Kuuntelen musiikkia ja ompelen farkkuihin paikkoja, paikkaa toisensa päälle. En enää, tietenkään, mutta äsken. Musiikki sentään vielä jatkuu. Sormenpäät ovat herkät muutaman vastaanotetun erhepiston jäljiltä. Farkkuja paikatessa mietin paitsi sitä, että pikkuhiljaa farkuista on luovuttava runsaan paikkamäärän takia, niin myös rakkautta.
Olen puhunut ystävien kanssa paljon rakkaudesta ja rakastamisesta. Sen vaikeuksista, kivusta ja siitä luopumisesta ja myös sen alkamisesta. Monet suuret rakkaudethan ovat sellaisia, jotka eivät koskaan saa vastarakkautta tai kaatuvat elämän itsensä eteen nostamiin ylitsepääsemättömiin esteisiin. Ommellessani pistoja, joiden tarkoitus oli peittää vaatekappaleessa olevat reiät, ajauduin utumusiikkini turvin jonnekin syvälle itseni pyörteisiin.
Mietin niitä rakkauksia, joita ei koskaan tullut. Mietin omia sanojani ystävälle, joiden viesti oli, että olipa rakkaus sitten miten suurta ja väkevää tahansa, niin jäädessään vaille rakkauden kohteen huomiota, siitä hiljalleen toipuu. Siitä pääsee yli, vaikka se tuntuu mahdottomalta silloin, kun jokainen hengenveto on täynnä ajatuksia hänestä. Mutta ei rakkaus meistä lähde. Se koteloituu meihin, kuten kudoksiin tunkeutunut kranaatinsirpale. Siellä se voi piillä liikkumattomana ja osana meitä vuosia tai vuosikymmeniä, mutta äkkiä herätä ja nousta takaisin pintaan kipeänä ja tuoreena, aivan kuin paranemista ja unohdusta ei olisi koskaan tapahtunutkaan.
Ei ole ihme, että rakastumisen ajatus pelottaa. Siinä sitä sitten olisi, kaikkine koteloituine kipuineen ja meinneine arpineen, pelokkaana ja vapisevana. Valmistautuneena ottamaan jälleen riskin yhdestä uudesta tuoreesta ja repivästä sirpaleesta sisimmässä.
Olen onnekas, ettei näitä koteloita minussa montaa ole ja siitä, että niistä suurimmat ja kipeimmät ovat vaihtuneet luottamukseksi ja ystävyydeksi. Tottakai minä kannan heidän jälkiään aina, mutta ainakaan niistä ei kasva koiranhampaita, vaan metsätähtiä, vanamoja ja kieloja.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti