Olin kerran naisryhmässä nauttimassa suomalaisen luonnon kauneudesta. Me olimme erilaisia ihmisiä, eri näköisiä, kokoisia ja ikäisiä. Puuhasimme kaikenlaista yhdessä ja ryhmässämme vallitsi täydellinen keskinäinen luottamus. Sellainen yhdessäolo oli omiaan herättämään tunteen siitä, että on vain osa sitä naiseuden virtaa, joka meidän kauttamme soljuu, pieni osa kiertokulkua, joka lähtee luonnosta ja aikanaan sinne palaa.
Kirjoitan tästä nyt, sillä sama olo yllätti minut tänään uudelleen. Tunne ajattoman naiseuden jatkuvuudesta, ilojen ja surujen jakamisesta. Ymmärrys siitä, että olemassaolollani on merkitys.
Tällainen naiseus unohtuu usein kaatuvien maitolasien, täyttyvien pyykkikorien, ensimmäisten juonteiden, hoitamattomien asioiden, värivoiteiden ja ripsivärien päättymättömään suohon. Onneksi se kuitenkin edelleen virtaa, hiljalleen, pinnan alla.
Monet naiset ihmettelevät, miksi miehet joskus äityvät muistelemaan armeijakokemuksiaan, vaikka kerrattuina niissä ei kuulosta olevan mitään hohdokkuutta, vaan pelkkää epämukavuutta tai suoranaista kärsimystä. Luulen kuitenkin, että kokemani yhteenkuuluvaisuuden tunteen myötä minulla on aavistus siitä, mitä nämä nuoret miehet ovat tunteneet siellä jossain kylmässä teltassa, varpaat hehkuvaa kaminaa kohti, nenä huurussa sitkistynyttä näkkileipää pureskellessaan. Erilaisuudestaan huolimatta he ovat luottaneet toisiinsa ja tienneet, että jos jotain tapahtuisi, jokainen mies puolustaisi toinen toistaan, he olisivat turvassa. Kaikki yhden ja yksi kaikkien puolesta.
Se on kyllä mielestäni muistelemisen arvoista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti