tiistai 7. syyskuuta 2010

Sukkapuoli

Joskus käy niin, että kun saapuu uupuneena töistä, eikä oikein katso eteensä, laahustaa vain keittiöön postit käsissään, niin saattaa tuntea jotain kylmää, märkää ja näljäistä sukkansa pohjassa. Tänään oli astu-kotiin-saapuessasi-kissan-oksennukseen -päivä. Limainen ja jo hyvin jäähtynyt karvapallojämä sukanpohjassa ei ole omiaan kenenkään mielen ylevöittämiseen. Sitten sitä kuitenkin vain nöyränä riisuu sukan, laittaa sen hanan alle, huutoo pahimmat pois ja ripustaa kuivumaan lopullista pyykkäystä varten. Ja tuplavahingoista viisastuneena siivoaa oksennuksen samantien pois - sitten alkaa jo karvan verran ärsyttää, jos astuu samaan näljäkkeeseen toisen kerran.

Niin, no tietysti blogeja pidetään pääsääntöisesti siksi, että on jotain sanottavaa. Minulla nyt näköjään sanottava oli enemmän tuolla pitkän syljen puolella. Mutta ei se elämä aina ole ruusuilla tanssahtelua, välillä liirataan kissanpäästöjen kautta.

Muutoin olen tänään havainnut sen, että hakukonehämähäkit ovat käyneet hiippailemassa jo blogini vanhimmissa kirjoituksissa ja jos kopioin ja liitän Googlen hakusanakenttään kokonaisen lauseeni saan blogini hakuvastaukseksi. Tuntuu merkillisellä tavalla siltä, että olen olemassa: tunne on samaan aikaan sekä miellyttävä että kiusallinen. Toisaalta haluaa elää yksityistä elämäänsä ja toisaalta jakaa tuntemuksiaan, ristiriitaista kyllä. En varmasti ole ainoa näiden ristiriitaisuuksien parissa ja toisaalta, monet ovat halukkaita antamaan yleiseen tietoisuuteen huomattavasti suuremman palan itsestään kuin minä (puolustuspuheko?).

Ihmisiä kyllä kiskotaan kieltämättä suuntaan ja toiseen. Annetaan ymmärtää, millaista musiikkia tulisi kuunnella, millaisia vaatteita käyttää ja kyllä: miten ajatella. Lopputulokset ovat vaihtelevia, mutta ikävä kyllä ainakin naiset tuntuvat kovasti taipuneen sisäistämään ainakin sen, millainen naisen tulisi ulkoiselta olemukseltaan olla, jotta kelpaisi. Teini-ikäiset tytöt näyttävät hyvin kauniilta, mutta lienevätkö he yhtään tyytyväisempiä itseensä, kuin minä olin parikymmentä vuotta sitten? Tuskinpa. Ja samaan tuskaan ollaan kauhomassa poikiakin, yhä enemmän vilkkuu TV-ruudussa epärealistisen näköisiä miehiä voitelemassa kasvojaan ja toteamassa, etten salli itseni koskaan näyttää väsyneeltä.

Jos joku kysyisi minulta, millainen miesmaku minulla on, niin mitäpä siihen sanoisin? Sanoisin, että pidän pitkistä ja lyhyistä, lihaksikkaista ja hintelistä - niin ja pulleista, karvaisista ja karvattomista, tummista ja vaaleista miehistä, joilla on ruskeat, siniset, harmaat tai vihreät silmät.

On myös niin, että mitä paremmin tutustun ihmiseen, joka on mielestäni upea ihmisenä, sitä kauniimmalta hän alkaa näyttää. Se, tunteeko ihmistä kohtaan sellaista vetoa, jota mieheen voi parhaimmillaan tuntea on tietysti aivan toinen juttu, osittain varmasti omiin geeneihin koodattu. Voisi kuvitella, että aivoissa on tietynlainen avaimenreikä - keyhole for men/women. Ja kun tutustuu ihmiseen, kuuntelee ääntä ja sanoja, näkee kasvot ja tavan liikkua, tuntee tuoksun, oppii hänet tuntemaan - nämä kaikki ovat ikäänkuin avaimen loveuksia. Ja aivoissa vastaavasti on mieslukossa haitat, jotka on geneettisesti asetettu tiettyyn optimaaliseen vastaanottoasentoon. Ja jos kaikki osuu kohdalleen, tai likimain, niin kuuluu naps - siltähän se melkein tuntuu - naps - ja siinä se on. Käynnistyy hullaantumisen lähes pysäyttämätön prosessi.

Vastaavasti on ikävä kyllä toisinpäin, jos jokin tai jotkut loveukset ovat pahasti vinksallaan, niin aivoissa ei tapahdu mitään. Joskus on vaikea itsekin ymmärtää, miksi. Varsinkin silloin, kun saa osakseen yksipuolista kiintymystä eikä pysty siihen vastaamaan. Toivoisi voivansa vastata, mutta lukko ei vain avaudu, eivätkä aivojen oksitosiini-, dopamiini- tai vasoprosessiinitasot heilahda mihinkään (myönnän, käytin internetiä apuna tuossa vasoprosesiinissa, sitä en olisi tiennyt).

Kysymyshän on perimmiltään siitä, voisiko ajatella sitoutuvansa ihmiseen pelkästään rationaalisella tasolla, ilman tätä aivokemiallista prosessia, jota sanotaan ihastumiseksi, hullaantumiseksi, rakastumiseksi. Luulen kuitenkin, että tämä prosessi on meihin tehty syystä (kuten preeriamyyrillekin, jotka ovat yksiavioisia) ja siksi aivojaan (tai sydäntään, kuten sanotaan) on syytä kuunnella.

Teoreettisesti voisi siis ajatella, että rakastumisen tunteen puuttuminen parisuhteen alussa voisi johtaa moniavioisuuteen - rajusti yksinkertaistettuna.

Mitenkäs minä oikein tähän soppaan ajauduin?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti