Löydöksiä

Sain joskus äidiltäni syntymäpäivälahjaksi suuren puutarhatontun. Silloin minulla vielä oli puutarha. Olin hämilläni ja kauhuissani, en tiennyt edes, mitä sanoa - tokikaan en halunnut loukata äitiä, joka tietenkin oli ajatellut tontun hankkiessaan pelkkää hyvää. Tonttu ei ollut millään muotoa hillitty, vaan suuren kokonsa lisäksi se oli myös maalattu äärimmäisen kirkkain värein. En raaskinut järjestää tonttupololle valitettavaa "onnettomuutta", joten lopulta päädyin sijoittamaan sen alkuperäisessä 70-lukuisessa olomuodossaan olevaan wc-tilaan. Siellä vierailevia odotti melkoinen visuaalinen vuoristorata. Enää en kuitenkaan asu kyseisessä talossa ja kun muutin pois, en ottanut tonttua mukaani. Asia palautui mieleeni TV:ssä olleesta mainoksesta, jossa esiintyi puutarhatonttu.

Kouluissa on varmasti jo vietetty pikkujoulujuhlia. Ne olivat minun mielestäni aivan loistokkaita. Pulpetit asetettiin renkaan muotoon ja minun muistikuvieni mukaan ympyrän keskellä oli kuusi. Voiko sellainen mielikuva olla edes totta? Kuka kuusen olisi luokkaan tuonut - opettajako? Olisiko hän nähnyt sellaisen vaivan meidän lasten takia? En voi olla varma, kenties muistini on alkanut kuorrutella asioita ylimääräisin herkuin. Siitä olen kuitenkin varma, että pulpeteilla oli jokaisella oma kynttilä. Ja että kahdelle liitutaululle sai piirtää väriliiduilla talvisia tonttumaisemia.

Oppilaat olivat valmistelleet kaikenlaisia esityksiäkin. Niitä varten nähtiin aina paljon vaivaa, ja erästäkin näytelmää harjoittelimme kerta kerran jälkeen koulun juhlasalissa. Opettajakin ihastui näytelmäämme niin, että se esitettiin myös koulun varsinaisessa joulujuhlassa. Jostain syystä varsinaisissa joulujuhlissa ei tunnelma kuitenkaan koskaan yltänyt pikkujoulujuhlan tasolle, sillä siinä oli samanlaista salaperäisyyttä ja yllätyksellisyyttä kuin oikeassa joulussa, ja virallinen joulujuhla puolestaan oli jotenkin liian tärkätty ja pönöttävä. Juhlallinen kyllä ja ylevä, mutta ei sillä lailla kutkuttava kuin pikkujoulujuhla.

Vaivuin nyt johonkin menneisyyden mielikuviin siitä, miten järjestäjänä sai jäädä välituntisin sisään pyyhkimään taulua ja kun velvollisuudet oli suoritettu, sai soittaa vanhaa, poljettavaa urkuharmonia. Sai vedellä ja työnnellä sen nuppeja ja minusta tuntuu, että sitä ympäröi jonkinlainen vuosien soitannan mukanaan tuoma ominaistuoksu. En muista sitä, mutta jos saisin siitä vainun, luulen, että tunnistaisin sen. Puhumattakaan koepapereista, joiden tuoksun kyllä muistan - niissä teksti oli sellainen sinisen tai lilan sävyinen, olisivatkohan ne olleet sprii-monisteita, sellaiseksi muistan niitä kutsutun.

Huh huh, tällaisia muistellessa alkaa tuntea itsensä dinosauriiksi tai trilobiitiksi. Minä olen ihminen, joka osaisi mainiosti soittaa ystävälleen puhelimella, jonka posliininen kuuloke painaisi tonnin ja joka kierrettävän numerovalitsemen reikään sormeni vieläkin sopisi kuin valettu.