Älä lue, jos ahdistaa

Olen joskus nähnyt unta siitä, miten kerrostalon kokoinen vesiseinämä nousee ja vääjäämättä kaatuu minun ja muiden pakenevien päälle.

Viime yönä, eittämättä Japanin uutisten vaikutuksen alaisena, näin unen ydintuhosta.

Lapsuudenkotini pihamaalla näen, miten rauhaneleenä tuhottavaksi tarkoitettujen ydinkärkien turvallinen käytöstäpoisto epäonnistuu ja ne räjähtivät. Käännän unessa selkäni räjähdykselle ja peitän käsillä silmäni, sillä muistin lukemani kauhut Hiroshimasta, ensin tulisi voimakas valo, ja niin myös käy.

Äitini seisoo vierelläni lapsuudenkotini pihamaalla ja minä kysyn: "Äiti, kuollaanko me?". Luen vastauksen äidin kasvoilta. Minä yritän henkäistä kaiken yhteen lauseeseen: kiitokseni kaikesta, sen että äiti oli maailman paras ihan jokaisena mahdollisena hetkenä. Äiti itkee. Minä käännyn kohti pihan nurmikenttää, kosketan sen pehmeää, vihreää pintaa, sillä en halua paiskautua soralle, kun paineaalto tulee. Mittaamatonta hätää tuntien voihkaisen vielä voimattomana: "Äiti, jäähän ihmiskunta henkiin?" Äiti ei voi vastata vieläkään, me emme kumpikaan tiedä, miten suuri ydinlataus on. Pelko on raakaa ja rujoa: hajoaisinko hetkessä tomuksi vai loukkaantuisinko jollain niistä karmeista tavoista, joista olen lukenut.

Äsken ryhdyin lukemaan uutisia sunnuntain lehdestä (olin koko viikonlopun lähes uutispimennossa ystäväni luona). Näen, miten äiti itkee auton vierellä, sen sisällä on menehtyneenä hänen 18-vuotias tyttärensä. Oman äitini voimattomat kasvot palautuvat mieleeni unesta, kun kysyn ihmiskunnan kohtalosta. Silloin itken minä.

Pahoitteluni, jos kirjoitukseni sai teidätkin ahdistumaan, se ei todellakaan ollut tarkoitukseni. Ehkä halusin vain alleviivata sitä, että kaikella ihmisyydellä ja inhimillisyydellä on mittaamattoman suuri arvo.

Lupaan huomenna olla iloisempi.