Satuin seuraamaan TV:stä nykyisin Baba Lybeckin luotsaamaa Uutisvuotoa. Siellä hän laittoi kilpailijat vastailemaan eräälle hakukoneelle esitettyihin kymmeneen hankalimpaan kysymykseen. En tietenkään voinut vastustaa kiusausta vastata itse noihin samoihin kysymyksiin: ovat muuten sen luontoisia, että näihin pitäisi laittaa sama ihminen vastaamaan kymmenen vuoden välein.
Mikä on elämän tarkoitus?
Koska minulla ei ole lapsia, niin en halua vastata siten, kuin ensimmäisenä mieleen tuli, eli elämän tarkoitus olisi tällöin lisääntyä. Vastaan romanttisemmin: elämän tarkoitus on rakastaa - laajemmin käsitettynä kuin pelkkänä romanttisena rakkautena (joka suotuisissa olosuhteissa usein johtaa siihen lisääntymiseenkin).
Onko jumalaa olemassa?
Tähän savolainen vastaus: suattaapa tuo olla, mutta voep olla ettei olennii. Itse en kuulu kirkkoon, mutta laajasti ottaen uskon hyvyyteen ja pahuuteen, mutta enemmän siten, että ne asuvat kunkin ihmisen sisällä ja meillä on avaimet siihen, teemmekö hyvää vai pahaa.
Onko blondeilla hauskempaa?
En usko, että hiustenväri olennaisesti vaikuttaa elämän hauskuuteen. Minulla ainakin on hauskaa, vaikken blondi olekaan, eikä blondiystävilläni tunnu olevan merkitävästi hauskempaa.
Millainen ruokavalio on paras?
Sellainen, joka maistuu hyvältä eikä mene liiallisuuksiin missään suhteessa. Näitä suola on vaarallista - ei se niin vaarallista olekaan ja käytä kasvisrasvoja - eikun eläinrasvoja -kiistoja on metkaa seurata. Tosiasia on se, että ihmiset uskovat sen, mitä haluavat uskoa ja tutkimustietoa voidaan tulkita kullekin mielipiteelle edulliseen suuntaan. Ylilyöntejä kannattanee siis välttää ja voitanee kuitenkin yleisesti ajatella sellaisten asioiden, kuten marjojen, hedelmien, vihannesten ja rukiin olevan ihmiselle hyväksi mahdollisimman käsittelemättöminä. Ismeihin hurahtelu ei liene ääripäissään hyväksi missään asioissa, tämä pätee myös ravintoon.
Onko avaruudessa elämää?
Luulen, että on. Voi olla, että käsitteemme siitä, mitä elämä on voidaan joutua määrittämään uudelleen, mutta oikein laajasti ajatellen olen melko varma, että tuskin täällä ihan yksin ajattelua tai aineenvaihduntaa harrastetaan. Mutta voipi olla, että tapa tehdä näitä asioita on niin erilainen, ettei välillämme ole mitään kosketuspintaa.
Kuka on maailman suosituin ihminen?
Jaa-a: nyt pitäisi suorittaa väestömäärien googlailua ja loogista päättelyä. Mieleen tulee sellaisia väläyksiä kuin Elvis, Gandhi, paavi ja Barack Obama. En jaksa perehtyä asiaan sen kummemmin, sillä tämä on toinen niistä kysymyksistä (blondikysymyksen ohella), josta heti ajattelin, että asialla ei ole mitään merkitystä, miksiköhän ihmiset ovat tämän halunneet tietää.
Mitä on rakkaus?
Mitä se on se rakkaus... Olisiko rakkaus ilmiö, jossa on valmis asettamaan toisen ihmisen hyvinvoinnin oman hyvinvointinsa edelle. Eli aina päätöksiä tehdessään on rakkauden vuoksi huomioitava rakkauden kohteet, niissä pienimmissäkin (haluaisiko hän syödä tätä leipää, ilahduttaisiko tämä pieni herkkupala hänen mieltään - näinhän parisuhteellinen henkilö kaupassa ajattelee, minä ainakin). Rakkautta on myös kyetä luopumaan rakastamastaan (vaikkapa lemmikistä), jos rakkauden kohteelle se on tarpeen, silloin rakkaus näyttäytyy kipeimmillään.
Mikä on onnen salaisuus?
Luulen, että onnen salaisuus on ihmisen sisällä. Olen itse perusonnellinen ihminen, en siis juurikaan ole taipuvainen alakuloon. Toki sitäkin tunnen, mutta ilahdun äärimmäisen pienistä asioista, ja näen helposti kauniita yksityiskohtia ja jätän rumuuden huomiotta. Huomiokykyni painottuu siis siihen, mistä saan positiivisia signaaleja, en siihen, mistä saisin pahaa mieltä, ne seikat jätän vaistonvaraisesti huomiotta. Tämä ominaisuus lienee synnynnäinen, ja olen siitä kovin iloinen. Luulen, että positiivisuutta voi opetella, mutta sillä on varmasti rajansa, vähän samaan tapaan kuin sillä, kuinka hyvin voi oppia piirtämään tai laulamaan sinnikkäästi harjoittelemalla.
Kuoliko Tony Soprano?
Tätä minä en tiedä, lieneekö sarja päättynyt tilanteeseen, jossa asia pitää itse päätellä; eri tapaan kuin Mullan alla -sarja, jossa kerrottiin viimeisessä jaksossa kunkin henkilön koko elämänkaari loppuun asti, arvailun varaa ei siis jäänyt. Mutta todellisessa elämässä arvailun varaa on aina paljon, ajoittain jopa rasittavissa määrin. Ei siis haittaa, vaikka emme tietäisi, kuoliko Tony Soprano, hänhän ei ollut alun perinkään olemassa.
Kuinka kauan minä elän?
Tätä asiaa ei yksinkertaisesti voi tietää. Voi päätellä loogisesti isovanhempien taustan kautta tiettyjä päättelyketjuja, joissa huomioidaan muutokset elintavoissa, mutta toisaalta, voi tapahtua mitä tahansa, joka estää luonnollisen elämänkaaren toteutumisen. Ehkä tietoisuus ihmisen 100 % kuolleisuudesta on jo riittävä taakka kannettavaksi, tuskin on mitään etua tietää päiviensä tarkkaa summaa. Näin ajatellen saa uuden perspektiivin omaan vanhenemiseensa: eikö voi sanoa olevansa onnekas, että elää niin pitkään, että näkee merkkejä omasta vanhenemisestaan? Rupsahdetaan siis rauhassa.
Sen pituinen se.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti