Olen useammin kuin kerran kuullut minulle sanottavan "sinä ajattelet liikaa". Lapsena ystävä turhautui minuun, kun mietin intensiivisesti, mitä seurauksia siitä olisi, jos osaisimme lentää. "Etkö joskus voisi ajatella jotain sellaista, mikä on mahdollista", hän tuhahti. Se taisi olla ensimmäinen kerta, kun osasin hämmentyä siitä, että eivätkö kaikki ajattelekaan samalla tavalla kuin minä.
En ole aikuisenakaan lopettanut ajattelua, vaikka nyttemmin mietin lentämistä vähemmän. Enemmänkin analysoin asioita ja mietin syitä ja seurauksia. Ihmissuhteissa usein käy niin, että selityksiä kaikkiin ratkaisuihin ei voi saada, ainakaan sellaisia, joita olisi valmis vastaanottamaan tai ymmärtämään. Silti haluaisin aina saada kaikki asiat selvitettyä loppuun asti, jokaisen kiven käännettyä (vaikka kaikki, jotka kiviä ovat käännelleet tietävät, etteivät yllätykset niiden alla aina suinkaan ole miellyttäviä). Joskus siis pitää vain ymmärtää hellittää ajattelussakin.
Toisen ihmisen tunteminenhan perustuu siihen, että esimerkiksi puoliso on tietyllä tapaa ennakoitavissa. Ja mikäli hänen käytöksensä on ennakoitavissa, eikö silloin tunne hänen ajatuksiaan jollain tapaa? Olin varmaankin jo yli 30, kun ymmärsin, että toisen ihmisen ajatusten todellinen tunteminen on aina illuusio, mutta ihana sellainen. Se, että tärkeimmissä asioissa osaa ennakoida toisen ratkaisut tai mielipiteet luo hurmaavan turvallisuuden tunteen, joka on omiaan luomaan uskoa parisuhteeseen ja sen kestävyyteen.
Kuitenkin, huolimatta siitä, että olen tietoinen tästä illuusiosta, se ei estä minua toivomasta, että mahdollisessa tulevassa parisuhteessanikin tämä illuusio vallitsisi. Että minä tiedän, millainen ihminen tämä on, häneen voin luottaa joka hetki. Ja toki toivon, että voin luoda saman illuusion vastapuolelle.
Ja jos kaksi ihmistä luo keskenään luottamuksen ja ennakoitavuuden ilmapiirin, niin eikö se sillä hetkellä olekin totta?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti