torstai 28. heinäkuuta 2016

Jaksavatko tädit heilua?

Tänään lainalapset lähtivät. 

Kaaduin pyörällä, kun yritin kääntää sitä ympäri.

Sain sähköpostilla huonoja uutisia.

Ostin lippuja Suomi-Ruotsi maaotteluun.

Muun muassa sellaista tapahtui tänä aurinkoisena päivänä, joka vielä tuntui helteelle, mutta ei sitä enää ilmeisesti ollut. Minun ihoni ei sitä huomannut, vaan imi lämpöä. Tunnen paniikkia ohimenevästä kesästä, vastahan se pääsi alkuun. Kuukausi on kuitenkin ensi viikolla taipumassa elokuuksi, se on vääryyttä. Minä en ole vielä edes heittänyt talviturkkiani. Pidänköhän sen ensimmäistä kertaa elämässäni koko kesän?

Onnea ovat kuitenkin veden ääressä ja rannalla käynnit, joita on kuitenkin ollut lukuisia. Silloin on kuitenkin keskitytty siihen, että lapset saavat polskia ja aikuiset valvovat tämän toimenpiteen turvallisuutta. Ja sitä, että kanssaihmiset saavat yllensä mahdollisimman vähän hiekkaa ja roiskeita.

Pieni alakulo yrittää hivuttaa itseään ihan kylkeen kiinni, siirtyy vaivihkaa lähemmäs. Ehkä se on syksyn ystävä ja henkii riitettä sydämeen. Kenties sen toi mukanaan huono uutinen. Joskus tekee mieli lopettaa kaikkinainen tuulimyllyjen huitominen ja todeta "emmä jaksa".

Mutta huomenna huidon taas.

torstai 21. heinäkuuta 2016

Hämärä henkii

On yö. On ihan pakko kertoa, miten hyvä nyt on. Minulla on huoneessani pieni hämärävalo. Kissalta on takut leikattu saksilla irti. Avustajina on ovat toimineet bonuslapsi, oma äitini ja Mies. Tiskasin tänään ensin tiskialtaan ja sitten siinä jatketun perheemme tiskit, sillä astianpesukoneen kapasiteetti tuli täyteen. Ja kaikesta tästä minä nautin.

Mies on tehnyt paljon töitä lapsilauman viihdyttämiseksi. Niin paljon, että minulle on jäänyt aikaa ja tilaa - oikeastaan vahingossa. No, on selvää, että nautin siitäkin. Vasta elämäni tässä vaiheessa ymmärrän, että olen sen kaltainen ihminen, joka viihtyy yksin ja nauttii hiljaisuudesta (siitä saattavat tosin nauttia kovinkin ulospäinsuuntautuneet pienten lasten vanhemmat noin muutoinkin). Oli miten oli, olen saanut hiljaisuutta ja hurlumheitä. Suunnittelen valtavia lounaita ja illallisia ja yritän keksiä jotain, joka kukin söisi edes vähän, jotta kukaan ei jäisi nälkäiseksi ja siten kiukkuiseksi. Päämäärä on saavutettu joten kuten. Mikä tärkeintä, Mies ja minä kannustamme toisiamme vuorotellen. Toivoisin voivani kannustaa häntä enemmän. Hän, jos joku, ansaitsisi pienen kunniakujan viireineen ja punaisine mattoineen. Mutta minä teen pieniä aaltoja.

Ei tässä enempää. Hyvää yötä.

torstai 7. heinäkuuta 2016

Pinotexiä pintaan?

Vaikka ikää karttuu, tyttöys on pysyvää.

Ikä on jännittävä asia. Miehille se on vähemmän merkityksellinen: heidän hedelmällisyytensä ei pääty ja harmaat ohimot ja parrat koetaan charmikkaiksi. Lieneekö kysymys todellakin siitä, ettei miehen fertiiliys pääty - vanhempaakin miestä voi pitää turvallisesti viehättävänä biologisesta näkökulmasta nuorenkin naisen mielestä, koska mies on lisääntymiskelpoinen. Nainen sen sijaan ei ole.

Jos asian noin ajattelee, on naiseus aika julmaa. Ensin käydään läpi nuoruus, joka monella on melkoista myrskyä ja tuiverrusta. Parikymppisenä aletaan kasvaa aikuisiksi, mutta silloin iskevät ulkonäköpaineet ihan viimeistään toden teolla. Ani harva kokee itsensä kelpaavan ulkoisesti sellaisena kuin on, vaikka minun silmissäni nuo parikymppiset tytöt ovat kauniita - ainoa toiveeni on, että he itsekin ymmärtäisivät sen.

Elleivät ymmärrä, saavutetaan tämä ymmärrys omasta hyvyydestä ja riittävyydestä sellaisena kuin on tyypillisesti siinä kolmenkymmenen ikävuoden korvilla. Omasta näkövinkkelistäni arvioisin, että nainen onkin parhaimmillaan siinä kolmen ja neljänkymmenen välillä, jolloin korvien väli on sees ja ymmärtää, että näin on hyvä ja samalla ulkomuoto on kuitenkin vielä hehkeä kuin kukalla.

Neljänkympin jälkeen alamme lakastua. Niin se vain on, jotkut toki aikaisemmin ja toiset myöhemmin, mutta ennen pitkää kuitenkin. Lakastuminen tapahtuu kuitenkin ainoastaan ulkoisesti, sisäisesti olemme edelleen tyttöjä, mutta sellaisia tyttöjä, jotka jo ymmärtävät jotain elämästä. Ja mitä enemmän elämästä ja inhimillisyydestä ymmärtää, sitä enemmän pyrkii ymmärtämään ja sitä kautta muuttuu paremmaksi ihmiseksi, niin minä ainakin uskon ja toivon.

Viiteenkymppiin mennessä useimpien naisten hedelmällinen aika on ohi (amerikkalaiset näyttelijättäret käyttävät asiasta ihastuttavasti termiä no longer fuckable, jos et ole nähnyt linkin videota, suosittelen katsomaan). Karkeasti voidaan siis sanoa, että naisella on ulkoisesti huippuaikaa vuodet 20 - 30, jotka hän käyttää murehtimiseen siitä, ettei näytä hyvältä, vaikka näyttääkin. Sitten vuodet 30 - 40, jolloin hän tajuaakin näyttäneensä hyvältä koko ajan, mutta ei ymmärtänyt nauttia siitä. Nyt huomaa. Jos hyvä onni on, ehtii kymmenisen vuotta nauttia ulkonäöstään, kunnes se alkaakin rapautua. Sitten murehtii siitä. Mutta onhan meillä kymmenen hyvää vuotta (tämä on vitsikästä liioittelua).

Iän myötä ihminen siis optimaalisesti rapistuu ulkomuodoltaan, mutta sisimmältään puhkeaa kukkaan. Nelikymppinen ei enää mieti, mitä muut ajattelevat. Hän laittaa pakkasella tarpeeksi vaatteita ylleen eikä palele siksi, että näyttäisi muodikkaalta. Hän tietää, mitä elämältä haluaa, eikä hötkyile pienistä.

Entä vanhuus, mitä on luvassa (jos on niin onnekas, että pääsee sinne asti)?

Eräs tuttavani näki, miten syksyllä rollaattoria työntävä mummo pysähtyi puistossa lehtikasan eteen, kahmaisi lehtiä sylillisen ja heitti ne ylleen ja hymyili lehtisateelle yllään. Kun on tarpeeksi ikää, voi palata pieneksi jälleen - eikä todellakaan välitä, mitä muut ajattelevat.

Kaupassa iäkäs mies työnsi vaimoaan pyörätuolilla ja uhkaili ostaa kirkkaanväriset sukat. Vaimolleen hän totesi, ettei tarvitse sitten yhtään pyöritellä silmiä ja hävetä, kun hän kävelee vastaan auringonkirkkaissa oransseissa sukissaan. Naurun suorastaan kuuli miehen jokaisessa sanassa. Samoin kuuli sen nuoren, komean ja nauravaisen pojan, joka hän on joskus ollut. Ei ihme, että mummo (se ikuinen tyttö) oli aikanaan rakastunut.
Hetken me heilumme täällä, tietämättä kauanko vielä
Niin ajan laki näyttäytyy kuin esteenä pikatiellä
Sitä manataan kun sen hallintaan ei näytetä pystyvän
Vaan jos kalleintaan käy kiroamaan, voiko niin saada ystävän?
Jos haastaa ja syyttää, saako ystävän? 
Tämän kaiken peilille lauloin, aion laulaa vastakin
Laulan päivän paremman kaikkein parhaimmastakin
Kunnes aika saa laulut lopettaa, puen ylle sen puisen takin
Lähden kiittäen, ajan hyvästellen
Kuten ystävän ainakin 
Kun ajan jätän, toivon että jätän
Kuin ystävän ainakin
Kuten ystävän ainakin
Jarkko Martikainen: Voiko aika olla ystävä

tiistai 5. heinäkuuta 2016

Kesäutopiaa

Kesä on hienoa aikaa. Lempivuodenaikani ehdottomasti, kuten varmasti valtaosan suomalaisista. Olen kesäihminen siitäkin huolimatta, että olen kärsinyt pahasta heinäallergiasta teinivuosista alkaen. Lieneekö kyse iästä vai mistä, mutta allergia alkoi muutama vuosi sitten hellittää otettaan ja on nyt hävinnyt lähes kokonaan.

Ihmisillä kesään kuuluvat varmasti hyvinkin erilaiset asiat. Minulle ja kanssani eläville ihmisillekin (koska ikäänkuin kasvavat siihen) tärkeää on mökkeily. En omista omaa mökkiä ja vanhemmillanikaan ei ole sellaista mökkiä, joka olisi pelkästään heidän käytössään, joten olemme turvautuneet vuokramökkeilyyn. Ja vuokramökkeilyssämmekin olemme päätyneet vaihtelemaan mökkejä: niitä on käyty läpi etelästä pohjoiseen ja lännestä itään. Joukkoon mahtuu sekä hilpeitä että hulppeita kokemuksia ja mökkejä, mutta koskaan meitä ei ole huijattu (onneksi!). Joitakin vuosia mökkeilyä on saattanut jäädä syystä tai toisesta väliin, mutta muutoin mökkeilyä on jatkunut jo yli kymmenen vuotta (wau!).

Aluksihan emme tietenkään ajatelleet, että asiasta muodostuisi vuosien perinne - hyvien kokemusten myötä se vain hivuttautui kesäämme ja jäi. Tämä on välikesä, mutta ensi kesänä taas mennään. Lapsiakin on perheisiin siunaantunut matkan varrella ja nyt he ovat myös ehtineet jo kasvaa niin paljon, että matkailukin on helpompaa (enää ei kukaan tarvitse esim. vaippoja tai syöttötuolia).

No, sittenhän on tietysti grillaaminen. Mökkeilyynkin se liittyy, mutta hätävarana on parvekkeellamme kaasugrilli. Se ei ehkä ole käytössä kovin usein (voisi ihan hyvin olla useamminkin, mutta taidan pelätä että taika menisi rikki, jos sitä käytettäisiin liian usein). Grillaamalla voi hetkessä saavuttaa kesäfiiliksen, kun parvekkeen pöytä saa liinan ylleen, markiisit rullataan suojaksi auringolta ja astiat katetaan pöytään. Ulkoilmassa ruokailussa on muutoinkin jotain ihan omanlaistaan jännää, kun se ei ole aivan jokapäiväistä.

Retkeilykin liittyy kesään. Jotkut rohkeat, kuten Lähiömutsi perheineen, lähtevät laatikkopyörällä Ahvenanmaalle, mutta jos ei ole niin urhoollinen, voi ottaa oman perheauton ja suunnata lähimatkailukohteisiin ja niin olemmekin tehneet. Lähdin heti toteuttamaan matalan kynnyksen kesänviettoani ja olen tyytyväinen, elämyksiä voi kokea, vaikka ei kovin kauas siirtyisikään. Kaksi joutsenpoikuettakin on jo nähty - toinen ihan läheltä ja toinen vähän kauempaa. Niin ja nähnyt olen myös ja haahkoja ja meriharakoita (tunnustan, että lajintunnistuksen suoritti joku muu, oma lintutuntemukseni on alueella varis-harakka-västäräkki).

Perheen pienin oli tänään fiiliksissä siitäkin, kun annoin hänen levittää äityspakkauksen mukana tulleen vauvapeiton (kiitos siitä, Suomi) pihaamme piknikviltiksi ja pötkötellä siinä pitkin pituuttaan. Siinäpä onkin hänen käyttöönsä kätevä oma viltti retkillemme, kun hän sille vielä hyvin mahtuu, peitteeksi vuoteeseen se on jo liian pieni.

Mansikoita olemme mussutelleet jo monta litraa, heistäkin sain ahaa-elämyksen: nyt ostetaan, kun niitä saa. Kesän ensimmäinen mansikkakakku on vielä tekemättä, mutta kyllä sekin vielä tulee (oi, monesti olen leiponut mökkireissuillamme mansikkakakkua). Niin, kesähän on ruokailunkin kulta-aikaa: uusi sato alkaa kypsyä mansikoineen, porkkanoineen, perunoineen ja salaatteineen päivineen. Oi onnea.

Tästä tuli hassu luettelo siitä, miten ihana kesä niin monin tavoin on, mutta kun se on. Lisäksi olen saanut energiatasoni kohdilleen popsittuani rautaa anemiaani (veriarvoni ovat nyt paremmat kuin koskaan) ja muutoinkin pään sisässä on sellainen sees, että en ole sellaistakaan aikoihin kokenut.

Vaikka eräs life coach -tyyppinen luennoitsija joskus naureskeli, kun suomalaiset nuoret olivat toivoneet elämältään mielenrauhaa (niinkuin vanhat mummot, naureskeli coach), niin kyllä se mielenrauha vaan on ihan hemmetin arvokas ja hieno sekä tavoittelemisen arvoinen asia.

Malja elämälle, kesälle ja mielenrauhalle!

tiistai 28. kesäkuuta 2016

Rimanylityksiä

Jalkapalloa pelataan edelleen.

Koti on päivisin täynnä elämää kun lainalapsetkin viettävät kesälomaa ja ovat paikalla. Iltaisin nostamme Miehen kanssa jalat ilmaan ja juomme tölkillisen olutta puoliksi ja koetamme jaksaa katsoa myöhäisillan jalkapallo-ottelun loppuun asti (Mies kangistuu tässä useammin kuin minä, kun ei ole ole mikään illan virkku - aamuvirkku kylläkin). Tänään nautiskelimmekin oikein ekstrana: olut oli tummaa. Mikähän siinäkin on, että pidän tummasta suklaasta, tummasta oluesta (noh, eniten siideristä, mutta jos olutta on juotava, niin mieluiten tummaa) ja korvapuustitkin saavat olla mielummin yli- kuin alikypsiä.

Juhannus tuli ja meni. Kesän etenemistä on vaikea ymmärtää. Kesälomatkin alkoivat ja minä yritän keksiä kepeitä kesäsuunnitelmia, sellaisia toteuttamiskelpoisia. Emme ole lähdössä ulkomaanmatkoille, mutta sopivaa lähimatkailua voisi harrastaa. Tyttärelle olisi varmasti elämys jo runsas piknik-kori, viltti ja suuntaaminen meren rantaan. Tai pelkät eväsleivät, mehupullo ja pyörän selässä paikkaan, jossa emme vielä ole olleet. Tai vaikka olisimmekin olleet! Lasken riman niin alas, että pääsen sen yli vaikka kyljelläni kierimällä. Koska voin tunnustaa: olen juuri sellainen ihminen, joka toisinaan tavoittelee liian hienoja asioita ja jähmettyy sitten liian suurten suunnitelmiensa äärelle.

Mutta arvatkaa mitä? Islanti voitti Englannin. Ikävä Englannille toki, koska ovathan he noin yleisesti ottaen todella mukavia ihmisiä. Islantilaisia ihmisiä en juuri tunne, mutta olen nähnyt kuvia Reykjavikista ja jäätiköiltä ja tykkään Björkistä. Ja onhan Islanti Pohjoismaa. Ja pieni! Ja sitten kaatavat Englannin. Tottakai liikutuin, kuinkas muuten. Hienoa jalkapallollekin lajina, että saadaan katsoa jotakin tällaista kohahduttavaa. Reykjavikissa näytti olevan kutakuinkin koko loppu Islanti seuraamassa jalkapallo-ottelua heitä lukuunottamatta, jotka jo olivat Ranskassa ottelua katsomassa paikan päällä. Eivätkä olleet ilmaantuneet paikan päälle turhaan!

Mitäpä tässä sen kummempaa. Yritin googlaamalla löytää onnittelut ja tässä on lopputulos (saa oikaista, jos joku osaa paremmin):

Til hamingju Ísland <3

tiistai 14. kesäkuuta 2016

Enemmänkin sen sellaista

Harrastan blogien lukemista iltaisin. Olen virttänyt mielenkiintoisia blogeja laidasta laitaan Feedlyyn ja iltaisin käyn painamassa refresh-nappulaa ja odotan, montako lukematonta tekstiä ruutuun räpsähtää. Mitä enemmän, sen parempaa ja herkullisempaa. Sisältö on monipuolista ja antoisaa. On vertaistukea vanhemmuuteen, ideoita kotiin ja käsitöihin, kirjoittamisen ja kielen kauneutta ja liikutustakin monesti. TV:n katsominenkin on jäänyt blogien lukemisen vuoksi vähemmälle, mutta eipä sieltä kesäisin paljon mielenkiintoista tulekaan. Paitsi nyt ehkä tiistaisin Yleltä tuleva retkeilyluonto-ohjelma Metsien kätkemä, josta vinkkasi Hupsistarallaa-blogi. Pelkkä mainosvideo sai miltei liikuttumaan, meillä suomalaisilla on ehkä ollut vähän turhaa vaatimattomuutta oman luontomme hehkuttamisessa, mutta tästä ohjelmasta sitä ei puutu. Tuli sellainen fiilis, että miksi matkustaisin mihinkään ulkomaille, kun meillä on kaikki tämä (ja nämä kommentit perustuvat siis pelkkään tiiserin katsomiseen, yhtään jaksoa en ole vielä nähnyt). Lisäänpä nyt vielä minäkin sen kommentin, että sarja on katsottavissa Yle Areenassa, eli voit katsoa sen koska haluat, hyvä lukija.

Toivottavasti sallitte sanallisen rönsyilyni. Nyt kun päätin pitkäastä aikaa kirjoittaa (toivottavasti osoitus voimaantumisestani), on pää täynnä asioita. Maailmalla ja Suomessakin on tapahtunut niin paljon ikävää, mutta onneksi myös mukavaa. Mukavan puolelle asettunee jalkapallo, vaikka osa ihmisistä ei siitä niin kiinnostunut olekaan. Perheessämme minä en ole se pallosta kiinnostuneempi osapuoli, mutta voin istua sohvalla seurana ja kirjoittaa vaikka blogia. Ja olla iloinen Islannin tekemästä maalista, sen verran minäkin jopa ymmärrän, että Portugalin pitäisi olla parempi kuin Islanti. Mutta paperi ja ruohokenttä ei ole sama asia, onneksi.

Ikävistä asioista en tänään kirjoita. Keskityn positiiviseen. Kuulin, että jopa omia muistojaan voi kihnuttaa mukavampaan suuntaan muistelemalla tahallaan väärin. Voi viilata todella ikävää muistoa piirun verran mukavampaan suuntaan. Ja ajan kuluessa muistikuva muuttuu viilatun mukaiseksi, eikä asia sitten enää vaivaa. En ole itse tarkistanut asian todenperäisyyttä, mutta se kuulostaa uskottavalta, koska ihmisyys on niin omituista ja moniulotteista. Samalla kiehtovaa ja pelottavaa. Muistelin itsekin tapahtumia teinivuosiltani ja siivotessani löysin päiväkirjan ja paljastui, että olin aivan tietämättäni koristellut muistojani. Tilanne, jonka muistin harmittomaksi, olikin ollut varsin uhkaava. Koska en uskaltanut avautua asiasta päiväkirjassani enempää, en tiedä, kuinka uhkaava se oli. Enkä pysty palauttamaan mieleeni muuta kuin sen muokatun, harmittoman muistoni, mutta luotan enemmän teini-minääni, joka tuoreeltaan oli tapahtumasta itselleen raportoinut. 

Minun pieneni on jo iso tyttö, niin hän itsekin minulle terhentää lähes joka päivä. Vaikka hän onkin äidin pikku vaavi ja oma mussukkani. Hän on hauska ja terävä pikku ihminen. Joka päivä hän saa minut hämmästymään ajatuksiaan. Kieli on ihana asia! On upeaa, että hän saa itseään ilmaistua. Eilen häntä sänkyyn peitellessäni suukotin varpaita ja sanoin, että rakastan hänen pieniä varpuleitaan ja pientä nenää ja söpöjä korvia. "Et sinä NIITÄ rakasta, sinä rakastat MINUA", hän oikaisi. Ajatus oli niin syvällinen, että vaikutuin (ja myönsin hänen olevan oikeassa). Hänelle lienee tullut myös jonkinlainen käsitys siitä, mitä sisältyy isyyteen ja äitiyteen, sillä hän kysyi, saako mennä naapuriin hoitoon. Kun aloin itse ääneen pohtia, olisiko se mahdollista, hän siirtyi jo seuraavaan ajatukseensa: "Sitten te olette isin kanssa täällä kahdestaan ja meille tulee uusi vauva!" Se nauratti ja samalla melkein itketti, sillä toista vauvaa ei tule, sillä ikää on mittarissani jo liiaksi. Ja kun sain onnekseni hänet aivan viime hetkillä (kiitos maailmankaikkeus) en enää uskaltaisi ottaa riskiä - ellei nyt tapahtuisi jokin vahinko (jota ei tahallaan haeta). 

Kaikissa seuraamissani blogeissa on aina hienoja kuvia. Minä olen aivan hirmuisen surkea kuvaaja. Ennen digiaikoja, filmikameralla siis, sain aina aikaan kuvia ihmisryhmistä, joista puolet kuvattavista puuttui tai yksilöistä, joilta puuttui suurin osa kehoa tai pää. Digiaikoina se on hivenen parantunut, kun asian voi tuoreeltaan tarkistaa ja roiskia kuvia sellaisen läjän, että joku sentään onnistuu. Ehkä minä jonkin sellaisen räpellyksen tänne sitten iloksenne kuitenkin pusken, jotta kirjoitukseni saavat jotain lisäväriä. 

Kaikenlaisia tällaisia minä ajattelen.

maanantai 1. helmikuuta 2016

Kaunis ja hyvä

Ehdin äsken nähdä, miten tietokoneen ruudulla kuukausi vaihtui tammikuusta helmikuuhun. En ole koskaan nähnyt sitä tietokoneen ruudulta. En muista koskaan aikaisemmin edes tiedostaneeni sekunnin tarkkuudella kuukauden vaihtumista (ellei joulukuun muuttumista tammikuuksi lueta: sitähän seuraavat lähes kaikki ja ilmassa on ruudin katkua).

Ihmisille on tapahtunut kaikenlaisia ihmeitä: jotkut ovat saaneet kustannussopimuksen, jotkut julkaisseet sarjakuvakirjan ja lapsiakin syntyy. Kaikenlaista uutta syntyy nytkin, vaikka luonto nukkuu vielä talviuntaan. Lumi tosin jo alkoi sulaa, mutta en jaksa uskoa, ettei uutta tulisi. Yritin tehdä luonnon kanssa kauppoja siitä, että pysyttäisiin vielä pakkasella, mutta kohtuulukemissa. Hänen kanssaan ei näköjään käy neuvotteleminen. Ehkä pitäisi aloittaa neuvottelu juhannussäistä ajoissa. Eivät ole männävuosina suosineet ne.

Ei minulla oikeastaan mitään, muuta kuin se, että onni on lapsi. Onni on työ. Onni on sekin, jos saa kustannussopimuksen (jos sellaisen saa, niin yleensä sitä myös haluaa: eihän niitä summan mutikassa lähetellä). Vaikka voisin minäkin yrittää kirjan kirjoittaa, jos minulle tulisi sellainen summanmutikkasopimus postilaatikkoon, että tuossa on kustannussopimus, kirjoita siihen sopiva kirja.

Mutta valvoa ei saata ihminen enempää.

Sitä vain että hyvää tämä on, elämä.