Sohvalla vieressäni nukkuva kissa ynisee unissaan. Minä puolestani olen harmissani, että viikonloppu on loppumaisillaan. Sunnuntait ovat aina olleet jotenkin mälsiä päiviä, alkavan viikon taakka on pahimmillaan, pahempi kuin maanantaisin. Tosin tänään oli poikkeuksellinen päivä, isänpäivä, ja kakku luonnollisesti aina loiventaa monenlaista tuskaa.
Isän kanssa sanaillessa ja oman perheen seurassa kahvitellessa oli suorastaan merkillepantavaa se, miten helposti tuli ymmärretyksi. Jopa hitaasti pudotettu lakoninen kolmisanainen manaus sai koko perheen purskahtamaan nauruun, vaikka viesti oli piilotettu pienenpieneen äänensävyyn. Tuttuus tuo helppoutta.
Kirjoittaminen aiheuttaa aina tuskaa siitä, ettei tulekaan ymmärretyksi oikein. Ajoittain sanat eivät kertakaikkiaan suostu senkaltaiseen yhteistyöhön, joka toisi muassaan kaikenkattavaa yksiselitteisyyttä. Olen kamppaillut tämän ongelman kanssa monesti tätä blogia kirjoittaessani, sillä lukijani ovat tuntemattomia - onneksi muutama urhoollinen on muuttunut näkyväksi. Näiden lukijoiden osoittama ymmärrys on ilahduttavaa.
Parisuhteissakin väärinymmärrys vaanii jokaisessa hengenvedossa. Muistan, miten minulle menneisyydessä tärkeä mies aina kuvitteli, että kiukuttelin hänelle, kun olin vain vaipunut ajatuksiini, enkä siksi heti reagoinut johonkin hänen esittämäänsä kommenttiin. Tosiasiassa en juuri kiukutellut hänelle. Jos kiukuttelin, saatoin kulkea hänen jäljessään, kun hän huomautteli minulle mielestäni vähäpätöisistä asioista, ja irvistellä. Jostain syystä olen hyvin kehittynyt irvistelijä. Laitoin siis silmät kieroon ja työnsin kielellä alahuultani eteenpäin. Näytin keskisormea (irvistys tuli säilyttää samalla). Heiluttelin päätäni sivusunnassa edestakaisin kuin epäkehittyneempi kädellinen ja heiluttelin rentoja raskaita käsiäni edestakaisin. Ja kun puoliso kääntyi, pyyhkäisin ilmeen pois ja totesin aikuismaisesti ymmärtäväni asian täydellisesti. Ilman muuta ottaisin opikseni (lisää irvistyksiä edessä oleville hartioille). Onneksi hän ei koskaan saanut minua kiinni itse teosta!
Ajauduin viikonloppuna myös keskustelemaan kahden saksalaisen miehen kanssa. He totesivat seurueellemme, että emme olleetkaan tehneet kovin nopeita päätöksiä, johon vastasin, että eiväthän naiset koskaan. Mies vastasi, että minä sen sanoin, eikä hän. Ahaa, totesin, olet oppinut jotain kommunikoinnista naisten kanssa, varomaan sellaisia klassisia ansakysymyksiä kuten: "Do I look fat in this?". Mies vastasi nauraen, että tuohon kysymykseen tulee olla vastaamatta - itselleen ei tule kaivaa yhtään syvempää kuoppaa, kuin missä jo on. Naiset ovat naisia saksassakin.
Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
VastaaPoistaTuota kirjoittamaasi kirjoittamisen vaikeutta ajatelin, kun selvitin töiden viimeisen tunnin solmuvyyhtiä.
VastaaPoistaAikaisemminkin muistelen kommentoineeni sanojen luonteesta, että ne eivät mielestäni toimi kuin pommikoneet tai ohjukset jotka osuvat kohteeseensa ja ovat tehneet tehtävänsä.
Sanat ovat maaperää kahden ihmisen välissä, rakennuspaloja joiden avulla voi rakentaa muuria tai jotain avaraa kenttää johon molemmat mahtuvat.
Yksinkertaiseenkin sanaan sisältyy tarinoita, ja niiden tarinoiden takaa kysymys siitä, että kelpaako tämä nyt, saanko olla tälläinen.
Kun kerroit, että et voi elokuvissa itkeä, herätti minussa ihan erilaisia mielikuvia ja tarinan, kuin todellisuuden. Lukitsin sanan ja mielikuvan johonkin omaan ajatuskuviooni, enkä osannut katsoa toisesta näkökulmasta.
Tuttuus on mukavaa. Kesällä törmäsin Ilosaarirokissa eksääni ja huomasin kertovani asioita, joista en ollut puhunut kenellekään moneen kuukauteen. Saatoimme nopeasti astella vanhoihin yhteisiin tiloihin, joissa olivat tutut huonekalut ja valaistus.
Kiitos Lauri, näinhän se on. Ja Ilosaarirockin vastapainoksi voit käydä kuuntelemassa jotain vähän pehmoisempaa uusimmasta postauksestani :)
VastaaPoista