Lepattaa, mutta lyö

Eilen oli tarkoitus mennä ajoissa vuoteeseen ja nukkua hyvin. Ensimmäinen epäonnistui hivenen, sillä päätin lukea seuraamiani blogeja ennen nukkumaan menoa, olivathan koko viikonlopun uutuudet jääneet minulta päivittymättä. Tämän seurauksena ajauduin netissä erääseen kolkkaan, joka vei minulta yöunet - tai oikeastaan asensi niiden paikalle puoliahdistuneita tarinoita.

Aamulla ennen heräämistäni näin unen, jossa olin lapsuuteni kotitalossa, vaikka kyseinen talo ei muistuttanut oikeaa lapsuudenkotiani mitenkään. Se oli suuri puutalo, jonka yläkerran parvekkeellisessa huoneessa satuin olemaan, kun joku saapui paikalle. En tiedä edes, miksi piilouduin yläkerran huoneeseen, mutta seistessäni siinä hipihiljaa, painoi joku raskaan puisen peilioven ulkopuolelta kiinni. Ovessa oli lukko, jossa oli avain. Katsoin sitä helpottuneena, kukaan ei ainakaan saisi lukittua minua sisään. Samassa kuulin avaimen kiertyvän lukossa ulkopuolella - mutta eipä hätää, minun puolellani avain oli vielä paikallaan. Vilkaisin parvekkeen suuntaan ja sitten takaisin oveen: avain oli hävinnyt!

Ymmärsin, että minut oli lukittu huoneeseen siksi, että jotain pahaa tapahtuisi muualla talossa, mutta mitä? Varkaus, henkirikos? Kuka oli tämän kaiken takana? Mittelin parvekkeen ovea ja mietin, olisiko parvekkeen luona palotikkaat, joita voisin käyttää pakenemiseen tästä kammottavasta vankilastani. Kun sitten vilkaisin jälleen ovea, oli lukon ja painikkeen ruuvit irrotettu, messinkiset helat roikkuivat yhden ruuvin varassa, ja ovi oli raollaan. Edelleen mietin, uskallanko avata oven vai käyttäisinkö silti edelleen parveketta. Avautunut ovi vaikutti liian helpolta ratkaisulta ollakseen turvallinen. Päätin silti käyttää ovea. Ja kun varovasti ja pelokkaana pujahdin aulaan, istui siellä läheinen sukulaiseni, joka alkoi valokuvata minua, selvästi todistusaineistoksi johonkin, minkä kauheudesta en edes tiennyt. Yritin selittää, pyytää ja anoa häntä lopettamaan, kertomaan mistä on kyse, uskomaan, etten ollut tehnyt mitään. Mutta hänen suunsa oli tiukka tumma viiva ja järjestelmäkameran silmä tuijotti minuun mustana ja syyttävänä.

~~~

Tänään otin yhteyden ihmiseen, joka oli tahattomasti minulle tämän mielenmyllerryksen aiheuttanut - kävi ilmi, että olin tietämättäni tehnyt myös saman hänelle. Julistimme jonkinlaisen status quon, kauhun tasapainon, ja minä luotan siihen, että hän pitää sopimuksestamme kiinni. Minäkin aion pitää, lupasin sen hänelle kautta kiven ja kannon, tai mörökölli minut vieköön. Enkä missään nimessä halua tai aio antautua mörököllin vietäväksi. Tässä yhteydessä mörökölli on minulle nimittäin Uruk-hain vertainen kauhistus, joka yöllä ilmestyisi nukkuvan hahmoni vierelle matalasti muristen, himoiten tuoretta ihmislihaa.

Kaiken tämän keskellä sydänrukkakin vielä nurisee epämääräistä kaipausta ja alleviivaa omia toiveitaan, mutta nekin on syrjäytettävä, minulla ei ole valtaa toteuttaa sitä, mitä sydän halajaa. Järki yrittää osallistua keskusteluun esittämällä argumentteja, jotka sydäntä lohduttaisivat, mutta tiedätte varmasti kaikki, miten huono on sydän kuuntelemaan järjen ääntä silloin, kun se on vapisevassa ja toiveikkaassa tilassa.

Tämä lepatteleva arka otus rinnassani minä aion kuitenkin suunnata lumen siilaamaan kaupunkiin ja lunastaa itselleni oikeuden matkustaa junassa. Arkipäiväiset toimet lienevät parasta lääkettä itsensä rauhoittamiseen, luvassa siis lienee huokailua, musiikkia, siivousta ja pyykkäystä. Tyyntyös, kiihkeä sydän.