Seisoin tänään bussipysäkillä viisitoista minuuttia, sillä linja-auto oli myöhässä - tai sitten minä ajoissa, en oikein tiedä, sillä pysäkki oli minulle vieras. Pakkasta oli 19 astetta. Hypähtelin jalalta toiselle, ja vaikka olinkin pukeutunut viisaasti, pelkkä tietoisuus kylmyydestä sai huolestumaan. Lisäksi tunsin oloni pikkutytöksi, sillä olin varannut käsineeni sisään bussimatkaa varten tarvittavat kolikot. Kirjasin mieleeni havaintoja itsestäni: kasvoja palelsi heti, hetken kuluttua myös sormia ja lopulta käsivarsia. Ihmettelin vieressäni seissyttä tyttöä, joka lyhyessä talvitakissaan ja pillifarkuissaan ei vaikuttanut palelevan ollenkaan, vaikka hän ei hypähdellyt, kuten minä. Ehkä hänellä oli niin kovat paineet olla viileä, ja vallitsevassa säässä se olikin helppoa.
Sain tänään tarmonpuuskan, sillä satuin katsomaan Strömsö-ohjelmaa. Sitä katsoessa tulee aina pakonomainen tarve siivota, askarrella, leipoa tai edes jotenkin ryhdistäytyä. Strömsö - tuotteistettua kodikkuutta. Strömsön pojat siellä leipoivat lakkatäytteistä kääretorttua, joka maustettiin pikantin jouluisasti piparkakkumausteella. Päälle laitettiin vielä kermavaahtoa ja kyytipojaksi sherryä, kuinkas muuten.
Toimintatarmoni rajoittui kuitenkin turhien mainoskirjeiden ja sanomalehtien keräyslaatikkoon kiikuttamiseen, joulukalenterin avaamattomien luukkujen aukomiseen ja pienen puutikuista muotoillun kuusipuun koristamiseen paristokäyttöisillä led-valoilla ja koko komeuden asettamiseen keittiön ikkunalle. Minusta se näyttää hurmaavan jouluisalta siinä, ellei katselija satu olemaan aivan käsittämättömän allerginen kaikelle jouluvalaistukselle - en minäkään ole välkkyvien valoköysien kannattaja. Mutta pieniä valonpilkahduksia tänne pimeyteen kyllä kaivataan, vähissä ovat päivän valoisat hetket täällä etelässäkin. Niin ja tietenkin kynttilät palavat nyt pöydällä - viikonloppuna miehet valittivat, että naiset ovat pilanneet heidän joulutuoksumuistonsa polttamalla kynttilöitä jatkuvasti pimeään aikaan eikä vain jouluisin, jolloin kynttilän sammuttamisen tuoksu ei enää assosioidukaan vain jouluun. Minä taidan itsekin lukeutua näihin tuoksumuistonpilaajiin, kynttilöiden valo vain on niin somaa.
Olen pitäytynyt niin etäällä joululauluja soittelevista ylipirteistä kauppakeskuksista, että minun on vaikea ymmärtää, että jouluun on enää vajaa kaksi viikkoa. Äiti sentään on pitänyt minua maailmankartalla soittamalla ja kysymällä, missä ja miten joulua viettäisimme ja kuka valmistaisi joulupöytään mitäkin herkkuja. Vanhoja ruokaperinteitä noudattelemme, mutta joka joulu yritän keksiä joulupöytään jonkin uutuuden, mitä siellä ei aiemmin ole ollut. Tälle vuodelle en ole sitä vielä keksinyt, ellei se sitten ole bataattilaatikko, mutta se saattaisi kilpuroida liikaa isän maailman parhaan perunalaatikon kanssa. Isä on hionut reseptiään vuosia ja se alkaa jo hipoa täydellisyyttä.
Nam.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti