Takana kotiviikonloppu lainalasten pörinällä kuorrutettuna. Edessä työviikko, joka antaa laiskan nukkua, toisin kuin lapsiperheen arki. En osannut mennä ajoissa nukkumaan, vaikka tiesin, että aamulla kaikki kostautuisi.
Viime yönä kosti myös kissa: se oli piiloutunut päiväksi lasten ulottumattomiin ja kerryttänyt valtavan hellyysvajauksen. Tätä se saapui luokseni täyttämään arviolta kello neljä lauantain ja sunnuntain välisenä yönä ja herätti minut raapimalla vienosti seinää pääni vierestä. Nostin kissan lattialle. Kissa pomppasi takaisin ja alkoi raapia seinää. Useita toistoja. Tässä vaiheessa en uniaivoilla ymmärrä, mitä kissa haluaa ja lähden alakertaan katsomaan, onko kupeissa muonaa ja vettä. On. Palaan sänkyyn ja kun olen nukahtaa, pompahtaa kissa vierelle ja raapii seinää vienosti. Tungen pumpulia korviin. Aamulla Mies antaa minulle armoa ja jättää vuoteeseen nukkumaan, vaikka ei olekaan herännyt kisailuuni kissan kanssa. Kuulen hänen hyssyttelevän lapsiaan ja tunnen hellyyttä. Ajelehdin tunnin unen ja valveillaolon rajamailla ja nousen ylös, kun lainalapset tulevat pukeutumaan päivävaatteisiinsa.
Mies ja lapset ovat nyt matkanneet kotiin ja kissa palannut viereeni sohvalle viettämään hiljaista elämää. Yöllä se tulee viereeni nukkumaan Miehen paikalle, usein laittaa päänsäkin tyynylle. Tänään ihmisten suhteen vähintäänkin valikoiva kolli oli kuitenkin kerjännyt hellyyttä Mieheltä, joten en osaa ennustaa, mitä kissa sanoisi, jos saisi valita miehen läsnä- tai poissaolon väliltä. Vuodepaikka on eittämättä etu, mutta miehen paikallaollessa saa tuplamäärän hellyyttä.
En saata uskoa, että nyt on lokakuu. Näkeeköhän minusta sen? Jos ajan voisi pysäyttää, pysäyttäisinköhän sen juuri tähän?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti