Viikonlopun pirstaleita

Niin on viikonloppu jälleen vierähtänyt. Tapahtumia siihen sisältyi niin paljon, että en oikein tiedä, mistä aloittaa. Etenen siis kronologisessa järjestyksessä lähtien perjantaista.

Perjantaina juhlimme yrityksemme pikkujouluja. Ensin ruokailimme ravintolassa ja seurasimme sitten teatteria. Näytelmä oli tällä kertaa vakavasta aiheesta ja omaa mielenliikutustani lisäsi se seikka, että vieressäni istui minua reilut parikymmentä vuotta vanhempi rouva, joka usein nosti kätensä poskelleen silkasta järkytyksestä. Monesti päädyin nieleskelemään ja räpyttelemään silmiäni. On ahdistavaa ja surullista nähdä se puoli ihmisyydestä, jossa humaanius häviää ahneuden ja vallanhimon alle. Kun inhimillisyydellä ei ole enää sijaa.

Raikas talvi-ilta hälvensi kuitenkin synkkyyttämme ja päädyimme istumaan iltaa ja purkamaan tuntemuksiamme kuppilaan, joka on irlantilaisen herrasmiehen omistuksessa ja äärimmäisen viihtyisä. Bulmers-siideriä siemaillessamme mainitsin veljelleni, että olin kertonut hänen ostaneen minulle kirjan Lumikko ja yhdeksän muuta. Hän innostui kertomaan tämän lahjakirjan jännittävän tarinan.

Veli oli nimittäin jo ennalta päättänyt, että juuri kyseinen kirja on minulle joululahjaksi saatava. Lumikon kiilto silmissään hän oli sitten suunnannut kaupunkimme kirjakauppoihin. Kirjaa ei ollut missään. Lopulta hän meni pieneen kirjakauppaan, jonka omistajaan olen sittemmin ystäväni kautta tutustunut. Omistaja oli tietokoneeltaan tarkistanut, että todentotta, kirjakaupasta pitäisi löytyä Lumikkoa yksi kappale. Sekä veli että kauppias etsivät intensiivisesti. Ei fantasia-osastossa. Kirja tuntui kadonneen jäljettömiin. Lopulta veli oli kurkistanut kulman takana olevalle katon rajassa kiertäneelle hyllylle, joka sisälsi kaunokirjallisuutta. Siistissä rivissä mustaselkäisiä kirjoja. Ja joukossa yksi valkoinen. Valkoinen kuin lumikko.

Kaikki meistä lukivat lopulta lahjakirjan, ensin minä, sitten veli ja hänen puolisonsa. Kaikki pitivät siitä kovasti, jopa veljeni kissa, joka päätti maistaa kirjan paperista suojakantta kutakuinkin keskeltä. Kälyni palautti kirjan minulle hiukan nolona ja kertoi paikanneensa suojakannessa olevan kissan näykkäisemän aukon. Kaivoin kirjan vastikään rivistään esille ja hymyilin sen etukannessa olevalle pienelle repeämälle. Kenties kissa loukkaantui siitä, että Jääskeläinen piti kirjassaan koiria keskeisessä asemassa. Onhan kaikille tuttua, että kissat nimenomaan osaavat kulkea tosiasiallisen ja vaihtoehtoisen todellisuuden välillä, vaikka se ihmisille voikin olla mahdotonta. Kissat ovat viisaita ja sulokkaita ja pitävät salaisuutensa. Koirat sen sijaan saattavat pari kaljaa saatuaan puhua sivu suunsa, kaikkihan sen tietävät (kissat ainakin).

Kirjakeskustelumme lomassa sanoin veljelleni lauseen, jonka nauraen lupasin toistaa myös blogissani ja tässä se tulee: "Minä syön sanoja kuin konvehteja, mutta onneksi Jääskeläinen on karkkiautomaatti". Ei se ihan niin hienolta näytä kirjoittettuna, kuin se puheen lomassa kuulosti...

On mukavaa, kun on olemassa veli. Tietenkin ihan veljeisarvona, mutta myös siksi, että hän tuntee minut niin hyvin ja on niin tiedostava kaikilla mahdollisilla tavoilla, kulturaalisesti ja yhteiskunnallisesti, että hän pitää minua kiinni todellisuudessa syöttämälle minulle täkyjä kaikenlaisiin uteliaisuutta herättäviin suuntiin. Ylellistä, että kaikkea ei tarvitse selvittää itse. Lisäksi meillä on yhteinen tuttava, joka osaa lisäksi toimittaa meille kaikenlaisia lisäkimmokkeita ja me myös vuorostaan hänelle. Oikeastaan taidamme vuotaa huomioitamme ja tärppejämme moniin suuntiin, silloin kaikki kiinnostava pysyy hienolla tavalla liikkeessä.

No, siirtykäämme lauantaihin. Minut oli kutsuttu naapurikaupunkiin ystävän lapsuudenystävän (kyllä, hieman monimutkainen kuvio) järjestämiin juhliin. En tiennyt tarkkaan, mihin olin menossa, millainen seurue paikan päällä odottaisi ja mitä tekisimme. Lisäksi olin jokseenkin nuutunut edellisen illan juhlimisesta. Odotin kuitenkin innokkaana, mitä uutta tällainen tapa viettää iltaa voisi tuoda muassaan.

Paikan päällä meren rannassa ihastelimme pimeissä vesissä lipuvia ylväitä valkeita norjakaulaisia lintuja, saunoimme, nauroimme ja lauloimme. Puhumattakaan ylenpalttisen herkullisesta tarjoilusta, jonka emäntämme oli meille järjestänyt. Ystävätär jaksoi myös ilokseni hieroa moneen otteeseen niskaani, joka oli kiukuissaan jännittynyt koppuraksi, mutta antoi periksi kosketuksen alla. Yöllä vielä tarkistimme kaupungin huvielämän, joka sai seurueen jakaantumaan ryhmiksi. Vielä se liikkui tahdissa, tämäkin tomumaja.