Minä en pidä aamuherätyksistä. Ehkä ne olisivat helpompia, jos en iltaisin valvoisi niin myöhään. Pahaksi onnekseni pidän kovasti myöhään valvomisesta. Siinä välissä on sitten tasapainoiltava. Jos kävisin ihan oikeissa yhdeksästä viiteen tai kahdeksasta (glups) neljään töissä, niin koko vuorokausirytmiä olisi kyllä muutettava melkoisesti. Mutta siihen asti harrastan tätä yöhillumista ja aamuvenkoilua. Herätyskelloni soi kummallisiin aikoihin, kuten vaikkapa 8.47, sillä yritän maksimoida jokaisen nukkumiseen käytettävän minuutin. Rakastan nukkumista, niin paljon kuin voi rakastaa sellaista asiaa, joka tietyllä tapaa ei tunnu miltään. Mutta tuntuuhan se toisaalta ja nautinnollisia ovat ne hetket kun herää ja sitten tajuaa, että ihanaa, vielä saa nukkua lisää. Mies aina nauraa minua, herätyskellonaikojani ja sitä, että aamuisin lojuisin sängyssä loputtomiin. Toivottavasti hän ei lopulta kyllästy siihen ja koe sitten velttoiluani ärsyttäväksi. Se on luonteeni heikkous.
Hitsi, vieläkin on hyvä mieli siitä, että eilen kirjoittamani sanat saivat Rooibokseen uutta puhtia. Joskus sitä todella kannattaa sanoa mitä ajattelee. Kerran optikolla näin naisen, joka sovitti silmälaseja (olenkohan kirjoittanut tästä...). Hänen miehensä ei ottanut asioihin mitään kantaa ja nainen puntaroi upeiden, värikkäiden ja rohkeiden lasien sekä ihan kivan näköisten, mutta hänen persoonaansa nähden vähän tylsien lasien välillä. Minä odotin vuoroani ja sanoin lopulta hänelle, että jos minä olisin hän, ottaisin nuo upeat värikkäät kehykset, jotka tuovat hänen pirskahtelevan luonteensa esiin. Esitin kommenttini hyvin varovasti, mutta nainen suorastaan riemastui. Hän valitsi villimmät lasit (joita selvästi myös itse näytti haluavan, muttei ihan olisi uskaltanut) ja lähti ilmeisen hyväntuulisena miehensä kanssa liikkeestä. Turha kai sanoakaan, että jäi pahuksen hyvä mieli – varmasti meille molemmille.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti