Ote tapaninpäivästä

Nukun pitkään ja vitkastelen vuoteessa, vaikka alaselkä tuntuu särkyiseltä. Se on kivulias ja vähän tukkoinen, niin kuin joku olisi täyttänyt ilmapallot selkärangan molemmin puolin. Painan puhelimen torkkuvalintaa useamman kerran, ennen kuin avaan verhot. Katson alas pihaan ja totean todeksi sen, mitä eilen TV:n sääennusteessa sanottiin: lumipyryä, kertymä voisi olla jopa enemmän kuin kaksikymmentä senttiä. Lumi sataa pieninä hiutaleina, joten sade ei näytä kovin runsaalta, vaikka se sitä onkin.

Kävelen portaat alas alakertaan. Kun pesen hampaitani WC:ssä, kuulen ulkoa kolahduksia. Arvaan, että joku tekee lumitöitä. Sullon yöpaitani housunkauluksesta sisään ja heitän ylleni villatakin, jotta näyttäisin pukeutuneemmalta. Palmikoin hiukseni niskaan, valmistaudun siihen, että tarjoukseni hyväksytään ja avaan oven. Näen pyryn seassa lunta työntelevät kahdet tutut kasvot ja tervehdin. Kysyn: "Tarviitteko apua?". Minulle osoitetaan heti lähin lumen työnnin, joten joudun myöntämään, etten ole vielä pukeutunut, mutta lupaudun apuun ja pukeudun niin nopeasti kuin kykenen, etten vaikuttaisi vitkastelevalta.

Vedän talvitakin hupun pipon yli, sillä muutoin huppu keräisi lunta kuin ämpäri ja kastuisi läpikotaisin - kaikki kastuisi, niska ja hiuksetkin. Lainaan naapurin lumentyönnintä ja olen salaa hyvilläni, ettei sen lapaan mahdu kovin paljon valkeaa puuteria, jaksan hyvin heitellä täysiä työntimellisiä lunta jo valmiiksi korkeiden kasojen päälle. Parvekkeelta alas työnnettävästä lumesta kuuluu miellyttävän pehmeä ja raskas humpsahtava ääni, kun se putoaa reunan yli. Lunta sataa koko ajan lisää, ja kun piha on kertaalleen puhdistettu, on uusi valkea peite jo sentin paksuinen. Kun hetken kuluttua vien roskapussin reinot jalassani, saavat ne nenälleen valkean kuorrutteen, maassa on lunta taas jo pari senttiä lisää.

Minä keitän itselleni kupillisen joululahjaksi saamaani glögiteetä. Minulla on uusi punainen kuminen teepallo. Katson, miten kuuma vesi saa muutamia teenlehtiä karkaamaan teepallon rei-istä kupin pohjalle. Ehkä joku osaisi niistä lukea minun kohtaloni, mutta en ajattele asiaa enää kun juon teetä. Maistelen mausteiden makua ja syön paahtoleipää. Kääntelen jouluaattona ilmestyneen sanomalehden sivuja, en ole ehtinyt lukea sitä aikaisemmin. Katseeni osuu kuolinilmoitukseen, jossa nimi vaikuttaa lapsen nimeltä. Katson syntymävuoden. Se on 2005. Luen muistokirjotuksen, se on ote Tehosekoittimen kappaleesta Hetken tie on kevyt. Silmät kyyneltyvät. Näen edessäni nuoren isän ja äidin, joiden joulu on murskana, enkä voi olla itkemättä.

Ajattelen jääpalaa, joka nesteeseen pudotessaan halkeaa siten, että napsahduksen voi kuulla. Ajattelen sanoja, joita itsekin olen toivonut sanomattomiksi; tekoja, joita ei voi tehdä tekemättömiksi. On murheellista, miten usein ihmiselämässä jokin peruuttamattomasti särkyy.

Ikuisuus, yksi huokaus vain,
yksi yö kuin koko elämä,
tuoksussasi keväät tuhannet.

Ei etäisyys, ei vuodetkaan,
ei mikään meitä erota,
ja hetken tie
on kevyt kaksin kulkea