TV:stä tulee Harry Potter -elokuvan mainos. Ja kyllä, olen lukenut kaikki Harry Potter -kirjat ilman lasta tekosyynä. Ja aion mennä katsomaan sen elokuvankin, minulle tulee hyvä olo jo pelkästä ajatuksesta, eskapismia parhaimmillaan. Etukäteen tietää vielä sen, ettei tarvitse ahdistua: joidenkin hyvien, vaativien elokuven jälkeen olo on kuin olisi juuttunut linkousohjelmaan. Elokuvissa ei sitäpaitsi voi itkeä kunnolla, kuten kotona. Joudun aina katsomaan suuren kankaan vasempaan tai oikeaan alanurkkaan ja ajattelemaan sellaisia "la-la-la-la, en ajattele mitään, tekisikö viikonlopun kunniaksi vaikka lohta, en ala itkeä holtittomasti, en edes keskity, tididii..." -ajatuksia. Ihmiset ovat elokuvissa uskomattomia viilipyttyjä!
Mitä kulttuuriin tulee, aion sivistää itseäni myös teatterilla, marraskuun aikana tulee koettua sekä Sofi Oksasen Puhdistus teatteriversiona (kyllä, siellä se on kirjana Potterien kanssa samalla hyllyllä, eikä nahistele yhtään) ja Ilimari Jauhiaasen teräksinen takavyö, joka on Heikki Salon käsialaa. Salo on ehdottomia suosikkisanoittajiani, hän osaa kertoa kokonaisen tarinan kolmessa minuutissa. On siis jännittävää nähdä, mitä Heikki Salo ja puolisonsa Sirkku Peltola ovat näyttelijäkaartin kanssa saaneet aikaiseksi, kun aikaa on hivenen enemmän. Uskon vilpittömästi, että voin hienosti samaistua 12-vuotiaan painijapojan elämään.
Parasta tässä kaikessa on luonnollisesti se, että näiden teatterikokemusten yhteydessä pääsee tapaamaan myös ystäviä. Jaettu kokemus on aina parempi kokemus. Etenkin, kun jaettuun kokemukseen liittyy vielä ruoka. Hämeenlinnassa minut on tutustutettu Piparkakkutalo-ravintolaan ja sinne on nytkin tehty pöytävaraus hyvissä ajoin. Minua viehättävät tavattomasti vanhoihin rakennuksiin tehdyt ravintolat tai kahvilat, joissa on hämyisyyttä, kodikkuutta, tunnelmaa ja arvoituksellisuutta, oma tarinansa niilläkin.
Ja jos nyt en tällä kertaa ystävän kanssa lankeaisi mahdottomaan ylensyömiseen, saattaisimme päätyä jopa Hämeenlinnan yöelämään. Ja silloin, ehkä, jos elämä on leikkisällä mielellä, pääsen kainosti ripsieni alta luomaan ujon silmäyksen salskeaan hämäläiseen poikamieheen. Ei sitä koskaan tiedä.
Ei mulla muuta tällä kertaa, mutta minunkaan Oksasen Puhdistus ei yhtään nahistele minun hyllyssäni Potterin kanssa ;)
VastaaPoistaJa se on kyllä niin totta, että elokuvissa ei vaan voi antaa tunteilleen samassa määrin valtaa kuin kotisohvalla. "Ei kun mulla on vaan vähän nuha, sorry" vastaan "Byääähh..mää en kestää.....*niistä hihaan kun nessut loppuivat jo vartti sitten* "
Hmmm. Kummallista, itseäni ei hävetä itkeä. Havahdun kyllä muiden läsnäoleen, mutta jollain tavalla koen olevani osa joukkoa itkiessäni. Omat rajat ja muiden rajat ovat hetken ajaksi hämärtyneet.
VastaaPoistaSamoin muistan kuinka hienoa oli käydä katsomassa Broken Flowersia elokuvateatterissa, jossa oli muistaakseni noin viisi ihmistä, naureskeltiin täysin tuntemattomien ihmisten jälkeen ja elokuvasta tuli kummallinen yhteinen maaperä.
Susa: Kirjat tuntuvat olevan hyvin suvaitsevia toisiaan kohtaan, kunpa me ihmiset pystyisimme samaan!
VastaaPoistaJa Laurille tiedoksi, että kun Susa tuossa kommentissaan mainitsi nenäliinojen loppumisesta, hän tarkoitti sitä (luulen), että kun meidän kyynelvirtamme aukeavat, ei niille ehkä heti ole päätöstä luvassa. Liikutus ruokkii itseään, mieli hakeutuu koetun ympärille, löytää lisää liikutuksen aiheita ja tällaista kierrettä voi olla hankala pysäyttää, siksi se on hyvä päästää valloilleen oman kodin seinien sisäpuolella. Veikkaanpa, että näin on Susallakin. En kuitenkaan tällä millään muotoa tarkoita, etteikö miehillä olisi yhtäläinen oikeus ilmaista tunteitaan.
Esimerkkinä voin mainita Taru sormusten herrasta -trilogian ensimmäisen osan alun. Olin teatterissa melko kauhuissani: silkka Uuden-Seelannin maiseman näkeminen valtavalla kankaalla musiikin säestämänä sai sydämeni lähes paukkaamaan rinnasta ulos. Itsekseni ajattelin, että oh boy, kunhan nyt vain selviän teatterista ulos hengissä...
Kotikaupungissani Broken Flowers esitettiin indie-elokuva näytännössä, johon se piti mennä varta vasten katsomaan. Nautin siitä kovasti, olin tutustunut Jim Jarmuschin tuotantoon jo aikaisemmin Dead Man -elokuvan myötä. Tuota elokuvaa suositteli minulle hyvä miespuolinen ystäväni, joka on oppinut tuntemaan minut niin hyvin, että tietää, mistä pidän (oli kyseessä sitten musiikki, kirjat, elokuvat tai ruoka). Hän on mies, joka tuo cinemaattisuuden osaksi arkipäivää, monesti olen halunnut kirjoittaa hänestä, mutta se on tuntunut epähienolta. Riittäköön, että sanon, että hän on kerrassaan mainio mies, jonka ystävyydestä olen hyvin iloinen.