Ihmisseuran kaipuuni tuntuu kasvavan päivä päivältä. Sen vuoksi olen paaluttanut joka ainoan viikonlopun täyteen ajanvietettä ystävien seurassa aina jouluun saakka, tai käytännössä vuoden loppuun, sillä joulu ja uusi vuosi ajoittuvat viikonlopuiksi. Tällä hetkellä en todellakaan kaipaa mitään usean päivän yksinolohetkiä, ja onneksi ympärillä on niin paljon ihania ihmisiä, ettei minun sellaisia tarvitse viettää, ellen halua.
Toistuvasti yllätän itseni miettimässä sitä, miltä tuntuisi lojua sunnuntaiaamuisin vuoteessa toisen kylkeen painautuneena, tuntea unisen miehen tuoksu, puhua ja nauraa yhdessä. Kuinka henkeäsalpaavaa olisi, kun mies upottaisi kätensä hiuksiini ja kuiskisi kauniita sanoja, painaisi huulensa niskan kuoppaan... Kohta minun on pystytettävä varoituskyltit postipojallekin, sillä pelkään, että seuraava ihana mies, joka kotioveani lähestyy, tulee syödyksi elävältä, niin että jäljelle jäävät vain pelkät kuoret. Hellästi, aistikkaasti ja mahdollisimman elegantisti tyhjennetyt sellaiset, jos sitä voidaan pitää lieventävänä asianhaarana.
Kaiken tämän keskellä elelen kieltämättä hyvinkin mukavaa arkeani päivästä toiseen. Valvon liian myöhään, jos satun innostumaan (ja usein niin käy) kirjoittelusta tai lukemisesta, mistä tahansa. Katselen juuri niitä TV-ohjelmia, joita haluan seurata (True Blood takaisin) ja säännöllinen liikuntakin on helppo järjestää. Työkin rytmittää arkea mukavasti ja uusia suunnitelmiakin on tulevaisuuden varalle, eihän sitä koskaan tiedä, miksi haluaa isona ryhtyä. Koti on kaunis ja viihtyisä, täällä sielu lepää. Puhumattakaan siitä, että blogin kirjoittaminen on oikeastaan hyvin viihteellistä ja antoisaa, varsinkin nyt, kun jotkut rohkeat ovat ryhtyneet käymään kanssani vuoropuhelua.
Vaan ei auta viivyttely: kissanhiekkalaatikon tyhjennys kutsuu.
"Kun puluparvi paskantaa
niin jonkunhan se täytyy
jäljet pyyhkiä
kas sellaista on elämä"
Miljoonasade : 506 Ikkunaa
Kirjoitustasi lukiessani huomasin tunnemuistissani ajautuvani jonnekin vuosien päähän, menneisyyteen. Aikaan ennen tätä, perhettä ja kaikkea. Aikaan, jolloin tunsin tuon puristavan kaipuun juuri tuollaisista hetkistä sunnuntai-aamuisin varsinkin...
VastaaPoistaAlkoi soida päässä Kaijan Koon laulun sanojen katkelma..
"Siellä jossain on se luvattu maa, jossa sua
Uljas prinssi odottaa, sille saat antautua.
Siellä jossain on se kaukainen maa
Se vielä on unelmaa..
Voisko sen kartalta joku osoittaa
En jaksaisi enempää odottaa
Voisko joku auttaa
Miksi täällä kaikki on niin julmaa
Kuuleeko kukaan
Siellä jossain voi olla joku
Joka muakin vois rakastaa
Siellä jossain voi olla se maa
Hän katsoo peiliin
Kertoisko jotain kuvastin
Takaisin tuijottaa tyttö tuo kaunehin
Hän aikoo mennä nyt nukkumaan
Mutta unta ei saa, kun hän arasti aavistaa
Täytyy kai jaksaa odottaa
Siellä jossain voi olla se maa..."
Voi kiitos taas, Susa, ihanat ja liikuttavat olivat nämä terveisesi.
VastaaPoistaToivottavasti muistot menneestä nostattivat sinussa myös kiitollisuuden ja onnen nykyisyydestä, miehestä ja perheestä.
Kaikissa elämäntilanteissa on aina omat haasteensa, tiedän kyllä, ettet aina tanssahtele ruusun terälehdillä silkasta onnesta. Mutta toivottavasti sentään usein :)
Kyllä, kiitollisuus on ehkä se päälimmäisin tunne, monessakin suhteessa. Se, missä olen nyt, ei aikanaan ollut todellakaan itsestään selvyys..eikä se tietenkään ole sitä nytkään, vaikka sitä ihmettä nyt elänkin.
VastaaPoistaosata nähdä nykyhetken tärkeys ja arvokkuus, unohtamatta sitä jo elettyä ja koettua, on rikkaus.
Kai jokainen hetki on elämässä tarpeen, se yksinäisempikin, jotta elämän kudelma voi saavuttaa lopulta täydellisen muotonsa, olemalla osiensa summa.
Mikään ei elämässä tosiaan ole itsestään selvää. Kiitos siitä, että luit ja kommentoit ja valoit minuun uskoa siihen, että tästäkin pakkasjaksosta puristetaan läpi ja että silläkin on arvonsa ja paikkansa - siinä olet tietenkin oikeassa.
VastaaPoistaJa minua ilahduttaa kovasti se ajatus, että elät ihmettäsi ylä- ja alamäkineen. Olet sen ansainnut.
Tutut on tunnelmat täälläkin muusta, mutta talvea minä rakastan, ihana lumimyräkkä, autuas pakkanen. Mutta ihan miten vaan, pitäisi muistaa aina olla nyt, eikä odottaa, että elämä alkaa "sitten kun". Tuo "sittenkun"-elämä on minun helmasyntini ja yritän kovasti päästä siitä eroon. Tsempit sinne, talven keskelle!
VastaaPoistaEiköhän talvi tästä vielä iloksi muutu, kun oma termostaattini alkaa tottua kylmään ja myrsky vähän laantuu. Kylmyys on nyt elämäntilanteen myötä saanut vähän liian suuren symboliarvon, oma vikanihan se on, jos jähmetyn, ei kylmyyden.
VastaaPoistaSitäpaitsi olen aika haka pulkkamäessä, vaikka ensimmäinen lasku aina pelottaa ihan hirmuisesti. Ja kaakaota voi aina ottaa mukaan (minä ajattelen näköjään aina ruokaa tai juomaa) :D
Tänään istuin Estraldan puistossa ja imin sisään aurinkoa, kuten kuiva pesusieni vettä. Lou Reed muistui mieleni: täydellinen päivä, voi juoda punaviiniä puistossa. Setä ulkoilutti pulua ja seurasin toimitusta ihmeissäni hyvän aikaa, ennen kuin hoksasin miten se onnistuu. Jossain vaiheessa ymmärsin miten hyvin toinen ihminen, jonka huulia voisi maistaa, sopisi siihen penkille. Pois päin kävellässäni muistin mielikuvan jossa ihmisen kädet ovat hiuksissasi.
VastaaPoistaPaikkoihin, minuun on kirjoitetu toisia ihmisiä, asioita. Kummallista, että kun on lakannut vaatimasta ikävä vähenee ja jää ilahtuminen, että sisällä on vielä jokin, joka jaksaa toivoa.
Auringosta nauttiminen oli viisas valinta, täällä valo vähenee ja pakkanen näivertää korvanlehtiä. Niin se on, joskus aina tulee hetki, jolloin huomaa, että kokemus olisi omiaan jaettavaksi toisen ihmisen kanssa. Eikä minkä tahansa ihmisen, vaan juuri oikeanlaisen.
VastaaPoistaUskon, että yksinäisyys ei jatku loputtomiin. Ei ainakaan silloin, jos uskaltaa asettaa itsensä altiiksi, sillä palasten asettaminen paikoilleen ihmissuhteissa ei aina ole yksinkertaista.
Näitä ihmissuhdejuttuja pohtiessa mieleni alkaa liittää kaiken päälle kuvaa puista. Tulee mieleen, että ehkä nuorempina ihmisten on helpompi kasvaa lähelle toisiaan, tulla toisensa pariksi. Iän myötä juuret kasvaa syvempään, se että tietty oksa törröttää tiettyyn suuntaan on luontevampaa, kun makaa sängyssä haluaa tiettyyn kohtaan, kun istuu ruokapöytään istuu tiettyyn kohtaan.
VastaaPoistaNuorempana tämä yhteen sopivuuden kysymys tuntui painottuvan siihen, miten SOPIVA minä olisin hänelle tai miten EPªSOPIVA minä olin, tai miten sopiva hän, tai miten epäsopiva. Ajan kanssa tuntuu enemmän ja enemmän olevan kyse siitä, miten hänen seurassaan voin kasvaa omaksi itsekseni, hengittää, voida hyvin, miten minun seurassani hänellä on paras paikka tulla siksi joksi hänen on tarkoitus kasvaa.
Tämä kaikki jonkinlaisena vastakohtana ajattelulle, jossa minusta olisi syytä leikata oksa jos toisenkin, kääntää hänestä mahdollisesti juuret taivasta kohden ja olisimme täydellinen pari.
Hienointa on, kun uskaltaa asettaa itsensä alttiiksi. Silloin ei voi muuta kuin nostaa itselleen hattua, että kylläpä olin rohkea!
Toisaalta iän myötä tosiaan tapahtuu tapoihinsa juurtumista, mutta toisaalta kyse on myös itsetuntemuksesta: olemme tietoisia siitä, mitä ominaisuutta elämämme vastaparissa emme kykene sietämään. Ja ymmärrämme, ettei ihmistä voi muuttaa, ellei hän halua muuttua.
VastaaPoistaToisaalta ikä tuo myös ymmärryksen siitä, että toiselle on annettava tilansa. Voi seistä rinnalla ja tukea, mutta ei saa tukahduttaa.
Vaan kivinen ja juurakkoinen on tämä polku, ja joskus on vaikea olla rohkea polvet ja kämmenet verillä.