Viikonloppu oli kerrassaan huikea. Junassa, vähän ennen Hämeenlinnaa tajusin, etten ollut millään tapaa valmistautunut siirtymään juna-asemalta hotellille. Onneksi matkapuhelimessani on kartat, ja ensimmäisen kerran tulin kokeilleeksi kävelyopastusta määränpäähän. Suurta seikkailua oli seurata punaista nuolta puhelimen näytöllä.
Oi, mitäpä oikein kertoisin, sormet sotkeentuvat sanojen tulvasta. Ensin hotellihuoneessa höpötimme tärkeimmät kuulumiset ja teimme strategiasuunnitelman, johon päällimmäisenä kuului, etteivät herkut ainakaan saa loppua. Joten kauppaan (juustoja, rypäleitä, keksejä, suklaata, lakuja) ja Alkoon. Jälleen pääsi kännykän internet-selain jaloon käyttöön, kun sen avulla selvitimme reitin lähimpään alkoholimyymälään vieraassa kaupungissa. Matkalla lauleskelimme kadulla duettoja: yhteisestä sopimuksesta päätimme kuitenkin, että laulaminen on viisainta lopettaa pitkäripaisen sisäänmenoportilla, jotta meille suostutaan ylipäänsä myymään mitään. Pelko oli turha, sillä iloluontoinen myyjä tervehti meitä sisään astuessamme ja lisäsipä perään vielä "Tervetuloa!". Päädyimme ostamaan kahvilikööriä ja punaviinipullon (joka sitten matkusti repussani kotiin, sillä tulimme yliarvioineeksi sekä syömis- että juomisresurssimme - kuten aina).
Piparkakkutalossa nautimme lammasta ja lohta (minä jälkimmäistä, nam) ja sieltä saman tien kipitimme vauhdilla Verkatehtaalle seuraamaan Ilimari Jauhiaasen teräksinen takavyö -näytelmää. Istuimme ensimmäisessä rivissä aivan näyttämön vieressä. Se sai erilaiset painiheitot näyttäytymään hurjassa valossa, silmät seljällään vilkuilimme toisiamme, kun miehet pamahtivat lavan pintaan: on se hurjaa! Näytelmän dialogi oli juuri niin hervotonta, kuin Heikki Salolta odottaa saattoi, naurun kyyneliä oli molempien silmistään pyyhittävä. Enkä minä tietenkään olisi minä, ellen olisi kerran oikeasti liikuttunutkin: kun eteerinen valkeahelmainen tuulenvire nappasi vaimon kirjeen sotilaan käsistä ja tämä nousi kohtalokkain seurauksin sitä juoksuhaudasta sieppaamaan, jouduin nieleskelemään tyhjää. Suosittelen näytelmää ikään ja sukupuoleen katsomatta kaikille mitä lämpimimmin - hienoa tanssia ja musiikkia sisältävä hauska ja humaani näytelmä.
Mainittakoon vielä, että näytelmän lopuksi, yleisön taputtaessa, ilmeisesti avustajajoukkoihin lukeutuva näyttelijä/painija kiitteli ja kumarteli suoraan edessäni, kun katseeni eksyi hänen omaansa, ja hän sanoi hän minulle ääneen: "Kiitos". Se olikin merkittävin kontaktini miespuoliseen henkilöön koko reissun aikana, mutta oli hänen salskeutensa sentään painitrikoissa!
Illanviettopaikkojen suhteen turvauduin paikallisen ystäväni apuun ja saimmekin häneltä pari vinkkiä. Lisäksi päädyimme pariin mukavaan kuppilaan, mutta jostain syystä minibaariin tungetut juustot alkoivat jo melko varhain kutsua meitä puoleensa. Vetäydyimme siis hyvässä järjestyksessä huoneeseemme parantamaan maailmaa keksien ja juustojen pariin ja nautimme jaffaa päälle. Tämä mahdollisti (jotenkuten) aamu-unisen olemukseni raahautumisen hotellin aamusaunaan, jossa saimme ylellisesti makoilla lauteilla kaksin pitkittäin ja puhua kaiken sen, mikä vielä mahdollisesti oli sanomatta jäänyt. Ja päälle vielä hotelliaamiainen, ihanaa ylellisyyttä...
Nyt siis näillä voimin on sitten suunnistettava jälleen uuteen viikkoon. Talveen tottumiseen menee selvästi vielä aikaa, tuulinen pakkasilma näykki nälkäisenä pohkeita ja poskipäitä ja liukkaus oli viedä jalat alta: hätäinen melkein-liukastumiseni sai ystävättäreni säikähdyksestä kiroamaan kuin merimies. Helpotusta ei ole näköjään luvassa, pakkanen kiristyy kaksinumeroisiin lukuihin ensi viikolla. Valmistautukaamme.
Kerrassaan ihanan kuuloinen viikko! Sillä varmasti jaksaa hyvin tätä viikkoa pakkasista huolimatta;)
VastaaPoistaToisin kuin siellä, täällä euroopan lounaisnurkalla lämpötilat ovat kuin taikaiskusta kaksinumeroisia ja plussan puolella. Taikaiskusta - kun en millään jaksa uskoa, että olisin täällä, koska minä niin päätin, tai että minä olisin saanut aikaan -
VastaaPoistaHetkesi teatterissa värähtelee samoilla taajuuksilla eilispäivän huippuhetkeni kanssa: seisoskelin José Alvalade -stadionin edustalla,kun sadekuuro, jotenkin onnistui löytää keskelle auringonpaistetta. Se hymyilytti minua, ja se hymyilitti tenavan kanssa ohi kulkenutta äitiä. Odottamatta minulla ja tällä ihmisellä oli joku yhteinen tila, joka ei oltu viikkotolkulla etukäteen valmisteltu, joka ei ollut millään lailla jäsennelty, jolla todennäköisesti ollut edes yhteistä kieltä.
Oseanaariossa joku rauskunoloinen otus liihotteli kehoaan löyhytellen kuin lokki ilmavirran kannattelema, kuin se kuuluisi sinne - seitsekymmensenttisen lasin sisään - merisaukot(?) kaivelivat taskuistaan juuri heille syöteltyjä ruokapaloja ja potkivat selällään, kuin heillä olisi loikoisatkin olot, hostellin uudet asukkaat aiheuttavat taloon saapuessaan kaikenlaista pauketta, kilinää, ylimääräisiä piippauksia, kun yrittävät vieraassa paikassa olla kuin kadat vedessä.
Jostain sieltä oman suljetun maailman sisältä uskaltautuu paikkaan, jossa paljastuu.
Tänne tullessa mietin, mitä minusta jää, kun minut revitään juuriltani, omasta historiastani, onko minussa mitään sellaista, jonka joku muu voisi kohdata - mikä paikka on toisessa ihmisessä se, jossa minä voin olla kuin kotonani. Cold souls -elokuvan ohjaaja leikkii ajatuksella, että sielun voisi poistaa ja siirtää toiseen ihmiseen, sekin hymyilyttää tässä viitekehyksessä, missä ihminen ei selvästikään ole kaikkivoipa elämänsä sankari, että joku voi leikkiä sielulla, samoin kuin minä olen voinnut leikkiä ajatuksella, että minussa ei ole sielua, että olen biomassaa ja hajoan pois. Yhtä kummalliselta tuntuu ajatus, että menisin julistamaan sen kotoisan ja valoisan paikan kehossani sieluksi, joka minun sisässäni avartuu, on lämmin kun merkintääsi luen.
Susa: pakkaset ovat kyllä aikamoiset, - 12 astetta aamulla lähenneltiin, onneksi digimittaristani olivat paristot loppuneet, niin en älynnyt palella ihan riittävän paljon :D. Huomasitko muuten, että pyysin sinua laittamaan vaikkapa sähköpostiosoitetta (siis jos haluat) tuonne emailiini, jos vaikka keksisimme jotain epäaikuismaista...
VastaaPoistaLauri, Lauri...:
Mystinen mies (ainakin nimestä päätellen...), joka nyt nauttii lämpimästä säästä maassa, joka minun piti googlata stadionin mukaan. Ihanaa, että olet ollut noin rohkea ja toteuttanut haaveesi! Sitä en riveistäsi osannut ihan päätellä, oletko matkallasi vain hetken, vai tuleeko oleskelustasi pidempi; edes sitä en tiedä, pidätkö blogia jossain. Hienoja ovat muuten nuo hetket, jolloin tuntemattoman ihmisen kanssa hetkeksi ajautuu yhteisymmärrykseen.
Rauskut ovat mieltäkiehtovia ja viehättäviä otuksia, näyttävät siltä, etteivät oikein voisi olla olemassakaan. Vähän niinkuin cthulhut, paitsi että niitä ei ehkä oikeasti ole. Kun itse asuin Atlantin takana, ihastutti minua erityisesti eläinmaailma: haisunäädät (en ollut varma, kuinka kaukaa piti kiertää, joten kiersin ne aina tosi kaukaa, sillä haju oli sanoinkuvaamaton), pesukarhut ja erityismaininnällä sydämen varastavat pikku vyötiäiset (armadillo, little armored one). No, tulitikkuaskin kokoisista torakoista ja ylen äänekkäistä kaskaista (crickets) en niin perustanut. Luulin jopa kaskasta kerran asuntoon eksyneeksi linnuksi, kunnes liverrys paikantui lieden alle. Käsittämättömän kovaääninen hyönteiseksi!
Mitä juuriin tulee, paluuni Suomeen herätti ihmetystä, mutta minä halusin palata. Minun kotini on selvästi täällä. Näen kyllä arvon muissa kielissä, kulttuureissa ja ympäristöissä, mutta olen kovasti suomalainen. Ja sielu - eikö meillä voisi sellainen olla niin kauan kuin tietoisuus meissä elää? Sielu on kaunis sana, ja kuroo yhteen ymmärtämisen, tunne-elämän ja tietoisuuden. Joten julista pois itsellesi sielu: minua ilahduttaa kovin lukea, että olen saanut aikaan sinulle hyvää mieltä siellä, missä tällä hetkellä lämmintä näyttäisi olevan 16 astetta.
Tällaista päiväkirjablogia en tällä hetkellä kirjoita, jossain vaiheessa olen kirjoitellut merkintöjä facebookkiin. Tämä pysähdys on kaksiviikkoinen. On aikamoinen etuoikeus, kun ei tarvitse kiirehtiä mihinkään, tai laskea, että jos tänään nukuttaa, jotain ratkaisevaa jää näkemättä tai kokematta.
VastaaPoistaKaskaat kuuluvat siihen Amerikan kuvastoon: valaistu veranta ja ympärillä yö, kun kaikki muut ovat jo nukahtaneet.
Suomi on kyllä koti. Lueskelen täällä "Auringon asemaa" ja tunnen kuin olisin kotona.
Tänään taitaa tulla sateinen päivä: ajattelin kierrellä kauppoja ja etsiä itselleni takkia ja tai paitaa.
Sanavalintasi "pysähdys" sai reissusi kuulostamaan matkalta maailman ympäri. On tosiaan mahtavaa, kun lomaa ei tarvitse suorittaa, vaan tehdä juuri sitä, mitä kulloisellakin hetkellä parhaaksi kokee.
VastaaPoistaKyllä, Amerikassa minulla olisi front porch, jossa istuisin korituolissa kiikkumassa ja kuuntelisin lämpimän yön ääniä. Kerran näin siellä sellaisen sisiliskoa pienemmän liskon, jolla oli sellainen harja kuin dinosauruksilla. Lumoava otus!
Toivottavasti vaatteenmetsästyksesi tuotti toivottua tulosta :)