Mies on jälleen palannut arkeensa. Lähtöpäivän aamuna hän herää aina ennen minua. Hän keittää kahvia, tekee aamiaisleivät ja hakee lehden. Minä kuulen, miten hän liikkuu alakerrassa ja odotan. Sitten hän saapuu, kahvikuppeineen, leipälautasineen ja lehtineen ja istahtaa vierelleni vuoteeseen. Hän kertoo minulle, mitä lehdessä lukee, haukkaa leipää, maistelee kahvia. Minä imen itseeni hänen ääntään ja läheisyyttään. Nautin kääntyvien sivujen kahinasta. Siitä, että hän on vielä hetken siinä.
Nyt pyykit odottavat ripustamistaan. Minä ajauduin lukemaan blogipäivityksiä ja järkytyksekseni luin kanadanamerikkalaisen korutaiteilijan koiran tapaturmaisesta kuolemasta. Itkin vähän, kun aloitin lukemisen, kirjoituksen lopussa silmäni suorastaan tulvivat vesiä. Vielä tätäkin kirjoittaessani vierähtää silmistäni välillä hajamielinen kyynel. Välillä mietin, itkenkö jo muutakin kuin Plumbelinaa. Ehkä vähän.
Aamulla olin näkevinäni, että ulkona sataisi jo lunta. Äsken pyykkiä hakiessani tuulessa oli todellista vihaisuutta ja kuulin, miten se jaksoi jo paukuttaa jotain, mihin sai ohi pyyhältäessään tarrauduttua. Yritin liikkua nopeasti ja äänettömästi, jotta en saisi osaani sen kiukusta. Isokin tyttö voi pelätä myrskyä ja pimeää.
Vielä on vaihdettava Miehen tuomille täydellisen kauniille pinkeille ruusuille vesi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti