keskiviikko 2. helmikuuta 2011

Murr

Kaikkia meitä joskus ärsyttää. Ottaa päästä, tulee paha mieli. Kohtaa kenties jotain epäoikeudenmukaisutta, joka suututtaa. Kokee tulleensa kaltoinkohdelluksi ja päähänpotkituksi. Tai tuntee häpeää omista typeryyksistään, joita toivoo tekemättömiksi.

Suuri suru tai murhe on eri asia, siitä en nyt puhu, vaan puhtaasta murjotuksesta ja kiukusta.

Onneksi murjotuskin valtaa minut aika harvoin. Minun pahassa mielessäni on se erikoisuus, että se on käsin kosketeltavissa. Se on sininen, nahkasiipinen veikko. Se istuu päivittäin keittiöni ikkunalla ja jatkaa murjotustaan silloinkin, kun minä huvitan itseäni hyväntuulisena laulamalla Bohemian Rhapsodyä korkealta ja kovaa (naapurit kiittävät hyvää äänieristystä).

Saanko esitellä, Karenina Unskan pahempi puoli:




Juuri tuolta minusta murjottaessa tuntuu. Silloin vedän polveni koukkuun ja kiedon käsivarteni jalkojeni ympärille ja murjotan pienessä sinisessä paketissa, nahkasiivet selkää vasten suppuun painettuina ja kuparisilmät hehkuen. Murisen pienesti ja mulkoilen kulmieni alta. Ettäs kehtaat, maailma, murjoa Unskaa!

Olen saanut tämän hurmaavan pikku patsaan taiteilijaystävältäni, hän tekee tavallisesti kuvataidetta, ja tämä pikkupatsas on eräs välityö ja kokeilu. Pidin siitä kuitenkin heti, kun näin sen ensimmäisen kerran, ja niin se sitten päätyi hoiviini - auttamaan minua suhtautumaan elämään ja itseeni suopeammin.

Mutta eikö hän ole kuitenkin aika sympaattinen äkäisyyksissään? Joskus on ihan hyvä kääriytyä itseensä ja muhia ja tuhista hetken liemissään, kunhan ei kuluta siihen liikaa aikaa. Joskus asetan itselleni aikarajan: tunnin saat räytyä, mutta sitten suuntaudut johonkin hedelmällisempään.

Tänään on kuitenkin hyvän mielen päivä, varpaankynnet vaaleanpunaisina kelpaa taapertaa kevättä kohti.

4 kommenttia:

  1. Onpas kaikessa rujoudessaankin hurmaava patsas!

    Kyllä välillä saa, ja pitääkin murjottaa, olla äkäinen. Kunhan kiukku ei jää asumaan!

    Lakatut varpaankynnet tekevät melkeinpä väkisin paremmalle tuulelle;)

    VastaaPoista
  2. Otus on tosiaan ihan pikkiriikkinen, kivineen päivineen ehkä kymmensenttinen, mutta kipakka. Ihan kuin oma kiukku, joka silloin tällöin kuohahtaa. Mutta samalla humoristinen - minut on helppo saada suuttuneenakin nauramaan.

    Tosiaan, lakatut varpaankynnet ovat arjen estetiikkaa ja vähän kuin askel kesää kohti. Silloin väri vaihdetaan kirkkaampaan punaiseen, tai ehkä johonkin mielikuvituksellisempaan... :)

    VastaaPoista
  3. Murjottaminen vie kyllä voimia, mutta samalla tuntuu siltä, että lopettamalla murjotuksen luopuu joistain "oikeuksistaan". Ainakin minulla on monesti näin. Huonoltahan se näyttää ulkopuolisen silmin, mutta olenkin (kuulemma) huono näkemään itseni ikäänkuin ulkopuolisen silmin. Eli olen kai hyvin itsekeskeinen.

    VastaaPoista
  4. 007 ja oikeus murjottaa :D Itse ajattelen enemmän niin, että negatiiviset tunteet, kuten murjottaminen, katkeruus tai viha syövät kantajaansa, joten niistä on parempi koettaa hankkiutua eroon, tosin onhan kiukuttomana kieltämättä ympäristölleenkin mukavampi. Koetan parhaani mukaan välttää kanssaihmisille murjottamista ja kääntyä niiksi hetkiksi ikäänkuin sisäänpäin.

    VastaaPoista