Totta ja muut löydöt

Kissat ovat tehneet viereeni liikuttavan kissamytyn. Yleensä ne tapaavat ajautua lähituntumassa erimielisyyksiin, mutta tänään on toisenlainen ilta. En malta olla vilkuilematta niitä kylki kyljessä, tuollaista rauhaa ja suloisuutta saisi elämä olla täynnänsä.

Pari päivää olen nauttinut arjen epätapahtumarikkaudesta. Pessyt pyykkiä koneellisen toisensa jälkeen, siivoillut kaappeja melko tehottomasti, todennut, että aikuiseksi ihmiseksi minulla on naurettavan paljon askartelutarvikkeita. Se on oikeastaan erään haaveen täyttymys: haaveilin joskus, että minulla olisi varmasti tarpeeksi kaikenlaista, iski sitten minkälainen inspiraatio tahansa. Nyt luulen saavuttaneeni sen tavoitteen. Hämmästyttävimpiin löytöihin kuuluivat muunmuassa kellokoneistot ja kipsijauhe. Kullan, hopean ja pronssinväriset vesivärinapithan nyt kuuluu kaikilla joka tapauksessa olla. Niin että valaisinko nyt sitten itseni kipsiin ja värjäisin pronssilla. Tie auki taivasta myöten eikä koskaan takaisin sanoi Heikki Salokin.

Vielä huomiselle päivälle riittää pakollisia paperitöitä. Alkavat onneksi jo helpottaa. Lopulta kun miettii, miten monimutkaisia järjestelmiä yrityselämässä pyöritetään, on raportoitavaa lopulta aika vähän. Olettaen, että olen muistanut suurinpiirtein kaiken. Myönnettäköön, että minulle on apua siitä, että jollain tapaa rakastan säntillisiä lomakkeita ja niihin piirtyviä numeroita, joista kasvaa loogisia kokonaisuuksia. Kaikkien ihmisten vahvuus ei ole pitää tällaisia kokonaisuuksia hallinnassaan, mutta he ovat hyviä jossain muussa.

Luin Pulkkisen kirjankin loppuun, puhun nyt siis Totta-kirjasta. Pidin siitä kovasti. Se aiheutti suuria tunnekuohuja ja lopuksi itkin ääneen. Aivan viimeinenkin sivu, joka ei varsinaisesti enää ollut romaania itseään, vaan eräänlainen lisäosa, lisäsi itkuani entisestään. Minulla ei ole kirjablogia, mutta koska kirja nyt yllättäen pulpahti mieleeni, niin kirjoitan siitä kuitenkin jotain.

Pulkkinen on kyllä taidokas kirjoittaja, mutta ei sellainen karkkiautomaatti, kuin Pasi Ilmari Jääskelänen. Hän kirjoittaa totisemmin, jörömmin ja kantikkaammin. Ei hän huono ole, ei missään tapauksessa, mutta pidän sellaisesta jugend-kirjoitustavasta, joka muodostaa kauniita kuvioita ja soi. Tämän pienen ja mitättömän nyrpistyksen jälkeen voinkin sitten vapaasti hehkuttaa: Riikka Pulkkinen on todella oivaltanut ihmisyydestä hurjasti, uskaltaisinpa jopa sanoa poikkeuksellisen paljon, tai sitten hän on vain äärimmäisen taitava sanallistamaan sen, mitä esimerkiksi itse kannan sisälläni. Minä tunsin kaikenlaisia tunteita: hehkua, tuttuutta, syyllisyyttä ja häpeää ja kuvittelin kirjailijan silmien katsovan minua rivien välistä lempeän moittivina.

Suosittelen lukemaan, ilman muuta.

Seuraavaksi toivon saavani luettavakseni Tiina Raevaaran novellikokoelman En tunne sinua vierelläni, jonka ostin joululahjaksi vähän oma lehmä ojassa. Tarjoan vastalainaksi omaa Totta-kirjaani, Harjukaupungin salakäytävät siellä onkin jo luettavana.