Sunnuntain syvin olemus

Eilen pyysin lukijoitani esittämään minulle toiveaiheita, joista he haluaisivat lukea minun kertomanani. Tämän pohdinnan omistan siis kiitosten kera Susalle, joka eilen ehdotti tätä otsikkoa kommenttilaatikossa.

On niin märkä nurmen nukka,
niljainen on tie.
Kumarassa seisoo kukka,
linnut missä lie.
Tuolla itkee rannan raita,
surullista sunnuntaita.
Sunnuntaina sataa aina, sade kaiken vie.
- -
Yhden päivän seitsemästä itse viettää saan,
sekin pettää tämän tästä sadekuuroillaan.
Eipä taida auringolla,
meidän almanakkaa olla.
Sunnuntaina sataa aina, nyt on sunnuntai.

Reino Helismaa

Sunnuntaina sataa aina. Jollakin tapaa minun sunnuntaini ovat aina sisältäneet surullisuuden pohjavireen. Luopumisen edeltävästä viikosta, siirtymisen johonkin uuteen ja odottamattomaan. Lapsena se oli uusi viikko koulunkäynteineen ja vaikka pidin koulunkäynnistä, tuntui viikonlopun vapaudesta luopuminen silti jotenkin kipeältä.

Ehkä siitä on kyse aikuisenakin, se parin päivän vapauden riistäminen, joista jälkimmäisen sitten vielä käyttää osittain antamalla periksi sille hennolle siniselle kaihomielen juovalle mielen pohjalla, joka on kuin siveltimen veto akvarellipaperilla, ensin terävä piirto ja sitten hiljalleen päivän vaaleamman sinisen sävyin verhoava usva. Mielen pohjalla aavistuksenomaisena kieppuva surumielisyys, kaiho ja luopuminen. Tämä tunnetila on ominainen juuri sunnuntaille, mikään muu viikonpäivä ei värjäydy sinisen sävyillä.

Kyllä minä silti pidän sunnuntaipäivistä. Niille ominaista on luvallinen verkkaisuus ja kiireettömyys. Sunnuntaiaamut vietetään sängyssä lojumalla, nyt kun vierelläni vuoteessa ei ole ketään, mietin sunnuntaiaamuisin omia ajatuksiani, vaeltelen siellä täällä, ajattelen tulevaa ja mennyttä, haaveilen. Jos vierelläni olisi toinen ihminen, toivon, että hänkin olisi sunnutai-ihminen, malttaisi jäädä siihen vierelle ja antaa aamun sinisen virran viedä mukanaan. Puhua kaikesta ja mistä tahansa, kellua lakanoiden aalloilla niin pitkälle kuin ne meidät kuljettaisivat, nauruun tai niihin korvaan huokaistuihin sanoihin, jotka on tarkoitettu vain hänelle.

Mieleeni tulee eräs sunnuntai, kun olin ollut juhlimassa ystävän syntymäpäivää Vantaalla. Yöpyjiksi oli jäänyt sekalainen joukko ihmisiä, ennalta sekä tuttuja että tuntemattomia. Sunnuntaiaamuna me istuimme kaikki yövaatteissamme olohuoneessa, miehet ja naiset. Kyhjötin peittoni alla kylki kyljessä ystävättäreni kanssa, teekupit käsissämme me söimme aamiaiseksi edelliseltä päivältä yli jäänyttä suklaakakkua. Hiukset pörrössä kuuntelin, miten minua vastapäätä istuva, jalkojaan nojatuolin käsinojan yli roikottava, miltei tuntematon mies omintakeisella ja verkkaisella puheenparrellaan kertoi tarinoita, jotka alkoivat ei-mistään ja päättyivät ei-mihinkään, mutta jotka saivat meidät hymyilemään ja nauramaan, ja tuntemaan, että meidän kuului olla juuri siinä, juuri silloin. Kenelläkään ei ollut kiire, kenenkään ei tarvinnut olla mitään, näyttää miltään, suoriutua. Nautimme vain lämmöstä, joka asui peiton alla ja ilmatilassa meidän ympärillämme.

Sunnuntai on päivä, joka toteaa: sinä olet nyt tässä. Tämä on sinun elämäsi ja sinun tilasi. Sunnuntai ei ole kasvoiltaan iloinen, vaan lempeän surumielinen, mutta ei toisaalta aseta vaatimuksiakaan. Se on sävyltään toteava, muttei koskaan ilkeä. Sunnuntai on valmis antamaan sinulle niin paljon kuin haluat, jos olet valmis ottamaan sen vastaan.

Tämä on sininen
sillä harmaa on sanaton
ja ne muut
ovat lauluja toisten
--
nostaisit hetkeksi hunnun
salaperäinen
minä katsoisin silmiin
jos kestäisin sen

- Mikko Kuustonen

Sellainen, hyvät lukijani, on minun sunnuntaini.