Elämä on kuin siinä Helkaman vanhassa polkupyörämainoksessa: vain pakki puuttuu.
Mielenrauha on nyt jokseenkin hukassa, samoin yöunet. Väsymys kuitenkin ripsoo silmiin hiekkaisuuden tuntua ja rauhattomuus tuntuu kylmänä keilapallona vatsanpohjassa. Keskittymiskyky on kutistunut peukaloisen kokoiseksi ja niin pieni otus pääsee livahtamaan piiloon, vieläpä helposti.
Tänään on oikeastaan jo joulukuun ensimmäinen päivä, sillä puoliyö on ohitettu. Ehkä alkavan lahjakauden alussa voisin toivoa itselleni hieman lisää malttia, viisautta ja kärsivällisyyttä - onnesta puhumattakaan. Muille voisin antaa kiertoon vähänkäytettyä mutta väkevää luottavaisuutta ja sinisilmäisyyttä (voi ohentaa kevyellä epäluulolla sekoitussuhteella 1:4).
Omaan inhimilliseen heikkouteensa ei oikein osaa suhtautua ymmärtäväisesti ja pitkämielisesti, vaikka jonkun toisen ihmisen kohdalla sen voisi ymmärtääkin. Koetan ponnistautua normaaliuden pariin pikkuhiljaa siitä huolimatta, että raajani tuntuvat olevan kehossani kovin löyhästi kiinni.
Hyvää joulukuuta kaikille.
Tuo on niin tuttu tunne, että "vain pakki puuttuu"..Tosiaankin! Olen itse viime päivinä miettinyt, että mitä enemmän itsellä on stressiä ja itsestä riippumattomia murheita, sitä enemmän ruoskin omasta jaksamisesta irti ja koitan hoitaa sen sata asiaa.
VastaaPoistaItselleni toivoisin joululahjaksi (kirjojen jms. lisäksi ;D) hieman vahvempaa sydämen ulkokuorta ;)
Pakkia käyttämällä ei voisi ottaa opikseen. Tätä ajatuskulkua voisi kritisoida sillä, että sama virhe ja toistuu - mutta sitten toivon, että ehkä sadannen kerran jälkeen, jos ei aiemmin.
VastaaPoistaSusa: Toivottavasti joulupukki ei tuo sinun sydämeesi yhtään kovempaa ulkokuorta, koska se on tuollaisenaan oikein hyvä. Ja vaikka omanikin taas tuskasta ulvoo, niin parempi sillä tapaa, kuin että mikään ei kovan kuoren läpi tunkeutuisi. Olkoonkin, että ulvontaa saa aikaan pienempikin tönäisy.
VastaaPoistaJa tietysti nämä tytöt toivovat kirjoja joululahjaksi ja ehkäpä vähän suklaata (tämä ainakin).
Lauri: Totta on tuokin, että pakkia käyttämällä ei voi ottaa opikseen. Ja totta myös, että sama virhe voi jatkaa toistumistaan. Argh tätä ihmisyyren taakkaa!
Minä lupaan yrittää kovemmin. Itsenikin vuoksi.
Puiden suoma lohtu on, kun niitä katsoo, on että ne kasvavat, hissukseen, niilä ei ole kiire olla valmiita Ihmisellä on se keskiarvoinen 70 vuotta.
VastaaPoistaNiin! Ja ne omenapuut, jotka isä ja äiti istuttivat, kun olin pieni, kantavat nyt paljon hedelmää.
VastaaPoistaJoten istutetaan niitä puita ja koetetaan siinä sivussa itsekin kasvaa tai edes vähän viisastua. Eiks niin, Lauri :)
... ja sitten on niitä hetkiä, kun olet siinä omalla paikallasi sellaisena kuin olet - ja joku pitää sinua luottamuksen arvoisena, niin kuin sinun kummityttösi. Tuntuu kuin rintakehä kasvaisi ja koko keholla olisi paikkansa tämän kaiken keskellä. Jollain tavalla vailla omaa ansiota, mutta kuitenkin itsestä ja kaikesta muusta johtuen.
VastaaPoistaOn onneksi paljon niitä hetkiä, jolloin voi itse antaa turvaa ja rauhaa toiselle ihmiselle, olkoon se sitten lapsi tai aikuinen.
VastaaPoistaElämän ydin on niissä hetkissä kun kaikki muu putoaa pois ja jäljelle jää vain ihmisyys. On hirvittävän tärkeää voida tarjota lohtua ja yhtä arvokasta sitä saada.