Hapenpuutetta

Kohta siitä on jo miltei vuosi.

Silti, kun minä tänään näin hänet, putosin jonnekin, minne en ollut voinut kuvitellakaan putoavani.

Minä uskalsin tuskin katsoa häntä ja kuitenkin katsoin. Katsoin kasvoja, jotka samaan aikaan olivat tutut ja vieraat ja hämmästyttävän kauniit miehen kasvot. Katsoin sängen peittämiä kapeita poskia ja kauluspaitaa, jota en ollut ennen nähnyt. Siinä kiemurteli harmaita ornamentteja, jotka tuskaisina lonkeroina vaivihkaa kaivautuivat sydämeeni asti.

Hän kosketti ohimennen kättäni kahdesti. Ensimmäisen kosketuksen arvelin vahingoksi, toista, joka hetken hyväili kämmenselkää, en enää. Oman yksinäisyyden rujous ja toisen ihmisen kanssa jaettujen hyvien aikojen muisto riipi sydäntä tuoreena rinnasta, löi sen pannulle, ruskisti kevyesti, viipailoi ja söi hyvällä halulla, pyyhki sitten suupielensä maireana hymyillen. Muista ihmisistä välittämättä hän pyysi minua jäämään. Vastasin, etten voi ja toivoin, että äkisti tyystin voimattomilta tuntuvat jalkani jaksaisivat minut kantaa.

Joskus menneiden aikojen haamut ovat hyviä muistoja. Kotimatkalla muistutin itseäni siitä toisenlaisesta: kaikesta kipeästä ja mahdottomasta, tuskasta, jonka yli emme kumpikaan jaksaneet kivuta. Toisaalta olin kiitollinen siitäkin, että jotain hyvää sentään oli ollut, jotain kyllin väkevää, joka sai meidät molemmat hetkeksi valtaansa. Menneiden aikojen kultasilattujen muistojen liittolaiseksi ilmoittautui meidän molempien tahoillamme kokema yksinäisyys: tietoisuus niistä tyhjistä huoneista, joihin me molemmat palaamme ja hiljaisuus, joka meitä tervehtää kun avaamme kotiemme ovet.

Päätös, joka menneen talven lumisina hetkinä tehtiin on kuitenkin oikea. Ja kun rutistan kipuni kirjaimina näytölle pienenee se taas vähän, asettuu paikoilleen ja kuivattujen kyynelten mukana sulautuu takaisin minuun, kutistuu omaan koloonsa.

Koska lopulta ihminen suree sitä, mitä olisi voinut olla, ei sitä mitä oli.