sunnuntai 2. tammikuuta 2011

En saanut kimppua, mutta...

Eilen juhlittiin häitä. Vieraita oli hurja määrä: joukko täytti kokonaisen kirkon. Oli hämmentävää todeta ajoissa kirkkoon astuessaan, että lähes kaikki penkkirivit olivat jo täynnä. Sulhasella oli jaloissaan reinot, morsiamella ainot. Pappi antoi murteensa kuulua puheessaan, mieleen jäi hänen sanansa, kun hän pyysi seurakuntaa nousemaan ylös rukouksen merkiksi sanomalla: "noustahan ylähä".

Hääjuhlathan ovat parhaimmillaan rakkauden ylistystä hyvin kauniilla tavalla. Minä hetken jo epäilin itseäni, kaikenlaista turpiinsaamista tunnetasolla on tähän sinkkuvuoteen mahtunut. Kauhukseni jopa herra Kyynisyys on välillä kuiskinut korvaani, ettei kohdalleni enää pitkää parisuhdetta löydy ja jos erehdyn luottamaan ja rakastamaan, tulen pettymään raskaasti.

Mutta sitten näin kirkon käytävällä isän taluttavan tytärtään kohti sulhasta, joka kiitoksena puolisonsa saamisesta kietoi kätensä appiukkonsa ympärille ja jatkoi matkaansa kohti alttaria elämänsä nainen vierellään. Minä suorastaan kuulin, miten Kyynisyys kopsahti voimattomana olaltani lattialle. Olin suorastaan kiitollinen siitä, miten tunsin luomien alla tutun kirvelyn, vieläkin minä jaksoin uskoa heihin ja heidän onnistumiseensa. Myöhemmin hääjuhlassa itkin yhdessä morsiamen kanssa, sillä hän kertoi, mitä hänen isänsä kirkon käytävällä sulhaselle sanoi morsiamen luovuttaessaan, hän lausui kutakuinkin näin: "minä olen vaalinut tätä tyttöä kuin kultaa, vaali sinä häntä kuin timanttia". Hän sanoi myös tietävänsä, että hänestä pidetään huoli kuin timantista, sillä niin hyvin sulhanen on häntä kohdellut.

Samainen uskomattoman kaunis nainen myös lauloi juhlassa sulhaselle kirjoittamansa laulun. En ollut tiennyt, että tämä nainen myös osasi laulaa kuin enkeli, ja siinä koko yleisön edessä hän kertoi laulaen tunteistaan sulhastaan kohtaan, joka valitteli yleisölle, että sattui juuri kappaleen aikaan saamaan roskan silmäänsä. Taisi olla rakkauden roiskeita molemmissakin silmissä ja lensi niitä lavalta kyllä aika monen silmiin kuulijakunnassakin.

Heidän rakkautensa virallistamista oli todella ilo olla todistamassa. Se jotenkin virvoitti itsessänikin uskon kaikkeen hyvään ja kauniiseen. Ajattelin, että jos olisin itse ollut pitkässä parisuhteessa, käteni olisi kirkossa etsiytynyt miesystäväni käteen. Olisin katsonut hänen silmiinsä ja etsinyt sen, minkä hän olisi nähnyt minun katseessani.

On se vaan niin ihanaa.

5 kommenttia:

  1. Reinot ja Ainot jalassa, hih, ihanaa!!

    Hienoa lukea, että tuota ainutlaatuista hetkeä, rakkauden juhlaa kokiessa olet onnistunut pudottamaan Herra Kyynisyyden pois ilkkumasta harteiltasi.

    Kaunista kirjoitustasi lukiessa omakin mieli herkistyi..;)

    VastaaPoista
  2. Kuinka mukava kuulla, että onnistuin välittämään tuon rakkaudentäyteisen ilmapiirin, siitä sai, Kyynisyys, ikävä tyyppi kaiken kaikkiaan, huonoa seuraa kenelle tahansa.

    Jos olisin parisuhteessa, olisin varmasti ollut hyvin romanttisella tuulella ja keksinyt puolisolle jotain herkkää yllätystä. Kun minulla ei nyt juuri sellaista ole, niin sinähän voisit, Susa keksiä jotain kivaa omalle siipallesi :D (jotenkin minulla on silti sellainen olo, että taidat muistaa arvostaa häntä muutenkin ja osoitat sen myös).

    VastaaPoista
  3. Minä täällä viinilasillinen kädessäni fiilistelen tätä tarinaa, melkein liikuttuneena näiden vieraiden ihmisten häistä, hassua. Tuo viimeinen lauseesi etenkin on hieno.

    VastaaPoista
  4. Tässähän ihan liikuttuu jo lukiessaan. Kauniisti kirjoitettu Karenina :)

    Herra Kyynisyys on ikävä tyyppi. Ethän anna sen asettua taloksi elämääsi, sillä sitä lienee melko vaikea saada lähtemään :)

    VastaaPoista
  5. Kiitokset ihanista kommenteista Lumikko ja Tulilatva: onhan rakkaus ja eritoten rakastaminen lopulta aina fiilistelemisen arvoista.

    Ja lupaan koettaa ajaa herra Kyynisyyden tiehensä aina, kun se yrittää tulla kuiskuttelemaan rumia korvaani. Näivettynyt ja irvokas pikku-ukko se onkin.

    VastaaPoista