Noniin. Yritän olla ärsyttämättä teitä sillä, millä olen jo turhauttanut itseni. Olen polkenut päässäni samaa ympyränmuotoista pelilautaa. Heittänyt noppaa ja siirtynyt vuoroin toiveikkuuden, kaipauksen, järkipuheen, ja muistikuvien ruutuihin. Peli on ensinnäkin loputon ja toisekseen puuhaan menee paljon aikaa ja voimavaroja, mistä johtuen olen saanut huomattavan vähän mitään järkevää aikaiseksi. Niistäkin pikkuasioista, jotka olen onnistunut saattamaan loppuun, olen ollut lapsellisen onnellinen.
No, se ei ole ihan koko totuus päivästäni. Sain sävyltään ikävän, osittain absurdinkin puhelun, joka sisälsi syytöksiä ja ivaa. En minäkään toki parhaimmillani ollut, poissaoleva ja hajamielinen. Mutta puhelun aikana katkesi jaksamiseni kynnys. Jouduin väkipakolla pusertamaan itsestäni soittajalle pyynnön olla enää soittamatta. Käytin siihen kaikki jäljellä olevat voimavarani ja ehkä vähän ylikin. Jossain itseni ulkopuolella mietin, että tätäkö on nyt aikuisuus, että sinäkin alat ymmärtää omat rajasi ja yrität pitää puolesi, vaikka se tarkoittaisi sitä, että joudut pyytämään jotain näin tavatonta. Minä en ole ollenkaan varma, kuunneltiinko vetoomustani ja ymmärrettiinkö se. Varmaa kuitenkin on, että minulla ei ole tarjota sitä, mitä tämä henkilö minulta tarvitsisi. Ihmissuhteiden kaikki puolet ja niiden monimutkaisuuksien kirjo tuntuu nyt näyttäytyvän minulle yhdellä kertaa.
Pitäisikö tällaisessakin tilanteessa vain antaa itselleen armoa? Kääntää se ehkäpä jopa omaksi voimavarakseen, ettei suhtaudu ihmisiin liian kepeästi? Onnitella itseään siitäkin, että on ainakin yrittänyt pitää puolensa. Mutta samalla tunnen asiasta kuitenkin syyllisyyttä: aivan kuin minun olisi pitänyt pystyä parempaan. En vain nostanut pelini voimakorttipinosta "Sinulla on yli-inhimilliset henkiset voimavarat, ja pystyt mihin tahansa" -korttia.
Olenkohan minä nyt kaikenkaikkiaan liian sekava?
Lupaan huomenna yrittää kertoa jotain ihan muuta.
Luulenpa, että aikuisuus on juuri sitä, että opettelee vihdoin ja viimein laittamaan niitä omia jaksamisen ja sietämisen rajoja. Niin ihmissuhteissa kuin muissakin asioissa. Tosin joskus epäilen, ainakin omalla kohdallani, että se taitaa olla sellainen elämän mittainen tehtävä.
VastaaPoistaTaistelen nimittäin vieläkin kovasti tuon asian kanssa, vaikka olen sen tiedostanut jo vuosia sitten. Minulla on oikeus, ei kun velvollisuus sanoa ei kun siltä tuntuu, ja olla itselle armollinen sen jälkeen. Mutta..käytännössä tuo ei aina toimi ;)
Tietämättä asiastasi enempää, kehoitan kuitenkaan olemaan sinua nyt tiukkana, kun olet voinut vetää rajasi asian suhteen. Ja ole ylpeä itsestäsi, etten vetänyt sitä yli-ihminen korttia, sillä olisi varmasti ollut karvas hinta omassa jaksamisessa.
Susa: hieno kommentti, kiitos. Nämä ovat niitä ensimmäisiä kertoja, kun todella oivallan sen, että minun on itse pidettävä puoleni. Ja totta on, että se on vaikeaa eikä aina käytännössä toimi, mutta yritys on tärkeää.
VastaaPoistaKuinka ollakaan, olin juuri tekemässä myönnytyksen, kun luin kommenttisi. Ja päätin sittenkin olla sitä tekemättä. Pelaan näillä korteilla, mitä jaettu on.
Hienoa, pidä vain puolesi. Kaikkea ei tarvitse niellä, kaikkeen ei tarvitse suostua.
VastaaPoistaKiitokset kannustuksesta! Tunnen suoranaista ylpeyttä siitä, etten perunut sanojani ja antanut periksi. Mutta kukaan muu ei voi rajoja elämässäni asettaa kuin minä itse.
VastaaPoista