Murr

Kaikkia meitä joskus ärsyttää. Ottaa päästä, tulee paha mieli. Kohtaa kenties jotain epäoikeudenmukaisutta, joka suututtaa. Kokee tulleensa kaltoinkohdelluksi ja päähänpotkituksi. Tai tuntee häpeää omista typeryyksistään, joita toivoo tekemättömiksi.

Suuri suru tai murhe on eri asia, siitä en nyt puhu, vaan puhtaasta murjotuksesta ja kiukusta.

Onneksi murjotuskin valtaa minut aika harvoin. Minun pahassa mielessäni on se erikoisuus, että se on käsin kosketeltavissa. Se on sininen, nahkasiipinen veikko. Se istuu päivittäin keittiöni ikkunalla ja jatkaa murjotustaan silloinkin, kun minä huvitan itseäni hyväntuulisena laulamalla Bohemian Rhapsodyä korkealta ja kovaa (naapurit kiittävät hyvää äänieristystä).

Saanko esitellä, Karenina Unskan pahempi puoli:

Juuri tuolta minusta murjottaessa tuntuu. Silloin vedän polveni koukkuun ja kiedon käsivarteni jalkojeni ympärille ja murjotan pienessä sinisessä paketissa, nahkasiivet selkää vasten suppuun painettuina ja kuparisilmät hehkuen. Murisen pienesti ja mulkoilen kulmieni alta. Ettäs kehtaat, maailma, murjoa Unskaa!

Olen saanut tämän hurmaavan pikku patsaan taiteilijaystävältäni, hän tekee tavallisesti kuvataidetta, ja tämä pikkupatsas on eräs välityö ja kokeilu. Pidin siitä kuitenkin heti, kun näin sen ensimmäisen kerran, ja niin se sitten päätyi hoiviini - auttamaan minua suhtautumaan elämään ja itseeni suopeammin.

Mutta eikö hän ole kuitenkin aika sympaattinen äkäisyyksissään? Joskus on ihan hyvä kääriytyä itseensä ja muhia ja tuhista hetken liemissään, kunhan ei kuluta siihen liikaa aikaa. Joskus asetan itselleni aikarajan: tunnin saat räytyä, mutta sitten suuntaudut johonkin hedelmällisempään.

Tänään on kuitenkin hyvän mielen päivä, varpaankynnet vaaleanpunaisina kelpaa taapertaa kevättä kohti.