Menneeltä kesältä nousi mieleeni eräs tapaus. Olimme viettämässä kaunista kesäyötä tapahtumia kihisevässä kaupungissa. Kuten silloin saattaa tapahtua, tuntevat ihmiset muita ihmisiä, jotka vuorostaan tuntevat toisia ja niin ajauduin minulle ennalta vieraaseen seuraan.
Minut toivotti tervetulleeksi pitkä, kovasti itsestään huoltapitävän oloinen, sellainen kopiokoneenmyyjän näköinen italialaistyyppinen mies tummine suittuine hiuksineen ja valkoisine hammasriveineen. Hänen rusketuksensa oli moitteeton ja poskia koristivat siististi viimeistellyt pulisongit. Hän tervehti naisseurueestamme sitä henkilöä, jonka tunsi ja sanoi: "Ihanaa kun tulit. Sun kaverit on aina niin kauniita isotissisiä naisia". Olin hänen maaperällään ja minun olisi kai pitänyt vaieta viisaasti, mutta vastasin heti: "Ai, no siinä tapauksessa mä voinkin varmaan lähteä".
Illan kuluessa seurasin miehen ympärillä käyvää kuhinaa. Naisia oli aina kaksi tai kolme, ja mies kaikkia kohtaan yhtä moukkamainen. Niljaisia sopimattomia kosketuksia ja vaikka en hänen puheitaan kuullutkaan, niin tuskin ne häikäisivät verbaliikallaan. Naiset olivat kauniita ja vaikuttivat muutoin tervejärkisiltä, joten en ymmärtänyt koko kuviota.
Seuraavana päivänä ystävättäreni otti miehen puheeksi. Ihmettelimme koko tilannetta ja sitä, mikä naisia viehätti. Emme me oikeastaan saaneet selkoa siitä, mikä erotti meidät näistä muista naisista. Pahimpinakaan hetkinäni minä en turvautuisi moiseen mieheen. Jo siksi että hänen kaltaistensa kautta koko verbi turvautua menettäisi merkityksensä.
Viikonloppu on ollut kertakaikkisen antoisa ja rentouttava. Kotia olen vuoroin sotkenut ja vuoroin siistinyt, mutta oikein kodikkaalta täällä näyttää. Olen toteuttanut lennossa päähän pulpahtaneita ideoitani, kehystänyt kauniita valokuvia seinälle laitettavaksi ja vaikka mitä.
Juuri nyt itken Adam Sandlerin kanssa, sillä hänen roolihahmonsa kertoo menettämistään tyttäristä elokuvassa Reign Over Me. Pienimmästä, jolla oli syntymämerkki, joka näytti palovammalta ja keskimmäisestä, joka oli liian kömpelö voimistelijaksi, mutta jolle isä ei viitsinyt mainita, että se voisi olla ongelma.
Voimia alkavalle uudelle viikolle!
Joskus kun kohtaa noin puistattavaa käytöstä, menee hämmästyksestä puihin eikä lähes saa sanaa suustaan.
VastaaPoistaOlisi ollut hyvä peruuttaa metri ja katsella alaviistoon komistuksen varustusta ja kommentoida että SIELLÄ ei näytä kovin kookkaalta.
Jaa juu mutta sitten olisi alentunut samalle tasolle :)
Ilmeisesti joillekin naisille tajuttoman kiiltokuvamainen mies on näyttelyesine, jollaisen kainalossa on kiva viettää yksi ilta.
Totta on, että tuollainen tilanne yllättää lähes sanattomaksi. Jälkikäteen sitten mieleen tulee kaikenlaista nasevaa, mitä olisi voinut sanoa.
VastaaPoistaEhkä se on, kuten sanoit, niin, että mies olisi ollut jonkin sortin statussymboli. Ei silti voi ymmärtää. Kertakaikkiaan.
Rauhallinen aamuhetki; pitäisi tarttua yhteen asiaan mutta vitkuttelen vielä hetken.
VastaaPoistaTuli mieleeni sellainen, että tuollaiset kiiltokuvaöykkärit eivät ole vaarallisia.
Vaara piilee siinä, jos naisen sisuksissa on aukko, jonka täyttäjää hän odottaa.
Siihen on paikalle hyvä ratsastaa urhon valkealla hevosella ja sanoa juuri ne sanat, joita nainen kuollakseen kaipaa kuulla. Tyyliin "tuollaisesta naisesta en ole osannut edes uneksia".
Nainen kehrää ja avaa sydämensä ovet selkosen selälleen (ja vielä paksun rahakukkaronsa, jos hänellä sellainen on) koska on löytänyt Rakkauden.
Kuluu kuukausi ja toinen ja vuosi.
Nainen on vähitellen valmis riisumaan vaaleanpunaiset silmälasinsa. Hän ei voi olla huomaamatta, että miehen kauniit puheet eivät ole linjassa tekojen kanssa.
Naisen lähipiiri on huomannut sen jo kauan sitten.
Nainen ihmettelee, että mistä johtuu se epämääräinen ahdistus mikä ajoittain puskee pintaan. Vaan taas saapuu urho ratsullaan - ja vie valkoliinaisen, kynttilöin ja ruusuin lavastetun pöydän ääreen ja myöhemmin hukuttaa naisen ihon joka neliösentin kuumiin suudelmiin - ja karkottaa ahdistuksen taka-alalle.
Sieltä se puskee pintaan yksinäisenä hetkinä ja urho karauttaa taas paikalle ja laastaroi sen piiloon.
Tunnen naisen, joka elää tuollaisessa tilanteessa.
En tarkoita sanoa, että narsisteja kasvaisi joka oksalla.
Suurempi riski on törmätä ihmiseen, joka on mielessään käsikirjoittanut Elämänsä Rakkaustarinan. Enää vastanäyttelijä puuttuu.
Voi sitä molemminpuolista autuutta kun aurinko, kuu ja tähdet osuvat oikeaan asentoon - tai silleen - ja molemmat pääsevät näyttelemään rooliaan!
Kumpikaan ei tule nähdyksi omana itsenään mutta mitäs pienistä.
Kun huuma laantuu, on aika siirtyä käsikirjoituksen seuraavaan osaan supattamaan sulosanoja seuraavaan otolliseen korvaan!
No jopas. Jos koetan jotenkin kiteyttää oman vastaukseni. Ensinnäkin: ymmärrän tuskasi, tällaista tilannetta on vaikea sivusta seurata, varsinkin jos kuvio toistuu. Ulkopuolisen on aina helpompi havainnoida tosiasioita ja toisaalta mahdoton saada kokijaa itseään se ymmärtämään loukkaamatta. Jos on pudonnut kaivon pohjalle, siellä elämiseen sopeutuu, ja on vaikea nähdä ylös ja ulkopuolelle, vaikka auringonvaloa näkyisi jossain kylmyyden ja kovuuden yläpuolella.
VastaaPoistaElämässä on hyvä säilyttää ohjenuora: "jos joku on liian hyvää ollakseen totta, niin se myös on". Tämä pätee paitsi ihmedietteihin ja sähköpostihuijauskirjeisiin, myös ihmissuhteisiin.
Minä yritän elämässäni oppia kokemastani niin ihmissuhteissa kuin muilla elämän alueilla. Olkoonkin, että hälytyskelloja pärähtelee soimaan silloinkin, kun ei olisi tarvis. Parempi kuitenkin niin päin, kuin että riisuu ruusuiset lasinsa vasta silloin, kun rinnassa asuu musta, kylmä ja kuollut kivi.
Mutta kaiken tämän keskellä on kaikesta huolimatta hyvä säilyttää uskonsa hyvään ihmisessä ja estää itseään juuttumasta vihaan, katkeruuteen tai kyynisyyteen, sillä ne syövät kantajansa sisältä ontoksi. Onneksi aitoa hyvyyttä kokee ja näkee lähes päivittäin tuntemattomissa ihmisissä, ystävissä ja perheessään, niin miehissä kuin naisissa. Sitäpaitsi kevätaurinko paistaa.
Hyvyys ei tee itsestään numeroa! Samaan tapaan kuin ihminen, jolla on terve itsetunto, ei tuo itseään esille.
VastaaPoistaYksi ihminen sanoi kerran kauniisti, että aito rakkaus on hiljaista. Ymmärtäköön kukin niin kuin tahtoo, mutta olin ymmärtävinäni pointin.
Sitä mikä on totta ei tarvitse kuorruttaa sokerilla ja kääriä kauniiseen pakettiin.
Jokaisessa ihmisessä on paljon hyvää! Kannattaa keskittyä sen näkemiseen ennemmin kuin puutteiden kaiveluun.
Tietenkin niin, että ei alistu kynnysmatoksi; jos joku sellaista olisi kaipaamassa itsensä pönkittämiseksi.
Olen varmaan syntynyt onnellisten tähtien alla, kun en oikeastaan koskaan ole joutunut pettymään ihmisiin! :)
Oijoi, työteko on suorastaan häiritä bloggausta, pientä hitautta ja hiljaiseloa minulla täällä siis.
VastaaPoistaVaan joskus kyllä tekisi mieli kuorruttaa ystävänsä herkuilla ja hyvyydellä, koska on heistä niin riemuissaan. Äskenkin luonani juuri poikkesi ihminen, joka on oikea päivänsäde.
Sama juttu minullakin, onnea on paljon ollut ihmissuhteissa. Siitä olen kyllä äärimmäisen iloinen.
Ilmaisin epäselvästi!
VastaaPoistaToki kaikenlainen hemmottelu, hömpöttely, toinen toisestaan ilostelu ja sen sellainen kuuluu asiaan! Välillä isommalla, välillä pienemmällä volyymillä - fiilispohjalta.
Tarkoitin sanoa, että muoto ei korvaa sisältöä.
Jos joku tekee vaikka kaikki mahdolliset ystävälliset (tai romanttiset, jos on toista sukupuolta ja yhteys senlaatuinen) maneerit mutta ei ole sydämellään läsnä, ollaan teatterissa.
Sellaisesta jäisi tyhjä olo.
Mitä vanhemmaksi olen tullut, sitä enemmän olen alkanut arvostaa paljautta.
Se pätee moneen asiaan; vaikka ruokaan.
Ei tarvita kuin hyvää pastaa, tomaattikastiketta ja sopivat mausteet (& ripaus juustoa, jos sattuu olemaan) ja ateria on valmis!
Pelkistäminen vie olennaisen äärelle!
Vaikkapa ihmissuhteissa - syvin kohtaaminen on sanaton, jaetussa hiljaisuudessa.
Luin jostakin lauseen, josta pidin kovasti: "Sanat rikkovat hienon hiljaisuuden."
Niin ja toisaalta onhan myös niin, että vain hyvin läheisen ihmisen kanssa voi olla levollisesti hiljaa. Silloin ei ole tarvetta täyttää vierautta ja hämmennystä sanoin.
VastaaPoistaIhmissuhdeteatteriin en suostu lähtemään mukaan. Ilmaisen itseni suoraan ja sanon, että toki tämän voisi ilmaista kierrellymminkin tai jättää kokonaan ilmaisematta, mutta näin minä ajattelen ja tunnen. Unskaa ohentamattomana :D
Ehkä tuon italialaistyyppisen miehen käytöstä ylläpitää se, että hän on jotenkin aina löytänyt naisia, jotka ovat valmiit tuollaiseen peliin. Hyi hyi :(
VastaaPoistaMuuten hyvää kevättalven jatkoa sinullekin :)
- HH
HH: Olet tokikin oikeassa, eihän miehen kannata muuttaa hyväksihavaittua linjaansa. Ihmetykseni kohdistuukin siihen seikkaan, miksi kukaan nainen haluaisi tukea ja ylläpitää moista toimintaa ja kuitenkin eittämättä niin moni halusi.
VastaaPoistaTosin, kyllä minä kestän elää tämän asian kanssa oikein mainiosti, saahan sitä hämmästellä ja kummastella.
Uskomatonta, että huomenna alkaa maaliskuu, ja ihan kohta talven selkä saattaa jo alkaa taittua. Valoa ja iloa sinullekin, HH!