Tänään päätin, että iloksenne blogiin tulee tänään kuvia. Minusta sellaiset blogit ovat hienoja, joissa on kuvia, mutta minä en ole itse mikään valokuvaaja. Nyt kun kirjoittaessani kainalossani oikean käden alla kehrää kissa, tuntuisi sopivalta laittaa otuksen kuva mukaan ja niin minä ajattelin tehdä. Kuvan onnistuin ottamaan ihan itse, kun kissa löllötteli samaan aikaan sylissä, iso kissanpötkäle.
Lauantai oli lämpimien juomien ja ystävien aikaa. Nautimme glögiä ja lasilliset sherryä - minulle tulee aina kovin ylevä olo sherryn nauttimisesta, sillä sen juominen yhdistyy hienostuneisiin brittinaisiin ja niinpä minäkin olen sitten siemailevinani lasistani kovinkin sivistyneesti. Sherry maistuu hyvältä, ei siis ihme, että se on päässyt seurapiirirouvien suosioon.
Illalla matkasimme vielä lähikuppilaan, kävely sinne oli jo melkoisen hyytävä, sillä pakkasta oli kymmenisen astetta. Niinpä nautimmekin lämmikkeitä, glögiä ja rommitotia. Lisäksi tapasimme baarissa vanhan ystävän, joka oli viettämässä ystävineen poikien iltaa. Ystävät olivat minulle vieraita, joten suoritettiin esittely- ja kättelysarjoja. Minä panin merkille miesten silmäkulmiin ilmestyneet hienoiset naurunrypyt ja totesin niiden näyttävän hyvin viehättäviltä. Kunpa naistenkin ikääntymiseen suhtauduttaisiin samalla suopeudella.
Lauantaina kokeilin myös ystävän tekemiä hattuja. Eräässä niistä oli korvaläpät, joita olen kaivannut, kun pakkanen tuntuu pureskelevan erityisesti suojattomia korvanlehtiä. Niin minulla sitten tänään oli - runsaan 16 asteen pakkasessa - uusi hattu. Ja kun suuntasin kulkuni postiin oikeaoppisesti kerrospukeutuneena ja uusi hattu päässäni, minua ei paleltanut yhtään. Sitäpaitsi hattu soveltuu hyvin tylsyyden karkoittamiseen, vai mitä tuumaatte?
Kyllä vaan! Uusi hattusi on epäilemättä lämmin kuin mikä, ja saa lisäksi vastaantulijoiden suupielet pyrkimään ylöspäin. Hienot tuntosarvet :D
VastaaPoistaHattu tosiaan on lämmin - huopasesta muuten aikaansaatu. Mietinkin, onko minulla korvat vai sarvet, mutta ne ovatkin tuntosarvet. Ja tänään ne kertoivat, että kylmä on. Saa nähdä, mitä muuta niillä osaankaan vielä aistia, kun niitä oikein pörhistelen. Hymyjä ainakin, toivottavasti :)
VastaaPoistaParasta on, kun ihminen pystyy nauramaan itselleen - smile at the world and the world will smile with you.
VastaaPoistaKorvia tai sarvia nuo ulokkeet ehkä enemmän muistuttavat, mutta tuntosarvet vain tulivat ensimmäisenä mieleen. Varmaan siksi, että olen pienestä pitäen ollut varsinainen ukkosenjohdatin ja aistin ilmapiirin, ihmisten reaktiot, mielialan ja niiden muutokset hyvinkin tarkasti. Olen joskus kuvaillut tuota sanomalla, että tuntosarveni taitavat olla reilusti keskimääräistä herkemmät.
VastaaPoistaLauri: No, toivottavasti hattunen sai sinut hymyilemään, itse hymyilen kuvassa, mutta sitä ei ehkä kuvakulmasta johtuen oikein voi päätellä :D
VastaaPoistaTulilatva: Juu "Minulla kasvaa ulokkeita päässä..." :D Lienee päärynänaisten ominaispiirteitä nuo herkät peilisolut, aistii ihmisten mielentilat ja minä ainakin myös reagoin niihin itse nopeasti. Olen myös melkoinen Ahtisaari, aina sovittelemassa: rauhanneuvotteluja minikoossa ;-)
Joskus melkoinen aarre tällainen ominaisuus itsessä, joskus taas aikamoinen kiviriippa - saman lienet huomannut.
Kyllä, olen huomannut. Ukkosenjohdattimen rooli ja yliherkät tuntosarvet käyvät toisinaan melkoisesta taakasta, mutta en kuuna päivänä haluaisi menettää niitä. Joskus vain tekisi mieli säätää ne toimimaan pienemmällä teholla.
VastaaPoistaSovittelu taas, voi sentään... Noita minikokoisia rauhanneuvotteluita riittää jokaiselle arkipäivälle, sillä erinäisten riitojen, kiusantekojen ja tappelusten setviminen sekä itkupotkuraivareiden rauhoittelu kuuluu työhöni. Olenkin monta kertaa todennut, että rupean isona Ahtisaareksi. Saman herran olemme siis tulleet kumpikin tahoillamme maininneeksi :D
Tuntosarveilu taitaa olla niin olennainen osa meitä, että jos se eliminoitaisiin, menettäisimme niin suuren osan humaaniudestamme, ettei tuntosarvettomuudesta kannata edes haaveilla. Kääk, mikä lause!
VastaaPoistaAh, sinä olet tehnyt sovittelusta tosiaan oikein elämäntehtävän, minä sentään ajaudun siihen asemaan vain satunnaisesti: onneksi minun työpaikallani harvemmin saadaan itkupotkuraivareita. Hassua tosiaan, että tulin käyttäneeksi samaa Ahtisaari-vertausta. Hän oli muuten ystävättäreni isän kanssa koulussa samalla luokalla, olen siis melkein sukua :D
Melkein sukua :D Tuo sovittelupuoli on se osa työtäni, josta luopuisin vaikka heti. Sitä vain ei voi välttää, kun tilanteita tulee. Oikeasti inhoan riitelyä ja välienselvittelyä. Vapaa-ajalla mieluummin pötkin vaikka pakoon kuin rupean rauhanvälittäjäksi.
VastaaPoistaHymyilyttää, kyllä kyllä. Se on iso juttu, se vapauttaa varautunutta energiaa.
VastaaPoistaTuntosarvien kasvaminen liittyy minun kohdallani siihen, että asioita ei puhuta ääneen, vaan lapsuuden kodissa vallitsevat pohjavirrat, mannerlaattojen jumittumiset ja liikahtelut, maanjäristykset pitää lukea jostain muusta. Siitä miten isä tärisee, tai kuulla vahingossa yöllä seinän takaa, mitä hän oikeasti minusta ajattelee.
Mihin viittaa nimitys päärynänainen, se on minulle ihan vieras?
Tulilatva: Niin, oikeastaan sovittelen aina mieluummin kuin joudun seuraamaan ilmiriitaa. Saatikka, että joutuisin riitaan, kammoksun riitelemistä. Tosin jos tarpeeksi kauan ärsyttää, minutkin saa kyllä posahtamaan. Tai jos on pahantuulinen lähelläni tarpeeksi kauan, peilisoluni kopsaavat mielentilan ja sitten ollaan porukalla PIIIIIP otsassa (ja sitten ei ole kenelläkään mukavaa).
VastaaPoistaLauri: Onko sinulla varautunutta energiaa? Voisitko laittaa vähän vaikka sähköpostitse tulemaan minulle, kun minulla tuntuvat akut olevan koko ajan miinuksen puolella. Jos sitä on oikein paljon, niin laita zippi :D
Luulen, että aika monessa suomalaiskodissa on koettu tuota samaa parisuhteissa: puhumattomuutta ja kireää ilmapiiriä ilman kykyä tai halua keskustella asioista rakentavasti. Tosin silloin ei voi enää rakentaa kun magmaa on koko pää täysi, silloin pitää tanssahdella ympäriinsä balettitossuissa ja koettaa estää tuhoisa räjähdys.
Toivon totisesti, ettei kukaan isä ajattele koskaan aidosti omasta pojastaan pahaa - ja jos ajattelee, ehkä hän silloin näkee tässä oman kuvansa. Joskus isät voivat lukemani mukaan myös kostaa pojilleen itse kokemansa vääryydet. Ihmiset ovat joskus jopa itselleen liian monimutkaisia käsittää.
Päärynänainen viittaa siihen, että Pasi Ilmari Jääskeläinen kertoi kirjoittaneensa uusimman (loistokkaan) romaaninsa eräänlaiselle kuvitellulle naiselle. Ja kun hän luki blogistani, miten hänen kirjansa koin, hän totesi minun olevan tämän aavelukijan kaltainen ja laittoi blogistaan linkin omaani. Lisää aiheestä täällä
Päärynä taas esiintyy Jääskeläisen kirjassa, eikä suinkaan viittaa tässä yhteydessä vartalon muotoon (vaikkei se niin kaukana totuudesta olekaan) :D. Olen muuten melko varma, Lauri, että pitäisit kyseisestä kirjasta kovasti - sinussa on sellaista oikeanlaista poikamaista jämähtäneisyyden vastakohtaa (mikähän se olisi, riehakkuus, lapsenmielisyys, en oikein löydä oikeaa sanaa). Mutta siihen siis viittaan päärynänaisen määritelmällä näiden (iha)naisten (kuten Susa ja Tulilatva) kommenttien kohdalla.
Karenina, ihailtavaa, että antaudut sovittelemaan. Minä taidan kammoksua kaikenlaista epäsopua ja riitelyä niin paljon, ettei minusta ole sovittelijaksi. Vetäydyn mieluummin takavasemmalle. Paitsi siellä töissä. Mitä sitä sanottiinkaan niistä suutarin lasten kengistä...
VastaaPoistaLauri, olipa hienosti muotoiltu nuo tuntosarvien kasvamisen taustat. Tutulta kuulostaa. Ei meilläkään asioista puhuttu. Piti oppia tulkitsemaan perheenjäsenten mielialat ja tuntemukset muulla tavalla, kun niitä ei ollut lupa tuoda julki. Tiedostamattani kasvoin tuntosarvilla varustetuksi ukkosenjohdattimeksi. Ennakoin tulollaan olevat ärähdykset ja reagoin mielialojen muutoksiin nopeasti.
Melkoinen hattu sinulla, Karenina! Sai aikaan tällaisen viestiketjun :)
Niin, sellaisen riitelyn ja epäsovun välittömän uhan alla minäkin vasta alan sovitella. Usein teen sen näkymättömästi, puhumalla osapuolille erikseen sillä tapaa, että he alkavat ymmärtää toisen näkökulman ja etsin samalla yhteistä ulospääsyä, sellaista takaporttia, joista molemmat osapuolet voivat kävellä sovintoon pää pystyssä.
VastaaPoistaHarvoissa perheissä on asioista osattu puhua silloin, kun ne ovat olleet todella vaikeita. Siinä suhteessa pitää toivoa, että meistä kasvaa toisenlainen sukupolvi, joka puhuu vähän enemmän.
On kyllä juu ihme hattu :) Sain tänään töistä lähtiessäkin jo kommentin "hienot sarvet". Kiitokseksi heiluttelin niitä kommentoijalle edestakaisin :D