Oodi vanhemmuudelle

Olen sivunnut aihetta aikaisemminkin, mutta koskaan se ei ole tuntunut konkreettisemmalta kuin tänään, kun istun uupuneena kotisohvallani. Lainavanhemmuuden väsymys on vallannut minut. Toki voisin ottaa asian kevyemminkin, miettimättä ja punnitsematta, menemättä hamaan tulevaisuuteen asioiden edelle, mutta jos niin tekisin, en olisi minä. Kun pelastin ensimmäisen kissani, joka oli adoptiokissa kodista, jossa sitä ei enää voitu pitää, menetin yöuneni vastuuta miettiessäni. Olisiko minusta kissaemoksi kodittomalle? Ja nyt kodissani on kaksi ihmisen tainta ja minä tunnen jatkuvaa kyvyttömyyttä ja riittämättömyyttä. Käyttäydyn typerästi ja soimaan sitten itseäni siitä. Miten ihmeessä oikeat vanhemmat saavat tällaiset asiat loksahtamaan kohdalleen? Ja onko syy siihen, ettei minulla omia lapsia ole juuri se, että olen näin kyvytön? 

Itsessään arjen pyörittäminen ei kai kuitenkaan ole heikoin kohtani. Vaikkakin jännitykseltäni unohdin maksaa ajoissa eräitä yrityksen velvoitteita, ei siitä kuitenkaan seuraa kuin muutaman euron sanktio. Silti, yhtäkaikki, unohdin. Pääni oli täynnä järjestelyjä: onko maitoa, iltapalatarvikkeita, hammasharjoja, tahnaa. Pärjäänkö minä, mitä on edessä. Eikä niinkään, että pärjäänkö minä tämän pitkän viikonlopun, ei suinkaan, vaan pärjäänkö minä seuraavat kymmenen vuotta tai kaksikymmentä? Tämä huolimatta siitä, että mieshän voi jättää minut kuukauden tai vuoden kuluttua siksi, että olen niin täynnä huolestuneisuutta ja jännittyneisyyttä, että kadotan siihen itseni. Silloin voi miettiä, oliko järkevää mennä asioiden edelle.

Oli miten oli, vanhemmuuden haasteet ja vastuut ovat käsittämättömän suuret. Minun on vaikea ajatella - korjaan: mahdoton ajatella - siten, että lapsen haluaminen olisi itsekäs teko. Vanhemmuuteen liittyy arkipäivän tasolla tehtäviä uhrauksia ja itsensä ylittämistä joka päivä. Lapsen/lasten edun asettamista oman edun edelle. Enkä minä tällä tarkoita sitä, että vanhemmat hyysäisivät prinssejään ja prinsessojaan uskollisina alamaisina, vaan rooli lempeänä, palkitsevana ja oikeudenmukaisena rajanvetäjänä ja auktoriteettinä on kaikkein haastavinta. Suurten kyynelten vierimisen seuraamista silloin, kun on todettava, että noin ei voi tehdä, tai ei, et voi saada tahtoasi tässä asiassa, ja perustella kantansa. Ja tässä roolissa toimittava sitten joka ainoa päivä ja siinä sivussa käytävä töissä, hoidettava hoitopaikat, siivottava, pestävä pyykit, laitettava ruokaa, ja jokaisessa hengenvedossa huomioitava se, että minä en elä vain itselleni. 

TV:ssä esiintynyt lastenpsykiatri Raisa Cacciatore totesi kutakuinkin niin, että TV:ssä pitäisi olla yksi kanava, joka olisi kokonaan pyhitetty ohjeiden antamiseen vanhemmille siitä, miten selvitä eri ikävaiheessa olevan lapsen kasvatuksesta. Ehkäpä siksi ajatukseni siitä, että hakisin kirjastosta vaikkapa Jari Sinkkosen kirjoja lasten kasvamisesta ja kasvatuksesta ei ollut ihan hakoteillä. Vaikka samalla tunsin itseni Rillit huurussa -nörtiksi, joka lähestyy lasten kanssa olemista, kuten uutta tietokoneohjelmaa. Ohjekirja esiin. Niin ja juu: olen tosiaan työpaikassani tutustunut uuteen ohjelmaan, johon koulutusta ei ollut saatavilla lukemalla ohjelmiston ohjekirjan: eihän kukaan niin tee. 

Haluan kuitenkin vain ilmoittaa teille, jotka vanhempina luette blogiani, että joku ajattelee teidän roolianne ja arvostaa sitä. Silloin kun sydän särkien asetatte rajoja kyynelehtivälle jälkikasvullenne, kun silmät väsymksestä karrella täytätte pesukonetta ruohonvihreään tahriutuneilla pikkuvaatteilla, kun valmistatte perheelle ruokaa vain kuullaksenne sitten, että lopputulos ei ollutkaan yhtään odotusten mukainen - muistakaa, että joku saattaa ajatella teitä. 

Ja toisaalta, ovathan ne hetket, jolloin pieni lämmin olento kömpii syliin ja kertoo rakastavansa ja toteaa teidän olevan maailman paras äiti/isä - sitä emme me kasvatusoppaita lukevat lainavanhemmat koskaan koe. Ja kiistaton tosiasia on, että omalla jälkikäsvullenne te todella olette sitä: maailman parhaita. Juuri sellaisina kuin olette.