Juuri silloin - eikä koskaan enää

Ehdin jo saada Järjellä ja tunteella -blogin pitäjältä, Susalta, ihan ensimmäisen haasteeni ja se on MitäMissäMilloin. Vastaan siihen ensimmäisenä.

Kuka: Suurehkossa suomalaisessa kaupungissa asuva nelikymppinen ja perheetön sinkkunainen, joka asustelee kotikoloaan kissojensa kanssa. Sopivasti herkkä ja höpsö ihminen, joka ei halua kadottaa lapsenmielisyyttä itsessään. Pitää musiikista, kirjoista, taiteesta, ruoasta ja viinistä.

Mitä: Sekalaistyylinen blogi, joka sisältää päiväkirjamaisia muistiinpanoja, mutta myös satunnaisia postauksia teatterista, kirjallisuudesta tai ruoasta. Mistä tahansa, mikä mieleen kulloinkin lennähtää.

Missä: Yleensä kotisohvalla läppäri sylissä. Satunnaisesti myös ystävien koneelta milloin mistäkin.

Milloin: Yleensä myöhään illalla, liiankin myöhään. Satunnaisesti olen epäillyt itseäni vampyyriydestä, niin hyvin ajatteluni yön myöhäisinä hetkinä tuntuu soljuvan.

Mitä mielessä nyt: Vasta päättyneen lomailun lopputunnelmat, joista jonkinlainen yhteenveto on tulossa ihan juuri nyt.

Levin loma on nyt siis päättynyt ja istun taas kotisohvallani, kissa jälleen miukumaukurullana vierellä. Aivan kuin en olisi poissa ollutkaan. Sisällä velloo kuitenkin sekalaisia tunnelmia, ihmisiäkin. Minä kerron niistä jotain.

Ystävätär vei minut ensimmäisen kerran V'inkkariin, joka on After Ski -bar. Minä en ollut koskaan ollut sellaisessa. DJ soitteli ulkona hittejä ja puheli hauskoja pohjoisen poikien tapaan. Monet pohjoisen miehet tuntuvat olevan huumorimiehiä, rehtejä ja suorapuheisia. Toisinsanoen ihania. Ystävätär kertoo minulle, että täällä saa tanssia pöydillä. Me olemme juoneet kupilliset kaakaota. Joten tietenkin nousemme pöydälle tanssimaan. Tanssimme kauan ja antaumuksella. DJ huutelee kiitoksiaan "nurkkapöydän tytöille" ja pyytää saman tien anteeksi, että on tullut kiinnittäneeksi koko baarin huomion meihin, mutta siinä vaiheessa kun nauramme ja tanssimme pöydällä selvin päin, eivät ihmisten katseet meitä häiritse. Kunhan heilläkin on hyvä mieli, kuten meillä.

Baarissa meihin katseita luo parrakas mies laskettelupuvussaan. Välillä hän hakee oluen, sitten kahvia (tai jotain höyryävää) ja vilkuilee taakseen. Hänellä on hyvin kauniit piirteet, parta kauniisti ajettu. Kun lähden baarista pois, hymyilen hänelle. Minulla on silmälasit, suuritupsuinen pipo ja olen meikitön. Mutta hän hymyilee minulle takaisin. Hypähtelen autoon ystävättären kyytiin, joka kertoo, että miehen katse seurasi hypähtelyäni - jonka hänen hymynsä aiheutti. Sen jälkeen en nähnyt häntä enää.

Viimeisenä iltana Popeda soitti konsertin. Tunsin olevani taas viisi- kuusitoistavuotias, jolloin olen viimeksi nähnyt Popedan. Tanssin ja nauroin Pate Mustajärven kukkoilua, joka on vertaansa vailla. Hymyilin portaissa kulkeville ihmisille, jotkut pysähtyivät vaihtamaan sanan, pari. Minulla oli korvatulpat korvissani, joten en kuullut kovin hyvin. Luulen erään miehen sanoneen "Miun nimi on Kaarlo, mikä siun nimi on?". Miehellä oli ruutupaita, ajeltu pää ja kauniit silmälasinsangat ja soma hymy. Kerroin hänelle, että minulla on korvatulpat korvissani, enkä kuule kovin hyvin. Hän taputti minua olkapäälle ja poistui. Sen jälkeen en nähnyt häntä enää.

Lähtö oli surullista. Olimme saavuttaneet ystävän kanssa eräänlaisen lomanirvanan, jossa annoimme asioiden soljua omalla painollaan ja nautimme saunomisesta ja hyvästä ruoasta ja nauroimme, voi miten me nauroimmekaan. Tunnelma kantoi vielä junamatkalle asti: sanailin junan autolastauksesta vastaavalle miehelle automme korkean paikan kammosta. Saimme myös konduktöörin jäämään puheillemme pitkäksi aikaa kysymällä häneltä kaikenlaisia kysymyksiä: onko viivästyksiä radalla, herätetäänkö meidät Tampereella. Lopulta mies lupasi nauraen piirtää kohdallemme listaan hymiön, tulla herättämään meidät tunnin välein ja totesi lopuksi puolestamme, että aikataulut nyt ovat kuitenkin hanurista. Kun hän painoi oven jäljessään kiinni nauroimme kaksin kerroin. Junakuski antoi meille aikamoista rodeokyytiä, yöllä kolmen aikaan sänky vatkasi kuin sähköhärkä ja takit tekivät seinällä villiä heiluriliikettä. Pedistä alapuolellani alkoi kuulua vienoa hihitystä, johon minä yhdyin ja niin me sitten hihittelimme kyytiä, jossa heikompi huvipuisto kalpenisi.

Aamuyöllä sitten istuin Tampereen asemalla odottamassa jatkoyhteyttä kotiin. Viereisellä penkillä istui hämmästyttävän punapartainen mies, hänellä oli kaulassaan sininen huivi ja yllään nahkatakki, jonka sivuilla oli alhaalla nyörit. Minun viereeni istui iäkkäämpi mies, joka jututti minua. Kysyi, miksi en ottanut miestäni mukaan Lappiin. Kerroin, ettei minulla ole miestä. Herra kysyi, millainen sellainen ihannemies sitten olisi. Hämmennykseltäni vastasin ensimmäisen adjektiivin, joka mieleeni tuli: "mukava". "Ja varmaankin hyvä suustaan", arveli vanhempi mies. "Eipä siitä haittaakaan olisi", myönsin. Pidän jutustelevista miehistä, jotka saavat minut nauramaan. Mies arveli, että etsin n. 30-vuotiasta miestä, koska olen itse vähän alle kolmikymppinen - minulla on itselläni samanikäinen tytär, lisäsi mies. Korjasin, että olen kyllä vähän vanhempi. Mies paljastui lopulta jonkin sortin määrittelemättömäksi käännyttäjäksi. Kerroin hänelle, että hän on oikeutettu uskoonsa, mutta totesin itse uskovani biologiaan ja tieteeseen. Kerroin hänelle yrittäväni kuitenkin olla hyvä ihminen, vaikka en luvannutkaan lukea raamattua tai käydä pelastusarmeijan pakeilla.

Kävelin matkalaukkuineni ja reppuineni sinihuivisen ja punapartaisen miehen ohi junalleni (huivi korosti partaa niin hienosti, että se lienee ollut naisen valitsema). Lienee tarpeetonta sanoa, että sen jälkeen en nähnyt häntä enää.