Juuri nyt, kun elämässäni tapahtuu koko ajan paljon, en saakaan siitä kiinni. Olen pause-tilassa, istun seisahtuneena olevassa junassa ja seuraan, kuinka vaunut viereisillä raiteilla liikkuvat. Välistä luulen omanikin liikkuvan niiden mukana, kunnes ohi vilisevien ikkuna-aukkojen virta loppuu ja huomaan edelleen seisovani pysähtyneenä lähtöpaikassani. Toisinaan onnistun tempautumaan hetkeksi mukaan, mutta liikun kuin unessa, tahmeasti ja raskaasti.
Tila on lähinnä pääni sisäinen, en usko sen näyttäytyvän ulkopuolisille millään tapaa. Olen aina ollut jonkinlainen haaveilija, ja ne ihmiset, jotka minut tuntevat, eivät ihmettele, jos välillä pysähdyn katsomaan ikkunan läpinäkyvyyden takaiseen kaukaisuuteen. En minä silloin oikeastaan katso ulospäin, vaikka silmäni mietiskellessäni hakevatkin avaruutta ja ulospääsyä, minä tutkin sisimpääni. Ehkä noita hetkiä on viime aikoina ollut tavallista enemmän, mutta koska elelen yksikseni, se ei ole kovin näkyvää.
Päässäni on risteillyt liiaksi avoimia kysymyksiä ihmissuhteista, valinnoista, syistä ja seurauksista. Rakentelen mielessäni kohtauksia, joita ei koskaan näytellä ja keskusteluja, joita ei koskaan käydä. Kuljen labyrintissä ja näen, miten väylät vuoroin avautuvat ja vuoroin kasvavat umpeen. Ymmärrän vahvasti sen, että voin vaikuttaa vain oman osani tulkintaan tässä suuressa näytelmässä, muut toteuttavat roolejaan oman näkemyksensä mukaisesti, kukin uskollisena itselleen. Niin sen tuleekin olla.
Oli miten oli, yritän hakea ratkaisuja pala kerrallaan. Käyn koputtamassa oviin ja katson, raottuvatko ne vai pysyvätkö suljettuina varmoina hiljaisesta torjunnastaan.
Jostain syystä selvyys on minulle hyvin tärkeää. Lohdutonta on se, että lopullista selvyyttä ei elämässä koskaan tarjoilla. Toisaalta elämä ei myöskään kyllästy kylvämään yllätyksiään ja toisinaan pieniä ihmeitään, olen iloinen että olen täällä niitä kokemassa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti