Tänään olen paitsi tuntenut ajoittain itseni hyväksi, myös suorittanut asianmukaisia katumusharjoituksia ja tehnyt jonkinlaisen selviytymissuunnitelman vaiheissa a ja b. Tämän jälkeen minun ei toivottavasti tarvitse ottaa käyttöön muita kirjaimia.
Tämä hetki voisi olla sellainen, jolloin todella voisin kadehtia normaalia perhe-elämää. Sitä, että olisi mies ja pari lasta, jotka pudottaisivat kuraiset lapasensa eteiseen ja joille huomauttaisin asiasta sadatta kertaa. Mies, jolle joskus näyttäisin kieltä selän takana, mutta joka suurimmaksi osaksi ajasta saisi minut nauramaan ja pitäisi lujasti kiinni silloin, kun voimat olisivat loppua.
Kyllä minä aina nuorempana ajattelin, että minusta tulisi sellainen kuin muutkin, perheenäiti - vieläpä pullantuoksuinen. Minä kyllä olisin jaksanut piirrellä sormiväreillä, tehdä muovailuvahasta olioita, liimailla sydämiä pahville sormet tahmaisina, laulaa ja tanssia. Onneksi sentään voin tehdä tätä kaikkea kummityttöni kanssa.
Vastalahjana hän antoi minun lohduttaa itseään, kun hän satutti itsensä, eikä oma äiti ollut saapuvilla. Menin suuria kyyneleitä poskillaan vierittävän suloisen pienen luokse ja ojensin käteni kokeilevasti. Hän hyväksyi tarjoukseni ja antoi minun nostaa hänet syliini, epäröi sitten pikkuruisen hetken, teki päätöksensä ja luottavaisena kietoi kädet ja jalat ympärilleni. Itku loppui samalla hetkellä. Tunsin tehneeni ihmeen. Minä kelpasin. Puhelin tytölle rauhoittavia sanoja siitä, miten juoksennellessa kannattaa varoa mattojen reunoja ja puhalsin kipeään polveen, silitin hiuksia. Onnistun edelleen liikuttumaan tuon hetken muistamisesta.
Olo tuntuu yskäiseltä ja kuumeiselta. Ehkä on viisainta hakea vähän viinimarjamehua ja vitamiineja ja vetää peitto korviin. Niin minä teen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti