Nyt se sitten tuli, syksy. Tulivat sateet, pimeys ja koleus, viima. Lähdin kauppaan, pitkään yritin sinnitellä jääkaappini yhä askeettisemmalla sisällöllä, mutta tänään oli ryhdistäytyttävä. Pukeuduin uusiin limenvihreisiin kumisaappaisiin ja mustaan a-linjaiseen sadetakkiin. Onneksi ei satanut paljon, vain pientä tihkua. Tuuli tosin nosti hiukseni villiksi soihduksi pääni päälle.
Kaupassa yritin muistaa kaiken, koska en jaksanut kirjoittaa muistilappua. Yritin valita uuden hammasharjan, mutta en ollut mihinkään tyytyväinen – en halunnut harjaa, jonka harjasten joukossa pönöttäisi minkäänmuotoisia kuminkappaleita. En jaksa uskoa hammasharjojen ikeniä hierovien reunojen kaikkivoipaisuuteen. Haluan vain harjan. Olen varmaankin tulossa vanhaksi.
Palasin kaupasta ja havaitsin, että siinä missä saappaissani on tummaa tekstiä limenvihreällä pohjalla, on mustassa, kankaisessa ostoskassissani limenvihreä mainospainatus. Olin vahingossa melkein värikoordinoitu. Paluumatkalla satoi enemmän kuin tulomatkalla. Hiukset jaksoivat kuitenkin edelleen nousta soihduksi tuulen kannustamina, eivät vielä liimautuneet märkinä kasvoihin. Minä katselin pimeää kaupunkia, katuvaloja, puutalojen siluetteja, puita, joissa vielä virheät lehdet kahisivat kiiltävinä tuulen voimasta. Ja silloin se äkkiarvaamatta tuli: täydellinen rauha ja onni. Teki mieli pysähtyä ja toisaalta kävellä loputtomiin, mitä tahansa, ettei tunne katoaisi.
Kävelin kuitenkin kotiin, korttelia eteenpäin, sitten kulmasta oikealle ja rautaportista pihaan. Tyhjensin ostoskassini pöydälle, lajittelin kaiken asianmukaisesti taloustavaroiden kaappiin, pakastimeen ja jääkaappiin. Kaiken paitsi tiskiaineen, joka edelleen yksinäisenä seisoo keittiön pöydällä. Kun katson sitä, se ei näytä syyttävältä, huokaa vain syvään ja keskittyy olemaan se, mikä on.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti