Varjosta valoon

Vietin kesälomani miltei täydellisessä nettipimennossa. En kirjoittanut blogiani, enkä lukenut seuraamiani blogeja. Eilen yöllä sitten silmät täynnä väsymyksen aavikkohiekkaa minä niitä luin ja tänään lisää. Mitä kaikkea minä lopulta luinkaan. Niin paljon, että olin aivan pyörryksissä. 

Luin siitä, mitä luovia projekteja ihmisillä on ollut kesän aikana, niitä on uskomattoman paljon. Katselin kuvia siitä, missä päin maailmaa ihmiset ovat matkailleet. Opin uutta, ehkä pientä kaukokaipuutakin ehdin jo kokea. Maailma on niin viehättävä, ainakin niiden kuvien läpi katsottuna, joita ihmiset ovat blogeihinsa lisänneet. Niissä on luontoa, lapsia, aviomiehiä. Tuulta, aurinkoa, lämpöä ja naurua. Valoa ja varjoja. Niin, varjoja.

Varjoistakin kirjoitettiin. Kirjoitettiin siitä, miten huoli puristaa rintaa. Pelosta ja ahdistuksesta. Voimattomuudesta sen edessä, ettei voi auttaa, vaikka kuinka haluaisi. Voimien ammentamista niistä pienistä positiivisista asioista, joita kaiken keskellä voi havaita. Onneksi, ajattelen, onneksi tämäkin ihminen on sen kaltainen, että hakee kultareunoja niistäkin pilvistä, joissa niitä ei kaikkien ihmisten silmissä enää ole. Sillä uskon, että juuri ne kultareunat, ne pienet onnen ja kiitollisuuden rippeet raskaina hetkinä, ne kantavat ihmistä. Se, että näkee lahon ja kaatumassa olevan ladon edessä riehakkaana kukkivat kukat ja miettii ladossa aikanaan kulkeneita ihmisiä sen sijaan, että näkisi pelkän uupuneen ladonrumiluksen.

Paljon tapahtuu ihmiselämässä. Kaikkien niiden ihmisten elämässä, joiden blogeja olen seurannut ja jotka ovat kyllin rohkeita jakaakseen kokemuksia omasta elämästään. Minulle sellaiset sanat ovat hyvin arvokkaita. Linnunpoikasia ja lumpeenkukkia, kiitollinen olen siitä, että saan niitä lukea.

Ja vielä minulla on paljon asioita lukematta, kaikki tämä on vasta alkua.

Tänään Helsinki on verhoutunut pimeään, kun katuvalot eivät syttyneetkään. Ja minä olen sanoja täynnä.