Olen viime aikoina tullut keskustelleeksi metsästyksestä useamman eri miehen kanssa. Yksi heistä oletti automaattisesti minun tuomitsevan hänen harrastuksensa, toinen kysyi, mitä mieltä olen metsästyksestä ja kolmas ilmoitti reippaasti menevänsä metsälle.
Urheillessa ehtii ajatella kaikenlaista, kun liikesarjat ovat muuttuneet eräänlaiseksi automaatioksi. Tänään siis mietin metsästystä. Mies, joka oletti minun tuomitsevan metsästyksen kertoi, ettei tappaminen ja saalis ole metsästämisessä ollenkaan se tärkein asia. Hän kertoi palaavansa kotiin tyhjin käsin ainakin lähes yhtä onnellisena kuin saaliin kanssa. Mutta, hän kertoi innostuneena ja painokkaasti, se aamun rikkomaton hetki, kun aurinko vasta nousee ja metsästä nousee usva, linnut heräävät ääntelemään, se on uskomaton. Metsän hiljaisuus, kuin maailma syntyisi uudelleen, raikkaus,kauneus, eheys. Sitä hän metsästämisessä rakastaa.
Tämän jälkeen, kun minulta kysyttiin, mitä mieltä olen metsästämisestä, kerroin, että arvostan metsästystä siinä mielessä, että siinä ruoaksi metsästetään eläimiä, jotka ovat saaneet elää vapaina luonnossa, onhan se lähiruokaa parhaimmillaan ja hiilijalanjälkikin on pieni. Lisäksi metsästäjällä on rohkeutta tappaa ruokansa itse, monesta ihmisestä ei siihen nykyisellään ole.
Minusta tuntuu, että miehen elintila on kovin kapea nykyisin. Roolit ovat ahtaat, pienten raamien sisällä on liikuttava. Vai tuntuuko minusta vain siltä? Naiset sen sijaan voivat kurotella sinne sun tänne raamien ulkopuolelle pelkäämättä kovin suurta leimautumista.
Isän rooli sentään on tärkeä, mutta missä ovat isän oikeudet silloin, kun tulee ero? Auttaako se, että isä on ollut perheen ruoanlaittaja ja kakunleipoja, arjen pyörittäjä, kun lähivanhemmuudesta tulee kiistaa. Ei auta. Ikäviä esimerkkejä kuulee kaikkialta, tosin totta on valitettavasti sekin, että jotkut isät eivät ole kiinnostuneita lapsistaan eron jälkeen. Ehkä se on yritys kostaa menetetylle puolisolle, mutta osuu eniten kostajaan itseensä ja tämän lapsiin.
Menneisiin aikoihin verrattuna eräs asia miehuudessa ei ole vieläkään muuttunut: vieläkin miehet raatavat. Eivät enää pelloilla, metsissä ja saalistamassa, vaan toimistoissa, varastoissa, rakennustyömailla, tietokoneidensa ääressä. Edelleen he toteuttavat rooliaan, haluavat elättää perheensä, kantaa kortensa kekoon, olla kunnon rehtejä suoraselkäisiä miehiä. Ja vieläkin tuntuu olevan totta se, mitä Heikki Salo riimitteli "Pitkät yät jotka päättyvät sydäninfarktiin, hallat vekselit ja konkurssit ja kaipuu enempään" - liian monet tekevät työtä liian pitkiä päiviä ja kärsivät unettomista öistä itsensä, perheensä ja terveytensä kustannuksella. Koettakaa, hyvät miehet, pitää huolta itsestänne.
Mutta huomenna minä menen juhlimaan häitä. Aion täysin siemauksin nauttia rakkaudentäytteisestä ilmapiiristä ja toivon, että heidän liittonsa pysyisi ja jatkuisi ja miksipä niin ei kävisi. Uskon rakkauteen ja romantiikkaan. Ja luulenpa, että hääpari olisi eri mieltä tämän kirjoitukseni otsikosta.
Parempi pyy pivossa kuin kymmenen oksalla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti