ja tiedä. En tosiaan tiedä, kun minulla ei ole ollut ripsienpidennyksiä. Olenhan minä turhamainen toki ja haluaisin näyttää niin hyvältä, kuin omissa puitteissani on mahdollista, en minä sillä. Mutta ainakin ripsiä liimatessani minä tietäisin, mitä teen. Tai siis ainakin, kun minut olisi siihen koulutettu. Mutta kun ei ole, niin haave tästä tuli ja meni.

Työpaikan kokouksessa jäin tuijottamaan edessäni istuvan työtoverin lyhythihaisen paidan suuta. Sieltä tuli käsivarsi, ja käsivarressa selvästi näkyi jotakin mustaa. Tatuointi? Vaiko kenties autoremontissa käsivarteen joutunutta pikeä? Minun olisi niin kovasti tehnyt mieli nostaa hihaa ihan vähän, jotta olisin nähnyt, miten kuvio loppuu, onko se satunnainen, vai esittävä. Mutta eihän palavereissa – tai muutoinkaan – voi toisten hihoja nostella silkasta uteliaisuudesta.

Kotona minun oli tarkoitus olla työteliäs ja pestä heti lainalasten petivaatteet ja laittaa vieraspeti valmiiksi seuraaville nukkujille, mutta en saanutkaan tätä tehtyä. Sen sijaan istuin sohvallani ja söin kylmää einesruokaa. Elämäni on melko loisteliasta.

Onneksi minulla on sentään vielä seuranani kaksi kissaani, joiden irrottamaa karvamäärää nuoret vieraani eivät jaksaneet lakata ihmettelemästä. Minun kun oli tarkoitus tehdä heihin vaikutus siistillä kodillani. Totesin sen täysin turhaksi, sillä he huomasivat vain kaikilta pinnoilta heihin tarrautuneet kissankarvat.

Elämä on.

Oodi vanhemmuudelle

Olen sivunnut aihetta aikaisemminkin, mutta koskaan se ei ole tuntunut konkreettisemmalta kuin tänään, kun istun uupuneena kotisohvallani. Lainavanhemmuuden väsymys on vallannut minut. Toki voisin ottaa asian kevyemminkin, miettimättä ja punnitsematta, menemättä hamaan tulevaisuuteen asioiden edelle, mutta jos niin tekisin, en olisi minä. Kun pelastin ensimmäisen kissani, joka oli adoptiokissa kodista, jossa sitä ei enää voitu pitää, menetin yöuneni vastuuta miettiessäni. Olisiko minusta kissaemoksi kodittomalle? Ja nyt kodissani on kaksi ihmisen tainta ja minä tunnen jatkuvaa kyvyttömyyttä ja riittämättömyyttä. Käyttäydyn typerästi ja soimaan sitten itseäni siitä. Miten ihmeessä oikeat vanhemmat saavat tällaiset asiat loksahtamaan kohdalleen? Ja onko syy siihen, ettei minulla omia lapsia ole juuri se, että olen näin kyvytön? 

Itsessään arjen pyörittäminen ei kai kuitenkaan ole heikoin kohtani. Vaikkakin jännitykseltäni unohdin maksaa ajoissa eräitä yrityksen velvoitteita, ei siitä kuitenkaan seuraa kuin muutaman euron sanktio. Silti, yhtäkaikki, unohdin. Pääni oli täynnä järjestelyjä: onko maitoa, iltapalatarvikkeita, hammasharjoja, tahnaa. Pärjäänkö minä, mitä on edessä. Eikä niinkään, että pärjäänkö minä tämän pitkän viikonlopun, ei suinkaan, vaan pärjäänkö minä seuraavat kymmenen vuotta tai kaksikymmentä? Tämä huolimatta siitä, että mieshän voi jättää minut kuukauden tai vuoden kuluttua siksi, että olen niin täynnä huolestuneisuutta ja jännittyneisyyttä, että kadotan siihen itseni. Silloin voi miettiä, oliko järkevää mennä asioiden edelle.

Oli miten oli, vanhemmuuden haasteet ja vastuut ovat käsittämättömän suuret. Minun on vaikea ajatella - korjaan: mahdoton ajatella - siten, että lapsen haluaminen olisi itsekäs teko. Vanhemmuuteen liittyy arkipäivän tasolla tehtäviä uhrauksia ja itsensä ylittämistä joka päivä. Lapsen/lasten edun asettamista oman edun edelle. Enkä minä tällä tarkoita sitä, että vanhemmat hyysäisivät prinssejään ja prinsessojaan uskollisina alamaisina, vaan rooli lempeänä, palkitsevana ja oikeudenmukaisena rajanvetäjänä ja auktoriteettinä on kaikkein haastavinta. Suurten kyynelten vierimisen seuraamista silloin, kun on todettava, että noin ei voi tehdä, tai ei, et voi saada tahtoasi tässä asiassa, ja perustella kantansa. Ja tässä roolissa toimittava sitten joka ainoa päivä ja siinä sivussa käytävä töissä, hoidettava hoitopaikat, siivottava, pestävä pyykit, laitettava ruokaa, ja jokaisessa hengenvedossa huomioitava se, että minä en elä vain itselleni. 

TV:ssä esiintynyt lastenpsykiatri Raisa Cacciatore totesi kutakuinkin niin, että TV:ssä pitäisi olla yksi kanava, joka olisi kokonaan pyhitetty ohjeiden antamiseen vanhemmille siitä, miten selvitä eri ikävaiheessa olevan lapsen kasvatuksesta. Ehkäpä siksi ajatukseni siitä, että hakisin kirjastosta vaikkapa Jari Sinkkosen kirjoja lasten kasvamisesta ja kasvatuksesta ei ollut ihan hakoteillä. Vaikka samalla tunsin itseni Rillit huurussa -nörtiksi, joka lähestyy lasten kanssa olemista, kuten uutta tietokoneohjelmaa. Ohjekirja esiin. Niin ja juu: olen tosiaan työpaikassani tutustunut uuteen ohjelmaan, johon koulutusta ei ollut saatavilla lukemalla ohjelmiston ohjekirjan: eihän kukaan niin tee. 

Haluan kuitenkin vain ilmoittaa teille, jotka vanhempina luette blogiani, että joku ajattelee teidän roolianne ja arvostaa sitä. Silloin kun sydän särkien asetatte rajoja kyynelehtivälle jälkikasvullenne, kun silmät väsymksestä karrella täytätte pesukonetta ruohonvihreään tahriutuneilla pikkuvaatteilla, kun valmistatte perheelle ruokaa vain kuullaksenne sitten, että lopputulos ei ollutkaan yhtään odotusten mukainen - muistakaa, että joku saattaa ajatella teitä. 

Ja toisaalta, ovathan ne hetket, jolloin pieni lämmin olento kömpii syliin ja kertoo rakastavansa ja toteaa teidän olevan maailman paras äiti/isä - sitä emme me kasvatusoppaita lukevat lainavanhemmat koskaan koe. Ja kiistaton tosiasia on, että omalla jälkikäsvullenne te todella olette sitä: maailman parhaita. Juuri sellaisina kuin olette.

Varjosta valoon

Vietin kesälomani miltei täydellisessä nettipimennossa. En kirjoittanut blogiani, enkä lukenut seuraamiani blogeja. Eilen yöllä sitten silmät täynnä väsymyksen aavikkohiekkaa minä niitä luin ja tänään lisää. Mitä kaikkea minä lopulta luinkaan. Niin paljon, että olin aivan pyörryksissä. 

Luin siitä, mitä luovia projekteja ihmisillä on ollut kesän aikana, niitä on uskomattoman paljon. Katselin kuvia siitä, missä päin maailmaa ihmiset ovat matkailleet. Opin uutta, ehkä pientä kaukokaipuutakin ehdin jo kokea. Maailma on niin viehättävä, ainakin niiden kuvien läpi katsottuna, joita ihmiset ovat blogeihinsa lisänneet. Niissä on luontoa, lapsia, aviomiehiä. Tuulta, aurinkoa, lämpöä ja naurua. Valoa ja varjoja. Niin, varjoja.

Varjoistakin kirjoitettiin. Kirjoitettiin siitä, miten huoli puristaa rintaa. Pelosta ja ahdistuksesta. Voimattomuudesta sen edessä, ettei voi auttaa, vaikka kuinka haluaisi. Voimien ammentamista niistä pienistä positiivisista asioista, joita kaiken keskellä voi havaita. Onneksi, ajattelen, onneksi tämäkin ihminen on sen kaltainen, että hakee kultareunoja niistäkin pilvistä, joissa niitä ei kaikkien ihmisten silmissä enää ole. Sillä uskon, että juuri ne kultareunat, ne pienet onnen ja kiitollisuuden rippeet raskaina hetkinä, ne kantavat ihmistä. Se, että näkee lahon ja kaatumassa olevan ladon edessä riehakkaana kukkivat kukat ja miettii ladossa aikanaan kulkeneita ihmisiä sen sijaan, että näkisi pelkän uupuneen ladonrumiluksen.

Paljon tapahtuu ihmiselämässä. Kaikkien niiden ihmisten elämässä, joiden blogeja olen seurannut ja jotka ovat kyllin rohkeita jakaakseen kokemuksia omasta elämästään. Minulle sellaiset sanat ovat hyvin arvokkaita. Linnunpoikasia ja lumpeenkukkia, kiitollinen olen siitä, että saan niitä lukea.

Ja vielä minulla on paljon asioita lukematta, kaikki tämä on vasta alkua.

Tänään Helsinki on verhoutunut pimeään, kun katuvalot eivät syttyneetkään. Ja minä olen sanoja täynnä. 

Elämä voi muuttua

Luulitteko, että Unska on pudonnut pannukakun reunalta avaruuteen? Ei sentään, elämä vain on saanut uuden muodon. Nyt huomaan, miten rutinoituneesti päivät toistuivat toisensa jälkeen: työ, kotiintulo, urheilua, ruoanlaittoa, TV:n katselua, blogien lukemista ja kirjoittamista. Sama kaava päivä toisensa jälkeen. En minä sitä moiti, hyvää elämää oli sekin. Nyt se on vain toisenlaista.

Nyt mietin muun muassa sitä, miten pärjään uusien lainalasten kanssa. Olenko riittävän hyvä, vastuullinen, kiinnostunut, innostava? Korkealentoisia haaveita sille, joka toistaiseksi on piiloutunut kattiloiden ja pannujen taakse, upottanut kätensä tiskivesiin ja lajitellut pikkuvaatteita käyttötarkoituksen mukaan. Kun oma riittämättömyys on alkanut pelottaa, olen kanavoinut huolestuneisuuteni käytännön toimintaan. Sillä alueella pysyn mukavuusrajojeni sisäpuolella, jos nyt en voi ehkä väittää niissä vahva olevani, niin ainakin tiedän, mitä teen. Silloin ei tarvitse huolehtia suusta huolettomattomasti putoavista sanoista, jotka saattaisivat aiheuttaa vahinkoa.

Luin Kodin Kuvalehdestä artikkelin Irja Wendischistä, joka on kirjoittanut kirjan omista lapsuudenkokemuksistaan, jotka olivat muotoutuneet sodan henkisesti ruhjoman, alkoholisoituneen isän ja tunteensa peittäneen ja vahvan roolin omaksuneen äidin puristuksessa. Hän pohti yleisesti myös suomalaista etäisyyden kulttuuria. Hän ei itse muistanut saaneensa hellyyttä äidiltään. Kun hän näki äitinsä - lastensa isoäidin - pitävän hänen omia lapsiaan sylissään, hän vasta ymmärsi, että oli varmaankin itsekin saanut hellyyttä äidiltään, vaikkei sitä itse enää muistanutkaan. Artikkeli oli monella tapaa ajatuksia herättävä, miten monenlaisia asioita Wendisch onkaan joutunut käymään läpi kirjaa kirjoittaessaan. Voiko omia kokemuksiaan sanoa ääneen ja ovatko ne samanlaisia kuin muiden samassa perheessä kasvaneiden kokemukset - mitä ne eivät tietenkään ole - ihmiset, jotka ovat eläneet saman tilanteen omasta itsestään käsin toki kokevat asiat aivan toisin kuin kuin yksi kertoja. Olette varmasti kaikki joskus olleet tilanteessa, jossa eronneet ihmiset ovat kertoneet kokemuksensa liitostaan tai eroon johtaneista tapahtumista siten, kuten he ovat asian kokeneet. Joskus kertomukset ovat niin kaukana toistaan, että huomaa hämmentyneenä itse keskellä seisten joutuvansa siirtämään totuuden keskipistettä janalla monta piirua keskemmälle, kuin silloin, kun oli kuullut vasta toisen tarinan.

Eksyin aiheesta. Tarkoitukseni oli miettiä kosketuksen merkitystä. Usein annamme toki hellyyttä pienille lapsille, pidämme sylissä, suukotamme, päristämme huulilla kikatusta pieneen vatsaan. Mutta kikattajat kasvavat, alkavat muistuttaa pieniä naisia, ääni muuttuu miehen ääneksi, ylähuulen päälle alkaa kasvaa väkevämpää nukkaa, joka enteilee tulevasta. Ihminen kaipaa kosketusta silloinkin. Ja vielä paljon siitä eteenpäin - aina loppuun asti.

Ja vielä: ei ole syytä unohtaa puhettakaan. Varsinkaan puhetta asioista, joista puhuminen ei ole kovin helppoa. Minäkään en ole kovin hyvä nostamaan kissaa pöydälle silloin, kun asiaa tekee mieli vältellä. Ja juuri ne asiat, joista ei tee mieli puhua ovat lopulta niitä, joista nimenomaan puhua pitäisi.

No, onhan se hyvä huomata, että elämässä on vielä kasvunvaraa. Vielä en ole saumoistani ratkeamassa.

Kausaalisuudesta

Viime yönä avoimesta ikkunasta paljaisiin hartioihin pureutui kylmä viima. Se sai verhot lepattamaan ja kehon järkyttymään ja kavahtamaan äkillistä muutosta tukalasta kuumuudesta puistattavan kylmyyden tilaan. Suljin ikkunan ja vedin peiton suojakseni. Tunsin sen lämmön ja pesuaineen hienoisen tuoksun.

Eilistä päivää en helposti unohda. Oikeastaan, en usko unohtavani sitä koskaan. Sain viestin, joka uhkui verevää, paksua ja tahmeaa vihaa. Sanojen välistä se kurkottui minuun, tarrasi kiinni kylmillä luisilla sormillaan, pieksi ja löi. Täytti sisimmän tahmallaan, imeytti itsensä värisevään sieluun. Yritin nyyhkyttää sitä itsestäni ulos, vaikka tiesinkin, että se takertuu minuun, eikä koskaan kokonaan hellitä. Toisaalta olen helpottunut: nyt minun ei tarvitse enää pelätä vihaa, nyt voin olla vihattu.

Tämä on ensimmäinen kerta, kun joudun vihan kohteeksi. Kerta toisensa jälkeen olen kertonut tapahtumat ystävilleni, pyörittänyt sieluni rukousnauhan helmiä uudelleen ja uudelleen, antautunut tuomiolle, tunnustanut kaiken ja enemmän. Antanut syyllisyyden näykkiä, purra, riepotella ja repiä. Huutanut tuskaa. Ja silti eilen, kun ystävä yllätti minut vihan lävistämänä ja tuskissani, kietoi hän rakkaat kätensä lohduksi ympärilleni. Kun ensimmäisen kerran kerroin hänelle kaiken, hän katsoi minuun totisena ja sanoi: "Minä tunnen sinut. Sinä et ole paha ihminen."

Huomaan silti, etten haluaisi olla yksin. Pelkään omia ajatuksiani, sitä osaa minussa, joka haluaa minun kärsivän. Istun tässä hiljaa salaa itseltäni ja olen varuillani, koska pelkään sitä hetkeä, jolloin yliminä ujuttaa satuttavat ajatuksensa takaisin tietoisuuteeni. Vaistoan sen liikkeet tajunnan reunamilla, samaan tapaan kuin vahvan lääkityksen poistaman päänsäryn voi vielä havaita aavekipuna jossain tuntoaistin  laitamilla.

Minä toivon, että voin tällä hetkellä antaa itselleni armoa ja ymmärrystä. Kukaan ei kuitenkaan voi olla minua kohtaan niin julma ja ankara kuin minä itse.

Ehkä lämpö ja kauneus vielä palaa tähän kesään.

Ja te, joiden sielu on kepeä ja vapaa, päästäkää riemu ulos. Nostakaa kädet painottomina ilmaan ja naurakaa elämän riemua kesän leikkisään tuuleen. Olette sen ansainneet.

Mikä häpeä

Tänään sanomalehdessä kirjoitettiin suurin otsikoin kutakuinkin ikäiseni suomalaisen mieshiihtäjän kohtalosta. Häntä muistelivat muut hiihtäjät ja hänen doping-käryn jälkeen kirjoittamansa testamentti Suomen kansalle oli painettu lehteen uudelleen. Viesti tihkui vahvaa häpeän ja syyllisyyden tunnetta, niin riipivää, että se sai minut kyyneliin. Toivon, ettei miespolo kantanut tätä samaa häpeää sisällään kaikkia näitä vuosia ja antanut sen väkevöityä niin paksuksi, sameaksi ja mustaksi liejuksi, että se lopulta hukutti hänet.

En puutu hänen elämäänsä tämän enempää, sillä en tunne häntä. Olen äärimmäisen pahoillani siitä, että hänen puolisonsa ja lapsensa menettivät sen miehen, jonka he aikanaan tunsivat ja jota he rakastivat - aluksi vuonna 2001 ja sen jälkeisinä vuosina ja nyt toisen kerran, lopullisesti.

Vaikka miestä en tuntenutkaan, häpeän ja syyllisyyden tunteen minä tunnen. Nyt, jälkikäteen, lehdessäkin sanottiin, että kyse oli kuitenkin vain hiihtämisestä. Niin yritän sanoa minäkin itselleni nyt: kyse on vain elämästä. Kuten eivät hiihtäjänkään valinnat, eivät myöskään yksittäisen ihmisen valinnat useinkaan ole pelkästään omia valintoja. Niihin sekoittuvat muiden ihmisten toiveet ja tarpeet, ympäristön painostus. On tärkeää, että ihminen löytää itsestään voiman antaa anteeksi itselleen.

Lomani on alkanut, mutta en voi sanoa, että sen liikkeellelähtö olisi tapahtunut keveimmissä mahdollisissa merkeissä. Sunnuntaina minut saavutti suruviesti, lisäksi mielessäni ovat pyörineet ystäväpiirissä meneillään olevat ongelmat terveyden kanssa.

Toisaalta, lauantaina kuitenkin me kävelimme ystävättären kanssa eväiden kera meren rantaan. Upotin jalkani ihmeen lämpimään veteen ja katsoin, miten ystävä sukelsi pinnan alle ja ui sulavin vedoin hellivässä meren sylissä. Eväsleivät maistuivat huikean hyviltä ja mielen valtasi onni ja tasapaino. Ei ollut muuta kuin juuri se hetki, jolloin kaikki oli täydellistä.