Päivällä minulla oli mielessäni parikin asiaa, joista olisin voinut kirjoittaa. Ja voin tietysti edelleen, ja varmasti kirjoitankin. Tällä hetkellä olen kuitenkin sen verran hämmentynyt, että jopa oikean adjektiivin löytäminen tunnetilan kuvaamiseen oli hivenen hankalaa. Olen samaan aikaan hämmentynyt, hyvilläni ja epäuskoinen. Mitään sen suurempaa ei kohdalleni ole sattunut kuin se, että eräs ihminen on yllättäen avannut sielunsa minulle häpeilemättä ja kursailematta. Hän tarvitsi minua ja kieltämättä tuntui hyvältä kertoa hänelle asioita, joita en välttämättä ole osannut aikaisemmin kaikille ystävillenikään sanallistaa.
En kerro keskustelumme sisällöstä sen enempää, mistään romanttisesta kanssakäymisestä tässä ei ollut kyse, mutta aidosta kohtaamisesta kylläkin, siinä määrin että kyyneleet valuivat silmistäni miehen kuvatessa ensimmäistä aamuaan rakkaansa vierestä herättyään. Yritän muistella, hän sanoi kutakuinkin seuraavasti: "Vielä aamullakin hän oli siinä vierelläni lämpimänä, tuoksui hyvältä, unelta ja aamulta ja näytti kauniita, eikä hänellä ollut kiire pois...". Minä en osaa muotoilla lausetta niin herkästi kuin hän sen minulle sanoi, kun hetkeen en saanut sanaa suustani. Aikani nieleskeltyäni kerroin hänelle kuitenkin toiveeni siitä, että joku ihminen vielä joskus kokisi läsnäoloni samoin.
Elämä on harvoin yksinkertaista. Lapsena vanhempani onnistuivat välittämään minulle illuusion siitä suorasta hiekkatiestä, joka johtaa loivasti kumpuilevan ruohokentän läpi, ja tätä tietä kutsutaan elämäksi. Ympärillä kasvaa tuulessa hennosti havisevia suuria ja jykeviä vehreitä tammia, välillä lentoon pyrähtää kiuru tai peippo. Niittykukat kukkivat, ja on aina kesä. Valintoja ei tarvitse tehdä, sillä tiehän on suora, eikä ainainen kesä tunne kelirikkoja. Minä olen hurjan kiitollinen siitä, että tämä luulo kuljetti minut aikuisuuteen ja kesti tovin ymmärtää, ettei heidänkään tiensä ole niin suora ollut. Kenenkään ei ole.
Meidän tiellämme on esteitä ja irtokiviä. Välillä kaadumme ja joudumme jatkamaan kasvot kyynelten ja maantiepölyn juovittamina, kämmenet ja polvet verillä. Mutta tulee sade ja puhdistaa kasvot ja ilman, aika parantaa haavat ja lempeä tuulenvire puhaltaa tuskan pois. Tulee parempia aikoja ja väistämättä huonompiakin. Mutta olen kiitollinen siitä, että tänään oli sellainen päivä, jolloin minun tielläni joku otti hetkeksi kädestä kiinni ja kulki pienen hetken rinnalla. Minä puhalsin hänen haavoihinsa ja hän minun.
Ja hetken tie on kevyt kaksin kulkea.
Jälleen hyvin kauniisti kirjoitettu :)
VastaaPoistaKiitos, Werther, mukavaa, että olet käynyt lukemassa.
VastaaPoistaKaunis oli kokemuskin, tuntuu hienolta aina, kun ihminen uskaltaa todella olla oma itsensä ja avautua. Sellaisena hetkenä elämän merkitys kiteytyy.