Pistospaikkakipu

Stereoiden kaiuttimen jalan alta löytyi tänään siirto-operaation jälkeen havunneulasia. Ne muistuttelevat epäilemättä itsestään vielä pitkään kevääseen, elleivät peräti kesään. Pienen pieniin kolosiin ja maton kuteiden väliin ne ovat piiloutuneet, jalkineiden sisäpohjiin muistuttamaan itsestään ja ohitetusta talven juhlasta.

Kokemukset ovat vähän samanlaisia kuin havunneulaset. Kaiken sen, minkä - sanokaamme vaikkapa ihmissuhteissa - kokee, etenkin kipukohdat, säilöö itseensä pieninä neulasina. Ja jos tilanne alkaa vaikuttaa ikävällä tavalla samankaltaiselta, kuin joskus aikaisemmin, olipa aikaa alkuperäisestä kokemuksesta vierähtänyt vuosi jos toinenkin, tuntuu sama piikki taas sisällä, aivan yhtä voimissaan kuin silloin, kun tajuntaan piirtyi kokemus pettymyksestä, valheesta, häpeästä.

Oppia ikä kaikki, niinhän sitä sanotaan. Mutta koskahan kaikki oppi muuttuu taakaksi?

Tällaisessa elämäntilanteessa on kaksi puolta: toisaalta haluaa vilpittömästi uskoa toiseen ihmiseen ja toisaalta pelkää luottavansa liikaa. Rehellisyyden nimissä on tunnustettava, että minä olen aivan liian kiltti ollakseni luottamatta toisen ihmisen sanaan, sillä itse en ymmärrä, mitä mekaniikkaa noudattavat epärehelliset lausunnot ja ketä ne palvelevat. Olen kuitenkin havainnut, että ihmisten on helpompi nostattaa toiveita kuin romahduttaa niitä alas. Tosiasiallisesti en usko kenenkään haluavan kuulla lempeitä ja rohkaisevia sanoja, jos niiden takana on pelkkää upottavaa suota.

Toisaalta en pidä siitä epäilyksestäkään, joka sieltä täältä aina pujahtaa ajatuksiini silloin tällöin, jos vastaukset ovat hiukkaakaan tulkinnanvaraisia. Jos mikä tahansa pienikin sävy viittaa määrittelemättömään tulevaisuuteen, eli mahdolliseen toteutumattomuuteen. Mielessäni se muuttuu todennäköiseksi toteutumattomuudeksi, tahalliseksi valheeksi. En pidä siitä näihertävästä tunteesta, mutta kiellettyä on kuitenkin myös tiukata ihmisiltä suoraan: "Mitä sinä minusta haluat?"

Eli ei sitten muuta kuin annetaan ajan kulua, päivien kurkottaa kesää kohden. Valo kuitenkin alkaa vääjäämättä lisääntyä, ehkä se luo säteensä niihinkin vastauksiin, joita minä en tuskissani nyt näe. Kunpa vain jaksaisin odottaa.