maanantai 28. maaliskuuta 2011

Aikatarinoita

Myöhästyimme lauantaina Earth Hourista 15 minuuttia. Olin naapurissa nauttimassa äärimmäisen maukasta fajitas-ateriaa, johon olimme ostaneet aivan liian suuria täysjyvätortilloja ja saimme kahdesta täytetystä fajitaksesta itsemme lähes halkeamispisteeseen. Keskellä tätä ruokamättöä kiljaisen "Mitä kello on?". Se on 20.45. "Äkkiä valot kiinni, nyt on Earth Hour", kiljaisen.

Naapurit eivät lamaannu, vaan mobilisoituvat heti, sammuttavat valot, sytyttävät kynttilät. Minäkin rynnistän takaisin omaan kotiini ja sammutan ne pari valoa, jotka olivat jääneet päälle. Sytytimme uloskin kaikki kynttilälyhdyt palamaan, pakkasta oli kolme astetta, piha näytti kodikkaalta. Venytimme Earth Houriamme vastaavasti 15 minuuttia yli määräajan, joten päädyimme olemaan vain hivenen off beat.

Lauantai-iltana käyn kuuntelemassa live-musiikkia. Paikalla on kaupungin kulttuuritoimijat kirjoittajista teatterilaisiin ja muusikoihin. Myös paikkakunnan nimekkäimpiin artisteihin kuuluva mieshenkilö ilmestyy paikalle ja nojaa kuumuudesta kostuneen t-paitansa selkämyksen juomille varattua korkeaa tiskiä vasten nojaavaa kättäni vasten. Hän on minusta ehkä parinkymmenen sentin etäisyydellä, tunnen hänestä hohkaavan lämmön. Täällä hänellä on aikaa itselleen, hän on rento ja nauravainen, hänellä on rock-laulajan vapaapäivä.

Tänään sitten menetimme tunnin kesäaikaan siirtymisen vuoksi. Pidän enemmän talviaikaan siirtymisestä, koska silloin saa bonustunnin. Puhelimen kello päivittyi automaattisesti, mikron kello piti siirtää. Herätyskelloa en enää käytä, matkapuhelin on vienyt sen viran. Kello käy yöpöytäni ylimmässä laatikossa hylättynä vatsallaan, ja aina kun sujautan silmälasini sinne yölevolle (en halua herätä siihen, että kissat ovat järsineet sangat rei-ille) kuulen sen äänekkään loukkaantuneen tikityksen. Jos laatikko on kiinni, tikitys ei kuulu. Kello sai potkut, sillä sen soittoääni oli perinteinen ti-ti-ti-ti-ti, joka on allergisoinut minut lopullisesti.

En todellakaan ole mikään aamuvirkku, en ole sitä ollut koskaan lapsenakaan. Matkapuhelin soittaa onneksi kaunista melodiaa, joka alkaa hiljaisena ja voimistuu ajan myötä. Lukioaikoina heräsin aina jo herätyskellon naksahdukseen ja ehdin pamauttaa soittoäänen vaientavan painikkeen alas ennen melun alkamista, inhosin kellon käskevää, äänekästä titinää niin paljon, että ehdollistuin havahtumaan jo tuohon hentoon ennakkovaroitusnapsahdukseen.

Inhoaako joku muu herätyskelloja?

4 kommenttia:

  1. Inhoan! Kännykässäkin pitää olla todella neutraali, hiljainen ja lempeä ääni, jos laitan herätyksen.

    Isovanhemmillani oli aikanaan sellainen iso muovinen hauskan näköinen sotilashahmo, jossa, kuten arvata saattaa, herätysääni oli kauhea fanfaari armeijan tyyliin. Siihen pappa heräsi joka aamu töihin lähtiessään. Niin minäkin, aina kun heillä olin kylässä. Vieläkin puistattaa tuo ääni.

    VastaaPoista
  2. Sait minut hörähtämään sotilasfanfaari-herätyskellollasi. Karmea vempele! Puhumattakaan niistä oikein vanhanaikaisista kelloista, taisivat olla vedettäviä, joissa oli sellainen pieni vasara kahden kellon välissä, joka alkoi kipakasti aamuisin takoa edestakaisin.

    Ärsyttää itseäni sekin, että olen oikea torkkukytkimen väärinkäyttäjä: onpa koettu useita aamuja, jolloin olen torkuttanut puhelintani (ja itseäni) niin kauan, että torkkuaika on kulunut umpeen, eikä puhelin tarjoa vaihtoehdoksi enää muuta kuin "Lopeta". Oikeastaan siinä pitäisi lukea "Herää jo!". Jos vieresssäni nukkuisi joku, olisi minun opeteltava pois tästä pahasta tavastani.

    VastaaPoista
  3. Inhoan. Onneksi ei tartte enää käyttää, paitsi joskus harvoin, ehkä kerran pari kuussa.

    VastaaPoista
  4. Oi, ihanaa. Aaltoja herätyskellottomuudelle :D

    VastaaPoista