perjantai 18. helmikuuta 2011

Kahvia ja voikukkakiharoita

Tänään mieleni on kuohahtanut siitä, että Turussa päätettiin purkaa sininen talo. Rakennus oli kaunis, vanha jugend-talo, joka ei ainakaan päällisin puolin tarkasteltuna näyttänyt purkukuntoiselta. Silmäilin kyllä asiaan liittyvää uutisartikkelia, mutta kun ymmärrykseeni upposi sen kaltaisia sanarykelmiä kuten "taloa ei voitu asemakaavaosaston mukaan säilyttää, koska autopaikoitus ”piti” järjestää tontille", minun oli pakko lopettaa lukeminen ja hengitellä syvään ja rauhallisesti.

Kävin kahvilassa. Hiukseni olivat kiharoilla, kiinni sidottuina molemmin puolin päätä, jotta pysyisivät aloillaan pipon alla. Tilasin lattea. Minulle tulee laten juomisesta iso tyttö -olo, sillä en ole koskaan oppinut juomaan tavallista kahvia. Mutta silloin kun siihen sekoitetaan yli puolet maitoa ja joukkoon upottaa vielä pötköllisen ruokosokeria, juoma on kerrassaan herkullista. Ja minä sisälläni pikkutyttö, joka kokee tekevänsä isojen tyttöjen juttuja.

Oikeasti pikkutyttönä minä tein voikukista seppeleitä. Ja keräsin sellasia, joiden varret olivat oikein pitkiä ja hoikkia, sitten tein varsista suikaleita ja upotin ne veteen. Vesi minulla oli aina muovisessa, äidiltä saadussa pestyssä viilikipossa. Vesiastiassa varret mystisesti kihartuivat siinä silmieni edessä ja saivat erikoisia muotoja. Joistakin tuli säännöllisiä kiekkoja ja kun niitä puristi peukalon ja etusormen välissä, tunsi renkaat sormiensa pinnassa. Jotkut muuttuivat spiraaleiksi, jotkut jäivät osittain suoriksi ja kihartuivat muilta osin. Jos minulla olisi lapsi, haluaisin ehdottomasti näyttää tämän hänelle, voikukan varsien kihartumisen.

Teittekö tekin voikukkakiharoita?

7 kommenttia:

  1. Kivoja muistoja sinulla :-) Osaat vielä kertoa vivahteikkaasti.

    Hauskaa viikonvaihdetta :)

    -HH

    VastaaPoista
  2. Lapsuudesta minulla todella on ihania muistoja, kuin suoraan Marikki-kirjoista. Niistä voisi ammentaa tuhat tarinaa...

    Kiitokset kauniista sanoistasi, HH, ja oikein kirkasta ja mukavaa viikonloppua. Vielä vähän kun sinnitellään, sitten tulee kevät.

    VastaaPoista
  3. Vanhojen talojen purkaminen on usein niin mieltä kuohahduttavaa, että hyppään nyt sen ohi suoraan voikukkiin. Kyllä, tein seppeleitä, "ruokaa" voikukista ja niitä taianomaisia voikukkakiehkuroita! Muistan vieläkin sen päivän, sen hetken ja ne ihmiset, jotka opettivat minulle voikukkakiehkuroiden tekemisen taidon.
    Olipa ihana ja, ehkä voikukkien ansiosta, aurinkoinen kirjoitus! (no, alun sinistä taloa lukkun ottamatta)

    VastaaPoista
  4. Kirjoitusvirheet ovat piinanneet minua tänään erityisen lukuisina...

    VastaaPoista
  5. Niin, monet suhtautuvat voikukkiin hyvin äkämystyneesti, minun suhtautumiseni on taas ollut hyvin salliva. Riittäähän niitä mukavasti kaikkiin näihin yllä luettelemiisi puuhiin - kummitytölle on keväällä tämä kihartelu kyllä näytettävä: ihanasti lapsille vieläkin riittävät nämä samat pieneet ihmeet kuin itsellekin.

    Ihanaa, että sain aurinkoa kirjoitukseeni viriteltyä, voikukat pikkupaisteillaan ehkä vähän avustivat.

    VastaaPoista