Suo, kuokka ja juuriharja

Tänään oli sellainen päivä, jolloin olisi voinut paistaa vaikka räiskäleitä. No, liikuntaharrastus keskeytti kylläkin illan soljumisen, mutta noin periaatteessa. Mutta eihän ole mitään järkeä paistella lettuja pelkästään itselleen. Jääkaapissa on myös omenahilloa ja vaniljavaahtoa. Ovat melkoisen mukavia lisukkeita räiskäleille. Ehkä minä huomenna kutsun naapurit syömään räiskäleitä, ties vaikka innostuisivat - ja innostuivatkin, ehdin jo kysyä.

Sain tänään myös puolet talosta siivottua. En tiedä, mikä siinä oikein onkaan, että intoni lopahtaa aina puoleenväliin. Tällä kertaa puuhan keskeytti urheilu. Sitä ennen ryhdyin aikamoiseen touhuun, jonka iskosti päähäni ystävätär, jonka luona vietin viikonlopun. Hänellä nimittäin on kissoja ja ihmettelin, miten hänen mattonsa eivät ole oksennustahrojen täplittämiä. "Siksi, koska mä pesen ne paikallaan", vastasi hän. Minun piti vielä oikein tarkentaa: siis että saippuavettä ämpäriin ja juuriharjalla siinä lattialla sitten pesu? Ja juuri näin kuului mattokupletin juoni. Niinpä minä sitten vuorasin mattojen alustan esin jätesäkillä (jotta lattia ei mene pilalle) ja aloin kuurata tahroja matoista. Sitten asettelin mattojen alle kaikenlaisia korotuskappaleita, jotta läikät pääsevät kuivumaan. Siellä on nyt kynttilänjalkoja, silikonipuristin, ja iittalan kivituikkuja, jotka saavat mattoni aaltoilemaan rauhattoman näköisinä irti lattiasta. Mutta kenties jo huomenna läikät ovat kuivuneet, ja toiveissani siintävät oksennustahrattomat matot. Ja jumpe, jos tämä toimii, niin koittaa aivan uusi oksennustahraton aika tässäkin huushollissa. Yleensä olen itse ihan järjen ihminen, mitenköhän minä en ole tullut näin yksinkertaista asiaa ajatelleeksi? Ehkä se vedellä suoraan matolle lotraaminen on jotenkin pistänyt asian epäkelpojen ideoiden läjään.

Katolta putoilee taas lunta, sää on jälleen palannut plusasteiden puolelle. Viikonloppu oli kylmä, kun vaelsin pääkaupungin jäisiä ja liukkaita katuja. Oikaisimme Ruttopuiston kautta, ohi vieraiden maisemien ja rakennusten. Oli hyytävää, ja kävellessään saattoi tuntea, miten jalkojen iho hiljalleen muuttui kylmäksi ja turraksi. Ja minä sentään olen aikuinen ihminen, ja yritän pukeutua edes jokseenkin säähän sopivasti.

Emme kuitenkaan ystäväni kanssa löytäneet Helsingin yöstä sitä, mitä etsimme. Onneksi sentään löysimme Nosturista mahtipontista ja ylvästä soitantaa ja laulantaa sekä miesten välistä ystävyyttä, joka nostatti liikutuksen vedet useammankin katsojan silmiin. Kyseessä oli Kiuas-yhtyeen solistin jäähyväiskeikka. En ollut kyseiseen konserttiin mitenkään valmistautunut - en yhtään tiennyt, mitä odottaa. Ja jo ensimmäisen biisin aikana huomasin, että hyvänen aika, minähän pidän tästä. Oli ihana antaa musiikin viedä täysin mukanaan, sulkea silmät ja antaa sävelten kulkea itsensä läpi. Ihanan mahtipontista, väkevää ja värisyttävää heavyä, kovaa ja korkealta.

Kuulemamme ja näkemämme oli yhtä kaikki niin hienoa, että vaikka viikonloppuun ei mitään muuta sisältynytkään, se riitti paremmin kuin hyvin.