Happamoituminen

Sopulit kuulemma vaeltavat. Lapissa. Eivät varmaan siinä mielessä kuin ihmiset, koska niillä ei ole rinkkoja, laavuja eikä makkaraa. En tiedä mistä, enkä mihin. En sitäkään, vaeltavatko ne joka vuosi, minä en ole ainakaan nähnyt syksyllä Lapissa sopuleja, vaikka olen siellä syksyllä ollut ruskaa ihailemassa. Jos rehellinen olen (ja minähän olen), en ole koskaan nähnyt sopulin sopulia. Sen sijaan mitä Lapin ruskaan tulee, sitä voin suositella lämpimästi kaikille, jotka eivät vielä sitä ole nähneet, se on nimittäin jotain ihan muuta kuin täällä etelässä. Ja etelällä tarkoitettakoon tässä yhteydessä kaikkea, mikä sijaitsee Tampereen alapuolella.

Kissa lipittää vettä keittiössä. Minä syön valkoiselta teema-lautaselta kuivattua ruisleipää. Sen pitäisi olla täysin kuivaa ja rapeaa, mutta se on oikeammin sitkeää ja hapanta. Minunkin pitäisi olla sitkeämpi, mutta johtaakohan sekin pyrkimys väistämättä myös happamuuteen? Niin pelkään.

Vieressä odottaa kasa postia, on aivan hiljaista. Kissa istuu sohvalla häntä minuun päin ja tuijottaa seinää. Voisi kuvitella mielenilmaukseksi, mutta mitä luultavammin ei sitä kuitenkaan ole. Toinen kissa sen sijaan katselee itseään peilistä eteisen lattialla. Tyttökissa tekee tätä paljon, luulen, että se tunnistaa peilikuvansa ja näky miellyttää sen silmää.

Voisipa aina ajatella samoin itsestään.