Kahvia ja voikukkakiharoita

Tänään mieleni on kuohahtanut siitä, että Turussa päätettiin purkaa sininen talo. Rakennus oli kaunis, vanha jugend-talo, joka ei ainakaan päällisin puolin tarkasteltuna näyttänyt purkukuntoiselta. Silmäilin kyllä asiaan liittyvää uutisartikkelia, mutta kun ymmärrykseeni upposi sen kaltaisia sanarykelmiä kuten "taloa ei voitu asemakaavaosaston mukaan säilyttää, koska autopaikoitus ”piti” järjestää tontille", minun oli pakko lopettaa lukeminen ja hengitellä syvään ja rauhallisesti.

Kävin kahvilassa. Hiukseni olivat kiharoilla, kiinni sidottuina molemmin puolin päätä, jotta pysyisivät aloillaan pipon alla. Tilasin lattea. Minulle tulee laten juomisesta iso tyttö -olo, sillä en ole koskaan oppinut juomaan tavallista kahvia. Mutta silloin kun siihen sekoitetaan yli puolet maitoa ja joukkoon upottaa vielä pötköllisen ruokosokeria, juoma on kerrassaan herkullista. Ja minä sisälläni pikkutyttö, joka kokee tekevänsä isojen tyttöjen juttuja.

Oikeasti pikkutyttönä minä tein voikukista seppeleitä. Ja keräsin sellasia, joiden varret olivat oikein pitkiä ja hoikkia, sitten tein varsista suikaleita ja upotin ne veteen. Vesi minulla oli aina muovisessa, äidiltä saadussa pestyssä viilikipossa. Vesiastiassa varret mystisesti kihartuivat siinä silmieni edessä ja saivat erikoisia muotoja. Joistakin tuli säännöllisiä kiekkoja ja kun niitä puristi peukalon ja etusormen välissä, tunsi renkaat sormiensa pinnassa. Jotkut muuttuivat spiraaleiksi, jotkut jäivät osittain suoriksi ja kihartuivat muilta osin. Jos minulla olisi lapsi, haluaisin ehdottomasti näyttää tämän hänelle, voikukan varsien kihartumisen.

Teittekö tekin voikukkakiharoita?