Minulla on nuoruusvuosiltani tallessa pari laatikollista kirjeitä. Jotkut niistä ovat hävinneet vuosien varrella, mutta suuri osa on jäänyt myös talteen. Ensimmäiset kirjeeni kirjoitin 8-vuotiaana. Satuin löytämään yhden sellaisen, joka oli jäänyt lähettämättä ja se oli sisällöltään melko liikuttava: pedanttinen luettelo kaikista saamistani joululahjoista, joka suurella käsialalla kirjoitettuna täytti lähes koko kirjeen. Kirjeenvaihtokumppanini oli itseäni kaksi vuotta vanhempi serkkutyttö, josta myöhemmin tuli äidinkielenopettaja. Tekisi mieleni sanoa, että harrastuksesta olisi ollut hyötyä kielellisessä ilmaisussa, mutta itse en oikein koskaan oppinut laittamaan pilkkuja paikoilleen. Kirjoittamista tosin opin kyllä rakastamaan.
Meillä oli tapana myös alkaa tehdä kaikenlaisia virityksiä siinä, mihin kirjeitä kirjoitimme - muistan joskus kirjoittaneeni kirjeen kassakoneen rullalle. Kirjekuoret alkoivat olla mitä mielikuvituksellisimpia, ne oli tehty Suosikki-lehden sivuista ja kaikesta muusta kuviteltavissa olevasta materiaalista. Ja ne olivat valtavan pitkiä, vaikka elämä oli kaikkea muuta kuin tapahtumarikasta. Siksi kykenen kai vieläkin kertomaan ei-mistään pitkästi ja vivahderikkaasti.
Myöhemmin, teini-iässä, sain ensimmäiseltä poikaystävältäni jopa rakkauskirjeen. Terveisiä vain hänelle, se taitaa nimittäin olla sekä ensimmäinen että viimeinen rakkauskirjeeni, jossa luki sana "rakastan" ainakin sata kertaa. Tosin siinä lienee käytetty copy-paste-tekniikkaa ja toisekseen suhdekin kariutui muutama viikko kirjeen saamisen jälkeen. Mutta epäilemättä lähetyshetkellä rakkautta vielä oli. Olin surun murtama, itkin ainakin kaksi viikkoa.
Aikuisena muutin ulkomaille ja siellä ollessani sain kirjeitä ystäviltäni Suomesta. Se oli aikaa ennen Skypeä, puhelinlinjojen toimintaan saattaminenkin otti siellä aikansa. Sen jälkeen kirjeenvaihto alkoi pikkuhiljaa tyrehtyä ja muuttua sähköposteiksi. Ja sittemmin facebook-viesteiksi. Ja tekstiviesteiksi. Satunnaisiksi postikorteiksi.
Minä oikeastaan ikävöin kirjeitä. Käsinkirjoitettuja, kaksipuolisia, kirjaimista lehteviä pulleita kirjeitä. Oi miten sykähdyttävää olisi saada sellainen.
Huomaan itse usein ajattelevani sitä, miten kirjeeseen kirjoitettamieni ajatusten takana olen valmis seisomaan vielä silloin kun vastaanottaja vastaanottaa kirjeen, että toisen ihmisen siihen kirjoittama ajatus kantaa usean päivän päähän. Sen sijaan, että olen rakentamassa tilapäistä tuulensuojaa, olen rakentamassa jotain pysyvämpää, minkä olisi tarkoitus toimia pidempään, kestää pidempään, ajaa asiansa pidempään.
VastaaPoistaJotakin vaativaa, hykerryttävän humalluttavaa on myös siinä, että ne eivät ole piilossa jossain sähköpostiohjelman alikansiossa vaan käsin kosketeltavissa, nenän kanssa haisteltavissa ja hyllyn päälle nostettavissa tai viime viikkoisen sanomalehden alta löydettävissä, kun oli etsimässä avaimia, kun oli lähdössä töihin, mutta silti nostaa sen ja lukee miten se lause menikään.
Olet, Lauri, aivan oikeassa, kirjeeseen kirjoittaa eri tavalla, luotaa syvemmältä siihen, mikä on totta vielä viikonkin kuluttua, eikä juuri nyt.
VastaaPoistaIhana oli se vanha rakkauskirjekin, jossa matriisitulostimen piirtämin pistein luki rakastan, rakastan, rakastan... se lämmitti vieläkin, koska se nuoruuden palava tunne oli jotenkin jäänyt niiden sanojen vangiksi siihen paperille, jota vieläkin saattoi koskettaa.
Kunpa joku vielä lähettäisi minulle oikean kirjeen.
"Historia on menneisyydestä tähän hetkeen jääneitä merkkejä." Kun merkit häviävät, menneisyyskin häipyy niin kuin Mementon sankarilla.
VastaaPoistaTämä kirjen kauaskantoisuuden riemullisuus on muuten myös sekoittunut hyviin keskusteluihin, jossa ilo syntyy siitä, kun minun ei tarvitse ehtiä saada kaikkea ison alkukirjaimen ja pisteen väliin, että keskenjääneeseen lauseeseen voi palata puolen tunnin päästä, että kun toinen on sanomassa jotain väliin, voi lausetta vieläkin venyttää - että ei tarvitse heitellä kolmen sanan totuuksia.
Se on nyt sillä tavalla, Lauri, että taidanpa kirjoittaa viikonloppuna kirjeen sille ihmiselle, jolle kahdeksanvuotiaana sen ensimmäisenikin kirjoitin.
VastaaPoistaOnneksi sentään ei tarvitse selvitä elämässä eteenpäin pelkkien nahkaan lyötyjen kuvioiden avulla, se tie on synkkä ja murheellinen, kuten Mementosta voi todeta.
Valtavan hauska ja hyvä idea.
VastaaPoistaItse olen käynyt sisäistä vääntöä siitä, kirjoittaisinko isälleni kirjeen.
Kirjoita ihmeessä - isänpäiväkirjettäkö ajattelit? Sepä olisikin hieno ajatus, tosin minun pitäisi koneella omani kirjoittaa, isä kun ei saa käsialastani selvää. Mutta isä ei ole kyllä koskaan lukenut mitään kirjoittamaani - vielä. Aion kyllä vielä yllättää hänet, oikein kunnolla.
VastaaPoistaSellaista kirjettä ajattelin, jossa kertoisin miksi en ole halunnut olla hänen kanssaan tekemisissä. Vähän ristiriitaista, koska luulen, että hänen maailmankaikkeuteensa ei mahdu sen tapaista vuoropuhelua.
VastaaPoistaPelkäsinkin, että taustalla voisi olla jotain ikävämpää. Tietämättä sinusta ja isästäsi mitään, luulisin silti, että mikä tahansa lähestyminen lienee parempaa kuin ei mitään vuoropuhelua.
VastaaPoistaEhkä kirje voisi helpottaa omaa oloasi, se olisi yritys perustella, miksi tähän on päädytty? Kuten itsekin sanoit, kirje antaa kuitenkin isällesikin mahdollisuuden tarttua siihen uudelleen myöhemmin, kun hänellä ehkä on enemmän edellytyksiä ottaa sanomasi vastaan. Toivon parasta.
Siinä on kirjoittamisen voima: hirviöt, jotka ovat sängyn alla tai pimeässä metsässä kahisemassa pensaissa muuuttuvat, kun niistä kirjoittaa tai sanoo ääneen - voi kääntää, laittaa nurinniskoin niin kuin marionetin. Voi katsoa asiaa yläviistosta tai kauempaa.
VastaaPoistaKirjoittamisella on tosiaan monta tehtävää ja ehkä juuri siksi se voisi olla oikea väylä käsitellä vaikeitakin asioita.
VastaaPoista