Lukeminen kannattaa aina

Sain eilen Kertun ja Helmin tarinan päätökseen.

Tai mikä nyt on päätös ja mikä on uusi alku?

Kirja oli sen kaltainen, jonka ei soisi loppuvan. Loppuihan se kuitenkin, sillä niitä kirjoja, joiden ei soisi loppuvan, lukee tietenkin ahnaimmin. Hieno kirja Kolme syytä elää oli ja lukijalleen (minulle) sopivan lempeä (vrt. Lopotti tuonnempana). Suosittelen kirjaa kyllä, ainakin itse pääsin siihen niin kiinni, että saatoin miltei tuntea vuohennahkahansikkaiden pehmeyden ja tuoksun.

Kuinkahan monta litraa teetä mahtoi kulua tämän kirjan kirjoittamiseen? Tuskin kirjailijakaan on sitä laskenut, mutta veikkaanpa, että aika monta. Kirjan lopussa mainitaan kyllä se kahvilakin, jonka pöydän ääressä kirjaa kirjoitettiin ja jonka siimeksestä, niin itse ainakin kuvittelen, juonenpalasia haalittiin ihmisten katseista, ohikulkijoista, pölyhiukkasista, keskustelunpätkistä ja äänistä.

Kyllä ne voivat tärkeitä hetkiä olla, kahvi- ja teehetket. Ja sherryhetketkin. Minä muuten pidän itse sherrystä. Kun luin kirjaa, minun alkoi tehdä sitä mieli.

Olen lukenut suhteellisen paljon viime aikoina ja pääasiassa kotimaista tuotantoa. Monet ovat sellaisia kirjoja, joista suuri yleisö on paljon jo kuullutkin, kuten Lopotti, Lempi, Palatkaa perhoset, Traumbach, Kohina... Voi, hienoja kokemuksia nuo kaikki, joskin Lopotti ja Lempikin osasivat olla myös julmia, ajoittain (=usein) olisin suonut hahmoille helpomman tien ja toisinaan voin lähes pahoin (henkisesti, tiedättekö sellaisia sisäisiä kouristuksia, kun kirja marssittaa eteen sellaisia maailmoja ja tuntemuksia, joiden pariin ei välttämättä haluaisi).

Nyt tuntuu sopivalta käyttää tilaisuus muutaman kirjan suosittelemiseen (en sano Joel Haahteloita erikseen, mutta ne luen aina kaikki) - nämä eivät ole paremmuusjärjestyksessä:

• Anni Kytömäki: Kultarinta
  Kirja oli melko järisyttävä. Siinä sekoittui upea historiankuvaus, luonnon ja ihmisluonnon kuvaus, toivo ja epätoivo ja varoitus siitä, mihin kaikki voi johtaa, ellemme mitään opi. Paljon menetät, ellet lue tätä.

• Elina Hirvonen: Kauimpana kuolemasta
  Mahtavaa, syvältäriipaisevaa tekstiä. Vie ihmisen niiden ajatusten äärelle, jotka pitää ajatella. Mikä tahansa Elina Hirvosen kirjoittama toimii.

• Tiina Lifländer: Kolme syytä elää
  Riipaisevuudessaankin lämminhenkinen ja lempeä sekä ehyt ja varma kokonaisuus, joka oli nautinto lukea. Saa miettimään, milloin kannattaa ottaa esille ne kipeät asiat ja milloin toisaalta olisi syytä olla lempeämpi itseään kohtaan.

• Pajtim Statovci: Kissani Jugoslavia
  Kirja, jota todennäköisesti eivät lue ne, joiden sen pitäisi lukea ja myös antaa henkilön uida itsensä sisälle, asettua rinnalle ja antaa ihmisyyden tulla lähelle. Niin paljon vihaa heitä kohtaan, jotka ovat jo kokeneet liian paljon. 

Hitsi, mennään nyt näillä, vaikka tässä tuntee aina huonoa omaatuntoa niistä kaikista hienoista, jotka jäivät mainitsematta. Mutta kun nyt tulin luvanneeksi itselleni ainakin suositella muutamaa. Itse olen kaikki nämä lukenut e-kirjoina, joten ne ovat saatavissa eri palveluista helposti, jos sattuu innostumaan. Minulla e-kirjoihin tosiaan on johtanut elämäntilanne, joka ei salli kovin usein pysähtyä kirjan ääreen. Niin että tiedoksi kaikille, että sellainen ihminen, joka tuijottaa kännykkäänsä intensiivisesti vaikkapa kaikenlaisissa välitiloissa ei ehkä metsästä pokemoneja vaan elämää. Kirjoista.

Kertun ja Helmin maailmassa

Minun tätini nimi on Kerttu. Hän tuli mieleeni, kun ryhdyin lukemaan Tiina Lifländerin kirjaa Kolme syytä elää.

Minua jännitti kovasti tämä kirja. Olin seurannut sen kirjoitusprosessia - oikeastaan sen vaiheita jo ennen kuin kirjailija oli kirjoittanut ensimmäistäkään sanaa romaanistaan. Se oli aikaa, kun tekstin kirjoittanut ei vielä ollut sitä, mitä hän on nyt: kirjailija. Sitten tuli kustannussopimus ja editointikierrokset ja lopulta kirja. Lupasin lukea kirjan ja niin myös teen, kirjasta on jäljellä noin kolmannes.

Onneksi kirja löytyi e-kirjana, sillä pienen tytön äidin on vaikea ottaa ihan oikeaa kirjaa käteensä. Sen sijaan puhelimen kautta kirjallinen maailma on auennut minulle uudelleen, kirjoja on tullut luettua jo kymmeniä. Lisäksi puhelin (ja kirjat) kulkevat mukana lähes missä tahansa.

Niin, olen tosiaan lukenut paljon ihmisestä kirjan takana, hänen ajatuksistaan ja peloistaan. Hän tunsi huolta siitäkin, onko kirja oikeasti (tarpeeksi) hyvä. Tämä on ollut eräs seikka, joka on lukiessani hämmästyttänyt minua eniten: kirjassa ei ole mitään epävarmuutta, ei minkäänlaista epäröintiä tai tarinan horjumista. Olen jopa yrittänyt etsiä merkkejä sellaisesta (päästä tarinan läpi kirjoittajaan kiinni), mutta mitään en ole löytänyt.

Jo kahdesti Kolme syytä elää on saanut minut kyyneliin. Eilen pimeässä ja hiljaisessa makuuhuoneessa, jossa muut nukkuivat saatoin kuulla, miten kyyneleeni putoilivat tyynyliinalle. Itkin yhdessä kirjan henkilön kanssa, mutta myös kirjailijan: mietin, mikä osa tästä kaikesta tuskasta on hänen omaansa (kirjoittaminen on rohkea laji, väistämättä sanoihin vuolee lastuja itsestään).

Kirjan henkilöt ovat samaistuttavia, monetkin heistä, kukin omalla tavallaan. Joitakin heidän kokemuksiaan saattoi yhdistää itseensä: sitä miten sokeeraavan järkytyksen hetkellä maiseman pienet yksityiskohdat havaitsee terävinä, vaikka ne sinänsä olisivat merkityksettömiä.

En vielä tiedä, miten tarina päättyy, mutta niin hyvin se on kulkenut, etten jaksa uskoa, että loppukaan olisi minulle pettymys. Äärimmäisen hyvilläni olen kuitenkin kirjailijan puolesta, sillä on mukava päästä sanomaan, että pirun hyvältä näyttää. Kertaan tunnelmat vielä, kun saan kirjan luettua loppuun asti.

Jaksavatko tädit heilua?

Tänään lainalapset lähtivät. 

Kaaduin pyörällä, kun yritin kääntää sitä ympäri.

Sain sähköpostilla huonoja uutisia.

Ostin lippuja Suomi-Ruotsi maaotteluun.

Muun muassa sellaista tapahtui tänä aurinkoisena päivänä, joka vielä tuntui helteelle, mutta ei sitä enää ilmeisesti ollut. Minun ihoni ei sitä huomannut, vaan imi lämpöä. Tunnen paniikkia ohimenevästä kesästä, vastahan se pääsi alkuun. Kuukausi on kuitenkin ensi viikolla taipumassa elokuuksi, se on vääryyttä. Minä en ole vielä edes heittänyt talviturkkiani. Pidänköhän sen ensimmäistä kertaa elämässäni koko kesän?

Onnea ovat kuitenkin veden ääressä ja rannalla käynnit, joita on kuitenkin ollut lukuisia. Silloin on kuitenkin keskitytty siihen, että lapset saavat polskia ja aikuiset valvovat tämän toimenpiteen turvallisuutta. Ja sitä, että kanssaihmiset saavat yllensä mahdollisimman vähän hiekkaa ja roiskeita.

Pieni alakulo yrittää hivuttaa itseään ihan kylkeen kiinni, siirtyy vaivihkaa lähemmäs. Ehkä se on syksyn ystävä ja henkii riitettä sydämeen. Kenties sen toi mukanaan huono uutinen. Joskus tekee mieli lopettaa kaikkinainen tuulimyllyjen huitominen ja todeta "emmä jaksa".

Mutta huomenna huidon taas.

Hämärä henkii

On yö. On ihan pakko kertoa, miten hyvä nyt on. Minulla on huoneessani pieni hämärävalo. Kissalta on takut leikattu saksilla irti. Avustajina on ovat toimineet bonuslapsi, oma äitini ja Mies. Tiskasin tänään ensin tiskialtaan ja sitten siinä jatketun perheemme tiskit, sillä astianpesukoneen kapasiteetti tuli täyteen. Ja kaikesta tästä minä nautin.

Mies on tehnyt paljon töitä lapsilauman viihdyttämiseksi. Niin paljon, että minulle on jäänyt aikaa ja tilaa - oikeastaan vahingossa. No, on selvää, että nautin siitäkin. Vasta elämäni tässä vaiheessa ymmärrän, että olen sen kaltainen ihminen, joka viihtyy yksin ja nauttii hiljaisuudesta (siitä saattavat tosin nauttia kovinkin ulospäinsuuntautuneet pienten lasten vanhemmat noin muutoinkin). Oli miten oli, olen saanut hiljaisuutta ja hurlumheitä. Suunnittelen valtavia lounaita ja illallisia ja yritän keksiä jotain, joka kukin söisi edes vähän, jotta kukaan ei jäisi nälkäiseksi ja siten kiukkuiseksi. Päämäärä on saavutettu joten kuten. Mikä tärkeintä, Mies ja minä kannustamme toisiamme vuorotellen. Toivoisin voivani kannustaa häntä enemmän. Hän, jos joku, ansaitsisi pienen kunniakujan viireineen ja punaisine mattoineen. Mutta minä teen pieniä aaltoja.

Ei tässä enempää. Hyvää yötä.

Pinotexiä pintaan?

Vaikka ikää karttuu, tyttöys on pysyvää.

Ikä on jännittävä asia. Miehille se on vähemmän merkityksellinen: heidän hedelmällisyytensä ei pääty ja harmaat ohimot ja parrat koetaan charmikkaiksi. Lieneekö kysymys todellakin siitä, ettei miehen fertiiliys pääty - vanhempaakin miestä voi pitää turvallisesti viehättävänä biologisesta näkökulmasta nuorenkin naisen mielestä, koska mies on lisääntymiskelpoinen. Nainen sen sijaan ei ole.

Jos asian noin ajattelee, on naiseus aika julmaa. Ensin käydään läpi nuoruus, joka monella on melkoista myrskyä ja tuiverrusta. Parikymppisenä aletaan kasvaa aikuisiksi, mutta silloin iskevät ulkonäköpaineet ihan viimeistään toden teolla. Ani harva kokee itsensä kelpaavan ulkoisesti sellaisena kuin on, vaikka minun silmissäni nuo parikymppiset tytöt ovat kauniita - ainoa toiveeni on, että he itsekin ymmärtäisivät sen.

Elleivät ymmärrä, saavutetaan tämä ymmärrys omasta hyvyydestä ja riittävyydestä sellaisena kuin on tyypillisesti siinä kolmenkymmenen ikävuoden korvilla. Omasta näkövinkkelistäni arvioisin, että nainen onkin parhaimmillaan siinä kolmen ja neljänkymmenen välillä, jolloin korvien väli on sees ja ymmärtää, että näin on hyvä ja samalla ulkomuoto on kuitenkin vielä hehkeä kuin kukalla.

Neljänkympin jälkeen alamme lakastua. Niin se vain on, jotkut toki aikaisemmin ja toiset myöhemmin, mutta ennen pitkää kuitenkin. Lakastuminen tapahtuu kuitenkin ainoastaan ulkoisesti, sisäisesti olemme edelleen tyttöjä, mutta sellaisia tyttöjä, jotka jo ymmärtävät jotain elämästä. Ja mitä enemmän elämästä ja inhimillisyydestä ymmärtää, sitä enemmän pyrkii ymmärtämään ja sitä kautta muuttuu paremmaksi ihmiseksi, niin minä ainakin uskon ja toivon.

Viiteenkymppiin mennessä useimpien naisten hedelmällinen aika on ohi (amerikkalaiset näyttelijättäret käyttävät asiasta ihastuttavasti termiä no longer fuckable, jos et ole nähnyt linkin videota, suosittelen katsomaan). Karkeasti voidaan siis sanoa, että naisella on ulkoisesti huippuaikaa vuodet 20 - 30, jotka hän käyttää murehtimiseen siitä, ettei näytä hyvältä, vaikka näyttääkin. Sitten vuodet 30 - 40, jolloin hän tajuaakin näyttäneensä hyvältä koko ajan, mutta ei ymmärtänyt nauttia siitä. Nyt huomaa. Jos hyvä onni on, ehtii kymmenisen vuotta nauttia ulkonäöstään, kunnes se alkaakin rapautua. Sitten murehtii siitä. Mutta onhan meillä kymmenen hyvää vuotta (tämä on vitsikästä liioittelua).

Iän myötä ihminen siis optimaalisesti rapistuu ulkomuodoltaan, mutta sisimmältään puhkeaa kukkaan. Nelikymppinen ei enää mieti, mitä muut ajattelevat. Hän laittaa pakkasella tarpeeksi vaatteita ylleen eikä palele siksi, että näyttäisi muodikkaalta. Hän tietää, mitä elämältä haluaa, eikä hötkyile pienistä.

Entä vanhuus, mitä on luvassa (jos on niin onnekas, että pääsee sinne asti)?

Eräs tuttavani näki, miten syksyllä rollaattoria työntävä mummo pysähtyi puistossa lehtikasan eteen, kahmaisi lehtiä sylillisen ja heitti ne ylleen ja hymyili lehtisateelle yllään. Kun on tarpeeksi ikää, voi palata pieneksi jälleen - eikä todellakaan välitä, mitä muut ajattelevat.

Kaupassa iäkäs mies työnsi vaimoaan pyörätuolilla ja uhkaili ostaa kirkkaanväriset sukat. Vaimolleen hän totesi, ettei tarvitse sitten yhtään pyöritellä silmiä ja hävetä, kun hän kävelee vastaan auringonkirkkaissa oransseissa sukissaan. Naurun suorastaan kuuli miehen jokaisessa sanassa. Samoin kuuli sen nuoren, komean ja nauravaisen pojan, joka hän on joskus ollut. Ei ihme, että mummo (se ikuinen tyttö) oli aikanaan rakastunut.

Hetken me heilumme täällä, tietämättä kauanko vielä
Niin ajan laki näyttäytyy kuin esteenä pikatiellä
Sitä manataan kun sen hallintaan ei näytetä pystyvän
Vaan jos kalleintaan käy kiroamaan, voiko niin saada ystävän?
Jos haastaa ja syyttää, saako ystävän? 

Tämän kaiken peilille lauloin, aion laulaa vastakin
Laulan päivän paremman kaikkein parhaimmastakin
Kunnes aika saa laulut lopettaa, puen ylle sen puisen takin
Lähden kiittäen, ajan hyvästellen
Kuten ystävän ainakin 

Kun ajan jätän, toivon että jätän
Kuin ystävän ainakin
Kuten ystävän ainakin

Jarkko Martikainen: Voiko aika olla ystävä

Kesäutopiaa

Kesä on hienoa aikaa. Lempivuodenaikani ehdottomasti, kuten varmasti valtaosan suomalaisista. Olen kesäihminen siitäkin huolimatta, että olen kärsinyt pahasta heinäallergiasta teinivuosista alkaen. Lieneekö kyse iästä vai mistä, mutta allergia alkoi muutama vuosi sitten hellittää otettaan ja on nyt hävinnyt lähes kokonaan.

Ihmisillä kesään kuuluvat varmasti hyvinkin erilaiset asiat. Minulle ja kanssani eläville ihmisillekin (koska ikäänkuin kasvavat siihen) tärkeää on mökkeily. En omista omaa mökkiä ja vanhemmillanikaan ei ole sellaista mökkiä, joka olisi pelkästään heidän käytössään, joten olemme turvautuneet vuokramökkeilyyn. Ja vuokramökkeilyssämmekin olemme päätyneet vaihtelemaan mökkejä: niitä on käyty läpi etelästä pohjoiseen ja lännestä itään. Joukkoon mahtuu sekä hilpeitä että hulppeita kokemuksia ja mökkejä, mutta koskaan meitä ei ole huijattu (onneksi!). Joitakin vuosia mökkeilyä on saattanut jäädä syystä tai toisesta väliin, mutta muutoin mökkeilyä on jatkunut jo yli kymmenen vuotta (wau!).

Aluksihan emme tietenkään ajatelleet, että asiasta muodostuisi vuosien perinne - hyvien kokemusten myötä se vain hivuttautui kesäämme ja jäi. Tämä on välikesä, mutta ensi kesänä taas mennään. Lapsiakin on perheisiin siunaantunut matkan varrella ja nyt he ovat myös ehtineet jo kasvaa niin paljon, että matkailukin on helpompaa (enää ei kukaan tarvitse esim. vaippoja tai syöttötuolia).

No, sittenhän on tietysti grillaaminen. Mökkeilyynkin se liittyy, mutta hätävarana on parvekkeellamme kaasugrilli. Se ei ehkä ole käytössä kovin usein (voisi ihan hyvin olla useamminkin, mutta taidan pelätä että taika menisi rikki, jos sitä käytettäisiin liian usein). Grillaamalla voi hetkessä saavuttaa kesäfiiliksen, kun parvekkeen pöytä saa liinan ylleen, markiisit rullataan suojaksi auringolta ja astiat katetaan pöytään. Ulkoilmassa ruokailussa on muutoinkin jotain ihan omanlaistaan jännää, kun se ei ole aivan jokapäiväistä.

Retkeilykin liittyy kesään. Jotkut rohkeat, kuten Lähiömutsi perheineen, lähtevät laatikkopyörällä Ahvenanmaalle, mutta jos ei ole niin urhoollinen, voi ottaa oman perheauton ja suunnata lähimatkailukohteisiin ja niin olemmekin tehneet. Lähdin heti toteuttamaan matalan kynnyksen kesänviettoani ja olen tyytyväinen, elämyksiä voi kokea, vaikka ei kovin kauas siirtyisikään. Kaksi joutsenpoikuettakin on jo nähty - toinen ihan läheltä ja toinen vähän kauempaa. Niin ja nähnyt olen myös ja haahkoja ja meriharakoita (tunnustan, että lajintunnistuksen suoritti joku muu, oma lintutuntemukseni on alueella varis-harakka-västäräkki).

Perheen pienin oli tänään fiiliksissä siitäkin, kun annoin hänen levittää äityspakkauksen mukana tulleen vauvapeiton (kiitos siitä, Suomi) pihaamme piknikviltiksi ja pötkötellä siinä pitkin pituuttaan. Siinäpä onkin hänen käyttöönsä kätevä oma viltti retkillemme, kun hän sille vielä hyvin mahtuu, peitteeksi vuoteeseen se on jo liian pieni.

Mansikoita olemme mussutelleet jo monta litraa, heistäkin sain ahaa-elämyksen: nyt ostetaan, kun niitä saa. Kesän ensimmäinen mansikkakakku on vielä tekemättä, mutta kyllä sekin vielä tulee (oi, monesti olen leiponut mökkireissuillamme mansikkakakkua). Niin, kesähän on ruokailunkin kulta-aikaa: uusi sato alkaa kypsyä mansikoineen, porkkanoineen, perunoineen ja salaatteineen päivineen. Oi onnea.

Tästä tuli hassu luettelo siitä, miten ihana kesä niin monin tavoin on, mutta kun se on. Lisäksi olen saanut energiatasoni kohdilleen popsittuani rautaa anemiaani (veriarvoni ovat nyt paremmat kuin koskaan) ja muutoinkin pään sisässä on sellainen sees, että en ole sellaistakaan aikoihin kokenut.

Vaikka eräs life coach -tyyppinen luennoitsija joskus naureskeli, kun suomalaiset nuoret olivat toivoneet elämältään mielenrauhaa (niinkuin vanhat mummot, naureskeli coach), niin kyllä se mielenrauha vaan on ihan hemmetin arvokas ja hieno sekä tavoittelemisen arvoinen asia.

Malja elämälle, kesälle ja mielenrauhalle!

Rimanylityksiä

Jalkapalloa pelataan edelleen.

Koti on päivisin täynnä elämää kun lainalapsetkin viettävät kesälomaa ja ovat paikalla. Iltaisin nostamme Miehen kanssa jalat ilmaan ja juomme tölkillisen olutta puoliksi ja koetamme jaksaa katsoa myöhäisillan jalkapallo-ottelun loppuun asti (Mies kangistuu tässä useammin kuin minä, kun ei ole ole mikään illan virkku - aamuvirkku kylläkin). Tänään nautiskelimmekin oikein ekstrana: olut oli tummaa. Mikähän siinäkin on, että pidän tummasta suklaasta, tummasta oluesta (noh, eniten siideristä, mutta jos olutta on juotava, niin mieluiten tummaa) ja korvapuustitkin saavat olla mielummin yli- kuin alikypsiä.

Juhannus tuli ja meni. Kesän etenemistä on vaikea ymmärtää. Kesälomatkin alkoivat ja minä yritän keksiä kepeitä kesäsuunnitelmia, sellaisia toteuttamiskelpoisia. Emme ole lähdössä ulkomaanmatkoille, mutta sopivaa lähimatkailua voisi harrastaa. Tyttärelle olisi varmasti elämys jo runsas piknik-kori, viltti ja suuntaaminen meren rantaan. Tai pelkät eväsleivät, mehupullo ja pyörän selässä paikkaan, jossa emme vielä ole olleet. Tai vaikka olisimmekin olleet! Lasken riman niin alas, että pääsen sen yli vaikka kyljelläni kierimällä. Koska voin tunnustaa: olen juuri sellainen ihminen, joka toisinaan tavoittelee liian hienoja asioita ja jähmettyy sitten liian suurten suunnitelmiensa äärelle.

Mutta arvatkaa mitä? Islanti voitti Englannin. Ikävä Englannille toki, koska ovathan he noin yleisesti ottaen todella mukavia ihmisiä. Islantilaisia ihmisiä en juuri tunne, mutta olen nähnyt kuvia Reykjavikista ja jäätiköiltä ja tykkään Björkistä. Ja onhan Islanti Pohjoismaa. Ja pieni! Ja sitten kaatavat Englannin. Tottakai liikutuin, kuinkas muuten. Hienoa jalkapallollekin lajina, että saadaan katsoa jotakin tällaista kohahduttavaa. Reykjavikissa näytti olevan kutakuinkin koko loppu Islanti seuraamassa jalkapallo-ottelua heitä lukuunottamatta, jotka jo olivat Ranskassa ottelua katsomassa paikan päällä. Eivätkä olleet ilmaantuneet paikan päälle turhaan!

Mitäpä tässä sen kummempaa. Yritin googlaamalla löytää onnittelut ja tässä on lopputulos (saa oikaista, jos joku osaa paremmin):

Til hamingju Ísland <3

Enemmänkin sen sellaista

Harrastan blogien lukemista iltaisin. Olen virttänyt mielenkiintoisia blogeja laidasta laitaan Feedlyyn ja iltaisin käyn painamassa refresh-nappulaa ja odotan, montako lukematonta tekstiä ruutuun räpsähtää. Mitä enemmän, sen parempaa ja herkullisempaa. Sisältö on monipuolista ja antoisaa. On vertaistukea vanhemmuuteen, ideoita kotiin ja käsitöihin, kirjoittamisen ja kielen kauneutta ja liikutustakin monesti. TV:n katsominenkin on jäänyt blogien lukemisen vuoksi vähemmälle, mutta eipä sieltä kesäisin paljon mielenkiintoista tulekaan. Paitsi nyt ehkä tiistaisin Yleltä tuleva retkeilyluonto-ohjelma Metsien kätkemä, josta vinkkasi Hupsistarallaa-blogi. Pelkkä mainosvideo sai miltei liikuttumaan, meillä suomalaisilla on ehkä ollut vähän turhaa vaatimattomuutta oman luontomme hehkuttamisessa, mutta tästä ohjelmasta sitä ei puutu. Tuli sellainen fiilis, että miksi matkustaisin mihinkään ulkomaille, kun meillä on kaikki tämä (ja nämä kommentit perustuvat siis pelkkään tiiserin katsomiseen, yhtään jaksoa en ole vielä nähnyt). Lisäänpä nyt vielä minäkin sen kommentin, että sarja on katsottavissa Yle Areenassa, eli voit katsoa sen koska haluat, hyvä lukija.

Toivottavasti sallitte sanallisen rönsyilyni. Nyt kun päätin pitkäastä aikaa kirjoittaa (toivottavasti osoitus voimaantumisestani), on pää täynnä asioita. Maailmalla ja Suomessakin on tapahtunut niin paljon ikävää, mutta onneksi myös mukavaa. Mukavan puolelle asettunee jalkapallo, vaikka osa ihmisistä ei siitä niin kiinnostunut olekaan. Perheessämme minä en ole se pallosta kiinnostuneempi osapuoli, mutta voin istua sohvalla seurana ja kirjoittaa vaikka blogia. Ja olla iloinen Islannin tekemästä maalista, sen verran minäkin jopa ymmärrän, että Portugalin pitäisi olla parempi kuin Islanti. Mutta paperi ja ruohokenttä ei ole sama asia, onneksi.

Ikävistä asioista en tänään kirjoita. Keskityn positiiviseen. Kuulin, että jopa omia muistojaan voi kihnuttaa mukavampaan suuntaan muistelemalla tahallaan väärin. Voi viilata todella ikävää muistoa piirun verran mukavampaan suuntaan. Ja ajan kuluessa muistikuva muuttuu viilatun mukaiseksi, eikä asia sitten enää vaivaa. En ole itse tarkistanut asian todenperäisyyttä, mutta se kuulostaa uskottavalta, koska ihmisyys on niin omituista ja moniulotteista. Samalla kiehtovaa ja pelottavaa. Muistelin itsekin tapahtumia teinivuosiltani ja siivotessani löysin päiväkirjan ja paljastui, että olin aivan tietämättäni koristellut muistojani. Tilanne, jonka muistin harmittomaksi, olikin ollut varsin uhkaava. Koska en uskaltanut avautua asiasta päiväkirjassani enempää, en tiedä, kuinka uhkaava se oli. Enkä pysty palauttamaan mieleeni muuta kuin sen muokatun, harmittoman muistoni, mutta luotan enemmän teini-minääni, joka tuoreeltaan oli tapahtumasta itselleen raportoinut. 

Minun pieneni on jo iso tyttö, niin hän itsekin minulle terhentää lähes joka päivä. Vaikka hän onkin äidin pikku vaavi ja oma mussukkani. Hän on hauska ja terävä pikku ihminen. Joka päivä hän saa minut hämmästymään ajatuksiaan. Kieli on ihana asia! On upeaa, että hän saa itseään ilmaistua. Eilen häntä sänkyyn peitellessäni suukotin varpaita ja sanoin, että rakastan hänen pieniä varpuleitaan ja pientä nenää ja söpöjä korvia. "Et sinä NIITÄ rakasta, sinä rakastat MINUA", hän oikaisi. Ajatus oli niin syvällinen, että vaikutuin (ja myönsin hänen olevan oikeassa). Hänelle lienee tullut myös jonkinlainen käsitys siitä, mitä sisältyy isyyteen ja äitiyteen, sillä hän kysyi, saako mennä naapuriin hoitoon. Kun aloin itse ääneen pohtia, olisiko se mahdollista, hän siirtyi jo seuraavaan ajatukseensa: "Sitten te olette isin kanssa täällä kahdestaan ja meille tulee uusi vauva!" Se nauratti ja samalla melkein itketti, sillä toista vauvaa ei tule, sillä ikää on mittarissani jo liiaksi. Ja kun sain onnekseni hänet aivan viime hetkillä (kiitos maailmankaikkeus) en enää uskaltaisi ottaa riskiä - ellei nyt tapahtuisi jokin vahinko (jota ei tahallaan haeta). 

Kaikissa seuraamissani blogeissa on aina hienoja kuvia. Minä olen aivan hirmuisen surkea kuvaaja. Ennen digiaikoja, filmikameralla siis, sain aina aikaan kuvia ihmisryhmistä, joista puolet kuvattavista puuttui tai yksilöistä, joilta puuttui suurin osa kehoa tai pää. Digiaikoina se on hivenen parantunut, kun asian voi tuoreeltaan tarkistaa ja roiskia kuvia sellaisen läjän, että joku sentään onnistuu. Ehkä minä jonkin sellaisen räpellyksen tänne sitten iloksenne kuitenkin pusken, jotta kirjoitukseni saavat jotain lisäväriä. 

Kaikenlaisia tällaisia minä ajattelen.

Kaunis ja hyvä

Ehdin äsken nähdä, miten tietokoneen ruudulla kuukausi vaihtui tammikuusta helmikuuhun. En ole koskaan nähnyt sitä tietokoneen ruudulta. En muista koskaan aikaisemmin edes tiedostaneeni sekunnin tarkkuudella kuukauden vaihtumista (ellei joulukuun muuttumista tammikuuksi lueta: sitähän seuraavat lähes kaikki ja ilmassa on ruudin katkua).

Ihmisille on tapahtunut kaikenlaisia ihmeitä: jotkut ovat saaneet kustannussopimuksen, jotkut julkaisseet sarjakuvakirjan ja lapsiakin syntyy. Kaikenlaista uutta syntyy nytkin, vaikka luonto nukkuu vielä talviuntaan. Lumi tosin jo alkoi sulaa, mutta en jaksa uskoa, ettei uutta tulisi. Yritin tehdä luonnon kanssa kauppoja siitä, että pysyttäisiin vielä pakkasella, mutta kohtuulukemissa. Hänen kanssaan ei näköjään käy neuvotteleminen. Ehkä pitäisi aloittaa neuvottelu juhannussäistä ajoissa. Eivät ole männävuosina suosineet ne.

Ei minulla oikeastaan mitään, muuta kuin se, että onni on lapsi. Onni on työ. Onni on sekin, jos saa kustannussopimuksen (jos sellaisen saa, niin yleensä sitä myös haluaa: eihän niitä summan mutikassa lähetellä). Vaikka voisin minäkin yrittää kirjan kirjoittaa, jos minulle tulisi sellainen summanmutikkasopimus postilaatikkoon, että tuossa on kustannussopimus, kirjoita siihen sopiva kirja.

Mutta valvoa ei saata ihminen enempää.

Sitä vain että hyvää tämä on, elämä.

Joulu ja protestilaulu

Kirjoitan, siis olen. Tarkoitan, että kaikki kunnossa, jos joku minua ei-oikeassa-elämässä tunteva on vaikka ollut huolissaan. Arki on vain vienyt mennessään, lapsi aloitti päiväkodin ja mitälie kaikenlaista muuta. Ehkä on tuntunut väliin siltä, ettei olisi mitään kyllin painavaa sanottavaakaan.

Kauhulla olen seurannut nykyisen hallituksen toimia. Aluksi ajattelin hyväntahtoisesti, että he ovat vain taitamattomia ja kyllä se siitä. Sitten havaitsin, että eivät he taitamattomia ole, vaan taitavia ja häikäilemättömiä oman etunsa ajajia (ja kannattajiensa, tokikin). Nyt kun oma lapsi on aloittanut päiväkodin ja sairastelukierteen siinä sivussa on kammottava ajatella, että lapsia pitäisi ottaa vielä enemmän - pelkkä pukeminen  ulkoilua varten on näillä keleillä jo melkoinen koitos sille hoitajamäärälle, joita nytkin on. Saatikka kaikki muu sekoilu osapäiväisistä lapsista ja siitä, miten määritellään, ketkä ovat hoitoonsa oikeutettuja.

Nythän toki Helsinki on jo päättänyt olla puuttumatta subjektiiviseen päivähoito-oikeuteen ja Espookin on menossa hyvää vauhtia samaan suuntaan. Kaupungit ovat kaukana meistä täällä, mutta toivon, että esimerkkiä täälläkin noudatettaisiin (vaikka en jaksa uskoa, ja vaikka kuinka olisin pessimisti etukäteen, petyn silti raskaasti, jos oikeus päivähoitoon lapsilta evätään vanhempien taloudellisen tilanteen vuoksi - näinhän voidaan sanoa, jos työttömyyteen puututaan sanktioimalla siitä lapsia).

Voisin paasata näistä kaikista asioista vaikka kuinka paljon, mutta kyllähän te tiedätte. Ja ymmärrän toki, että varmaankin puolet suomalaisista on sitä mieltä, että nämä päätökset ovat oikeutettuja, mutta minusta ne eivät ole. Eivätkä onneksi edes Sixten Korkmannin, jonka mielestä subjektiivisen päivähoito-oikeuden rajaaminen on tyhmä päätös. Pointsit Sixtenille.

Sanottakoon vielä, että on toki tilanteita, joissa on perusteltua pitää lasta enemmän kotona, mutta sellaisen päätöksen voi tehdä vanhempi itsekin, ei siihen pakkoa tarvita.

Sitten vielä lisäisin, että joulu. Ihanaa. Kaapissa on piilossa 3 joulukalenteria, joiden luukun annan lapsen aamuisin avata, koska olen niin kiva äiti (muuten todellakin avaisin itse). Juu ja ne ovat kuvakalentereja. Parhaimmillaan toivon, että ainakin osa olisi sellaisia, jossa kuva muuttuu/täydentyy avattujen luukkujen myötä. Sellaiset ovat parhaita. Suklaatia saa muutenkin, yritän ainakin taistella aikaa vastaan, ettei lapsikaan alkaisi suklaakalenteria vaatia. Mielummin sitten vaikka yllätyspussukoita, sitten kun hän on isompi. Kolmivuotiaalle ovat kuvat mielestäni vielä ihan tosi jees.

Mitä itse joululta toivon, on toki se, että lapsi olisi terveenä. Ja muutkin, tietysti. Mutta sairasteluun olen jo aivan uupunut. Suorastaan säikähdän heti, jos lapsi on hiukankin vaisu. Minulla on sellainen hieno kuumemittari, josta tulee sininen valo, jolla pojotetaan lapsen otsaa ja joka sitten näyttää kuumelukeman. Voitte uskoa, että sillä on tullut pojoteltua, sekä syystä että syyttä. Terveyttä siis toivon, kaikille, sillä ilman sitä koko tunnelma, tuoksut ja maut ovat pelkkä varjo siitä, mitä niiden pitäisi olla. Voi kamala, tiedän useampiakin kertoja, missä lapsiperheissä on sairastettu vatsatautia jouluna. Se se on surkea kohtalo, on kertakaikkiaan. Taisipa oma veljenikin olla lapsena sairaana jouluna ja muistaa sen vieläkin.

Näköjään on sitä meikäläiselläkin sitten lopulta kuitenkin paljonkin sanottavaa. Ehkä niinkin paljon, että pitää tätä blogia ehkä alkaa sitten kuitenkin päivitellä, edes hiljaksiin. Kerrottakoon, että luen muiden blogeja hyvinkin aktiivisesti, ne ovat ihana henkireikä ja jopa vertaistuki etänä, kuten vaikkapa tämä Lähiömutsin kirjoitus. I hear you.

Odottamattomien unelmien täyttymyksiä

Nyt on käynyt niin, että eräs blogitar, jonka kirjoituksia ja piirustuksia olen ilolla lukenut ja kuvia katsellut (suuri fani) julkaiseekin yhdessä toisen kirjoittajan/piirtäjän kanssa oman sarjakuva-albumin (yleisö kohahtaa, kuuluu aplodeja). Se kertoo Sirkus Rinkelin väestä  ja se on nyt valmis ja uunituore.

No minä olen fiilistellyt sitä, miltä tuntuu julkaista tällainen oma tuotos (olenhan minäkin julkaissut vähän, vaikkakaan en kirjan muodossa ja sekin oli jo ihan hytisyttävän jännää) ja silloin, kun kirjoittajan/piirtäjän blogia on lukenut ja fiiliksiä seurannut, tuntuu vain oikealta hankkia tällainen kirja. Olen siis tilauslistalla juu. No, osallistun kuitenkin itsekin vielä lisäksi blogissa järjestettävään arvontaan, jolla kirjan voi saada omakseen. Ai miksikö? No, jos saan toisen, niin lahjoitan sen jo ennalta miettimääni kohteeseen. Sen olen jo miettinyt, vaikka arpaonni ei ehkä vahvimpia valttejani olekaan (isäni on muuten hyvä arpajaisissa tai sitten hän vain osallistuu niin moneen, että voittojakin on joskus herunut).

Niin siis että kun nyt Tiinan odottamaton unelma täyttyy, niin osallistukaapa tekin. Siihen arvontaan. Ja ihailkaa siellä blogissa niitä Tiinan strippejä. Voisin lukea koko albumillisen siitä, mitä kaikkea Tiina on lapsuudessaan ajatellut: Titanic-sukeltaja ja Zorro ovat aivan parhautta!

Voi ahdistus, miten paljon tällaista lahjakkuutta saattaa mennä maassamme hukkaan. Onneksi Tiina löydettiin ja ehkä hän tekeekin vielä albumillisen lapsuudenseikkailujaan sarjakuvamuotoon. Minä tykkäisin. Ja jos minä tykkään, niin miksei muutkin, en minä nyt niin monimutkainen ole.

Lisäksi tässä lähetän vielä ekstratsemppiterveiset toiselle unelmiensa täyttymystä vielä odottavalle, nimittäin ahkeralle ja intohimoiselle Rooibokselle. Hän kirjoittaa meille kirjan! Ja kun se ilmestyy, niin ehkäpä Rooibos arpoo yhden. Ja sitten minä buffaan häntä (onko tuo oikea sana, en minä mitään noutopöytää tarkoita). Ihan siksi, että näitä asioita ihmisten vain pitää tehdä. Kuka piirtää, kuka maalaa (sanoin tai siveltimellä), kuka tanssii - pääasia, että se tapahtuu rakkaudesta, intohimosta ja sisäisestä palosta asiaan.

Hyvää sunnuntaita, vaikka sateistakin

Lapsi sattuu näkemään televisiosta Punaisen ristin tietoiskun. Siinä on surullinen nepalilaislapsi, pieni poika. Kaksi ja puolivuotiaani katsoo kuvaa pitkään ja arvaan, että kysymys on tulossa. "Äiti, miksi tuo poika on surullinen?" En halua huijata, enkä puhua tottakaan. Vastaan: "Koska pojan kotona on maa tärissyt ja pojan koti on mennyt rikki". Lapsi näyttää olevan itkuun purskahtamaisillaan. "Äiti, voidaanko me auttaa?" Siinä kohdin käännän kasvoni toiseen suuntaan, vakautan ääneni ja vastaan: "Voidaan". Bloginpitäjien lipas pullistuu toimestani vähäsen. Punaisen ristin tehokkain kampanjoija löytyy meiltä täältä ihan kotoa.

Hyvää toukokuista sunnuntaita kaikille: teille, jotka olette äitejä; teille, jotka toivotte äideiksi vielä tulevanne; teille, jotka olette jo toivosta luopuneet ja teille, jotka ette perhettä aio perustaa. Ja sama vielä miehillekin.

Sanomaa kerrakseen

Luin vuoden takaisia postauksiani keväältä. Ällistyin, miten pirteältä vaikutin. Ehkä oloni vaatisi lääkärisedän tai -tädin arviota. Ehkä veriarvoja pitäisi syynätä. Tai avata suu ja sanoa pitkä aa. Kummastuttaa. Ostin minä kyllä jotain rautakapseleita, mutta en oikein löydä sellaista aikaa vuorokaudesta, etten söisi maitotuotteita, jotka kaiketi neutralisoivat raudan vaikutuksen.

Lapsi on jo pakannut repun ja on valmis lähtemään mummolaan. Kuljeskelee reppu selässään pitkin asuntoa. Kertoo pakanneensa "pujelimen ja autoja". Osaa laulaa jo paljon lauluja ja muistaa ällistyttävän paljon biisien sanoja sen huomioiden, että hän on vasta oppinut kunnolla puhumaan. Laulaa tälläkin hetkellä sing-alongia Robinin kanssa.

Minä melkein vihaan pääsiäistä. Olen yrittänyt ottaa sen siltä kannalta, että se on kevään ja uuden alkamisen ja uuden toivon juhla. Mutta media ja lehdet eivät anna positiivisuuden voittaa, vaan esittelevät värikuvia ihmisistä, jotka antavat tänä päivänä ristiinnaulita itsensä uskonsa vuoksi. Miksi ihmeessä tällaisia vertavuotavia ihmisiä lehtiin? Ahdistus istuu kuin musta painava mörkö rinnassa. Jos Jeesus oli historiallinen henkilö ja hänet ristiinnaulittiin radikaalien ajatustensa vuoksi (huom! ilman omaa syytään), niin minun henkilökohtainen tulkintani on se, ettei hän koskaan herännyt kuolleista - ei kolmantena päivänä, eikä kolmantenakymmenentenä. Saatikka ne lukuisat muut ihmiset, jotka ehkä yhtä löyhin perustein kidutettiin hengiltä. Minua ei pätkääkään lohduta sekään lehdestä luettu tieto, että Jeesus kuoli nopeasti, jopa kolmessa tunnissa. Vai että jopa - miettikää sitä kolmen tunnin tuskaa, jonka lopussa ei kiitos seiso, vaan kuolema. Että sellainen kevään juhla meillä.

Mitä tulee Jeesukseen noin muutoin, hänen tosiaan sanottiin joutuneen ristille radikaaliutensa vuoksi. Hänhän ajatteli humaanisti ja viisasti ja nosti vierelleen "huonon naisen". Nykyäänhän ei länsimaissa enää muita olekaan kuin huonoja naisia, ainakin jos ajatellaan tiukassa raamatullisessa mielessä. Mietinkin, kenet Jeesus rinnalleen nostaisi, jos tekisi comebackin. Uskon, että hänen rinnallaan olisikin miestä rakastava mies, sillä oikeudenmukaisuutta ja tasa-arvoahan J-mies kannatti. Hän kannattaisi sitä tänä päivänä samaa sukupuolta rakastaville, niin minä päässäni spekuloin. Ristiinnaulitsisivatkohan hänen omat kannattajansa hänet silloin?

Rakastakaa toisianne.

(P.S. Ajatukseni ovat omiani, enkä ketään halua niillä loukata. En ole jäsen missään kirkkokunnassa.)

Blogirikkuri

Taisin suorittaa blogirikkuruutta, kun poistin jo kertaalleen julkaisemani tekstin. Pahoittelut siitä.

Yritän kirjoittaa jotain uutta, kun kello ei näytä ihan näin myöhäisiä tunteja. Kerään uusia aistimuksia ja uutta kerrottavaa. Ainahan sitä jotain on. Ehkä lähden kaduille salakuuntelemaan ihmisten elämää, niin kuin Gösta Sundqvistin kerrotaan tehneen. Hän ei kuulemani mukaan oikein suostunut kuulumaan mihinkään ihmisryhmään, vaan puikkelehti niiden välillä ja samalla vohki paloja ihmisten elämistä ja teki niistä musiikkia.

Olipa se jotenkin kaunis ja runollinen ajatus, vaikka Göstan tarinat olivatkin rujoja. Eivätkä varmaan kenenkään tarinoita ihan sinällään sentään, mutta niissä oli totta toinen puoli. Niin se vain on, että ihmisille sattuu uskomattomia asioita ja niiden kanssa he sitten möyrivät eteenpäin, minkä taitavat. Jotkut eivät edes välitä. Minä välitän liiaksikin.

Uskotteko sen, että elämällä on jokin tilikirja? Jos ihmiselle sattuu paljon hyviä asioita, on tili plussalla. Jos liikaa plussaa kertyy, elämän pankkineiti saattaa katsoa aiheelliseksi alkaa balansoida tilejä. Pelkäättekö (kuten minä) silloin, kun jotain suurta hyvää tapahtuu, laskun seuraavan perästäpäin? Ja ajatteletteko sitten, kun jotain ikävää tapahtuu, että nyt on maksun aika? Minä olen vähän sellainen. Onkohan tällaiselle ajattelutavalle nimi?

Teema-kanava on jäänyt päälle, vaikka ohjelma on loppunut. Ihanaa klassista musiikkia, kuin balsamia sielulle. Nyt on jo kiirastorstai.

Rakkauden päivä

Tänään rakkauden ja ilmeisesti myös karnevaalien päivä (ainakin huomenna). Päivä, jolloin monissa uskonnoissa laskeudutaan paastoon. En harjoita mitään uskontoa, mutta paastoon pitäisi totisesti laskeutua, muutoin farkut eivät enää kevväämmällä mene kiinni. Mutta haastetta riittää, sillä jatkuvasti tulee näitä ystävänpäiviä ja heti perään laskiaissunnuntaita, joten pullaa piisaa. Kyllähän siis joka juhlaan pitää joku leivonnainen iskeä kylkeen, mieluummin useampiakin.

Minun olisi tarkoitus tavata ystäviä ja sukulaisia (ystäväsukulaisia) lähitulevaisuudessa. Toivottavasti se onnistuu, kaikenlaista yllätystä elämällä on tapana järjestää, kun oikein suunnittelee. Mutta kun tarpeeksi suunnittelee, niin onhan asioilla sitten taipumus toteutua ainakin jossain vaiheessa. Hyvin suunniteltu on jo puoleksi tehty.

Muuta raportoitavaa on se, että kissalla on jalassaan tulehdus, johon se saa lääkettä. Minä sain kynsimiä ja puremia, kun yritin sitä lääkettä (tai niitä lääkkeitä) kissapololle antaa. Pelottaa, että satuttaa haurasta, pienenpientä otusta, ja sitten se pelko siirtyy kissaan, joka kaikin voimin teutaroi vastaan. Ja miten paljon on voimaa, tahtoa ja notkeutta pienessä eläimessä, kun se käyttää kaiken tahdonvoimansa pakenemiseen - todella runsain mitoin. Onneksi hätiin riensi paitsi ystävä, myös Mies. He saivat pelotta ja varmoin ottein kissan lääkityksi. Toivottavasti vamma paranee, sillä eläinlääkärikään ei osannut mennä sen perimmäisestä syystä aivan takuuseen. Kissallakin on jo kuitenkin ikää, voi tulla kaikenlaista.

Tänään loppui myös lämpimän veden tulo hanasta, just like that. Lastani lainatakseni "Ei se ollut kiva". Vieläkään en ole päässyt suihkuun, sillä odotan tilanteen (mahdollista) korjaantumista. Mies lausui suurinpiirtein sillä tavoin, että ehkä korjaantuu, ehkä ei. Nyt pitää vain odottaa.

Onneksi voi odotellessaan syödä vaikka sitä pullaa.

Ei yhtään aikuinen

Ja taas tänään sain huomautuksen siitä, että toimin siinä asemassa, missä olen, väärin. Tai asema on ehkä väärä sana, sanokaamme roolissani. Vedän roolini väärin. Pitäisi olla etäinen, hillitympi, toisenlainen.

Mutta kun en osaa.

Mikä siinä on, että en vain vieläkään osaa. Ja pitäisikö osata? Olla ihan samanlainen kuin muut, tai ainakin sellainen kuin pitäisi olla?

Tottakai se johtaa elämäni siihen, että se on omituista kaikilta mahdollisilta kanteilta katsottuna. Vahvuuteni on ihmisten ymmärtäminen ja kuunteleminen, mutta sama kyky, kykenemättömyys pitää heitä etäällä, johtaa toisinaan arveluttaviin tilanteisiin.

Sitten sitä istuu sohvalla pimeässä, kun on saanut lapsen nukkumaan ja sydämen ympärillä on ahdas ja painava kotelo. Jaloissa lyijypainot vetämässä pinnan alle. Taustalla yliminä valmiina vetämään suuni roudarinteipillä kiinni lopullisesti.

Minä näin jo painajaisen siitä, miten uskon liiaksi ihmisiin ja inhimillisyyteen. Kaikki kääntyi irvikuvakseen, hyväuskoisuuteni painettiin lokaan, minut saatettiin häpeään. Mikään ei ollut sitä, mitä sen piti olla, kun sitä valaistiin muiden ihmisten tulkintojen valossa.

Toivottavasti tallaamani liukkaan tieni pohja kantaa. Se on nimittäin ainoa pohja, mikä minulla on.

Ensimmäinen kevätpäivä

Aamulla, kun avasin kaihtimet, näin auringon. Erilaisen, kuin aikaisemmin, sellaisen hävyttömän kirkkaan ja loistavat hanget. Ensimmäinen ajatukseni oli, että lapsen kanssa on päästävä ulos niin kauan kuin tätä kestää. Kun menimme ulos, kävi ilmeiseksi, että oli kevätpäivä, naapuri sen ääneen sanoikin. Aurinko nimittäin lämmitti tuntuvasti, voi miten ihmeelliseltä se tuntui iholla, vähän kuin lämmin suihku rankan urheilurupeaman jälkeen. Hetkessä se valutti voimaansa minuun ja jotenkin uskoin taas itseeni niin monella tapaa. Ehkä minä voisinkin ryhtyä vielä johonkin, ehkä minussa on vielä luomisvoimaa, miksi ei olisi?

Nyt pitää enää keksiä, mihin sen luomisvoimani tai jonkin määrittelemättömän energianpurskeen suuntaisin. Tai sen pienen orastavan uskon siihen, että jotain tästä kaikesta voisi vielä kehkeytyä. Sellaista odottamatonta, mitä nyt elämässä yleensä tapaa kehkeytyä.

Haluaisin oikeastaan tehdä töitä. On jännää haaveilla työn tekemisestä, tai no, varmasti työttömänä siitä haaveilisi myös, mutta myös tässä tilanteessa, jossa aivan omasta halustaan on jättäytynyt kotiin. Tai no, ainakin osittain. Kunpa keksisin jotain kivaa. Kunpa keksisin jotain. Kunpa!

Haloo, lukeeko kukaan?

Lieneekö sillä väliä, lukeeko kukaan, kirjoittaminen sinänsä on arvo. Kuten lukeminenkin minulle nyt, kun olen ymmärtänyt uuden mobiiliteknologian ilot - kirjat, jotka voi viedä puhelimen mukana peittonsa alle iltaisin ja jotka valaisevat itse itseään. Tällä hetkellä luen kirjaa Lumilapsi, joka on minulle todella vaikeaa luettavaa, sillä se porautuu omiin entisiin ja nykyisiinkin kipupisteisiin. En aluksi ollut päästä alkua pidemmälle, mutta nyt olen jo edennyt yli kolmanneksen.

Oma lapsi on kasvanut uskomattoman paljon. Hän on oppinut puhumaan ja on jo melko taitava sanankäyttäjä. Hän saa minut nauramaan päivittäin letkautuksillaan, joskus tuore kyky ilmaista itseään saa kiteyttämään asiat äärimmäisen teräviksi. Kaupassa hän saa edelleen hymyjä ihmisiltä, koska on niin pieni. Olen edelleen kiitollinen jokaisesta hymystä, joka kertoo: sinä olet hyvä ja arvokas.

Kävimme Miehen kanssa ulkona syömässä kaksin. Menimme Thai-ravintolaan, jossa saimme erinomaista kookoskermaisaa ruokaa. Viereisessä pöydässä ruokaili äiti, jolla oli mukanaan ehkä n. 9 kk ikäinen poika. Vauva nukkui, mutta heräsi kesken äidin ruokailun. Tarjoilija, joka ei selvästikään tuntenut naista aiemmin, kysyi, saako pidellä vauvaa. Hän nosti vauvan syliinsä kuin aarteen, kehui pojan ihanuutta suomeksi ja leperteli thain kielellä jatkoa, joka selvästi oli jotain yhtä ylistävää. Täkäläinen tarjoilija tuskin olisi uskaltautunut moiseen, vaikka tilannetta oli mieltälämmittävää seurata sivusta. Äiti sai ruokailla rauhassa ja vauva nautti saamastaan huomiosta. Mietimme Miehen kanssa kulttuurien eroja ja niiden syitä. Sanoin, etten enää ihmetellyt, miksi suomalaiset haluavat Thaimaahan vanhuuden päiviään viettämään. Minä en ole koskaan käynyt Thaimaassa.

Talvi ei ole tänä vuonna oikein tullut, kuten se ei tullut viime vuonnakaan. Tutkijat ovat todenneet, että kaikista maailman kolkista juuri Suomessa lämpötila on kohonnut eniten. Tuntuu oudolta, että jopa lumen pysyminen maassa tuntuu vaivalloiselta. En silti voi väittää, että olisin mikään talvi-ihminen, kylmyys kammottaa minua. Helpotusta en kuitenkaan uskalla lämpimästä talvesta tuntea, eihän tämän tällaista pitäisi olla. Huono omatunto painaa. Tänään kaupan kassalla vierelläni ostoksiaan pakkasi hippityttö, jolla ei ollut mitään eläinperäistä ostoksissaan. Teki mieli alkaa selitellä omia ostoksiaan. Pakkasin kuitenkin hiljaa. Pientä lohtua toi uskollinen kauppakumppanini, itse tehty tilava kangaskassi. Jotain sentään.

Seuraavaksi nukun. Seinän takana on uusi naapuri. Kolinat ovat nyt toisenlaisia. Lapsikin kysyi, mikä ääni. Piti selittää, että siellä elää uusia ihmisiä, joiden mukana tulevat uudenlaiset elämisen äänet.

Vesa-Matti Loirikin on jo vanha mies.

Yhteenvedon tapainen

Olen ollut hiljaa koko loppuvuoden. Mitä kauemman on bloggaamatta, sitä korkeammaksi kynnys kasvaa. Kunnes sitten ymmärtää, ettei sitä lopulta ole. Jos onkin, on se oman pään sisällä ja silloin sen voi muuttaa pumpuliksi tai hattaraksi, kastella sen lämpimällä vedellä ja sulattaa pois.

Saimme valkean joulun, vaikka itse en jaksanut siihen uskoa. Tuntui hienolta katsella ikkunasta pikkuiseni kanssa ja todeta, että sitä se on: lunta. Hän osaa sanoa sanoja, joita hän ei ennestään tuntenut tai muistanut, kuten tonttu, lumiukko (jota emme vielä ole kyenneet rakentamaan pakkasten vuoksi) ja joulukuusi.

Meidän joulukuusemme on tänä vuonna erityisen kaunis, melkein keinokuusen näköinen. Lainalapsen astmaoireiden vuoksi päädyimme hankkimaan kuusen, joka on oikeasti männynsukuinen, vaikkakin kasvaa kuusen kaltaisesti, puu on nimeltään pihta. Nimi on hyvin lähellä sanaa pihka. Pihdan neulaset alapinta on hopeanharmaa ja siinä on pieni uurre keskellä. Ehkä haluan pihdan ensi vuonnakin. Meistä on tullut ystävät.

Minusta on tullut tällä välin  ystävä myös sähköisten kirjojen kanssa, vaikka kuvittelin itseni liian vanhanaikaiseksi moiseen touhuun. Havaitsin kuitenkin, että oikeastaan on hyvin kätevää lukea kirjaa kännykästä: äiti-ihmiselläkin on kännykkä lähes aina mukana, näyttö on nykyisissä puhelimissa sopivan suuri (sopivan suuri myös rikkoutumaan kepoisasti pirstaleiksi asfalttiin, olen havainnut) ja lisäksi taustan värin saa muunnettua mustaksi, niin että vuoteessa lukiessa ei häiritse lapsen unta. Lukeminen sujuu vieläpä lentokonetilassa, joten alles gut. Nyt luenkin Finlandia-voittajaa, joka koukutti minut täysin ihan suorilta jaloin. Taitaa olla kuudes tahikka seitsemäs e-kirjani jo, vaikka vasta havaitsin tämän uuden mahdollisuuden. Minulla on lisäksi kytky (etäinen, ei henkilökohtainen, mutta silti) uuteen voittajaan, joten uteliaisuuteni on suuri. Ensimmäisen 70 sivun perusteella voin ainakin todeta, että hän ymmärtää vanhemmuudesta jotakin, kuten ihmisyydestäkin.

Kaipa sitä itsekin jotain ihmisyydestä ymmärtää, mutta silti ei osaa toimia oikein. Ei edes silloin, kun oman mielensä pohjalla näkee kissankokoisin neonkirjaimin, että NYT MENEE METSÄÄN. Ja sitten, että TOIMI TOISIN. Mutta ei, sitä vain painaa lisää kaasua ja antaa perän heittää ja luisuu ojaan ja metsään niin että tanner tömisee ja lumi pöllyää. Ja ajattelee, että näin sitten. Että näin tämän sitten hoidit. No, minkäs teet. Teoria on eri asia kuin käytäntö. Äitiyden myötä minusta on löytynyt paitsi sellaista rakkauden tunnetta, jota en ennen tuntenut, myös suuria tunteiden ääripäitä, niitäkin, joihin en niin olisi välittänyt itsessäni tutustua. Taloksi tuntuvat silti nekin asettuneen, osaksi minua.

Toivottavasti kaikilla lukijoillani (kiitos teille siitä, että jaksatte kiinnostua pienistä elämistä) oli ihana joulu. Minulla oli. Onnistuin ruoanvalmistuksessa (siltä osin kun niitä valmistin), jopa niin hyvin, että ensi kerralla on tehtävä enemmän samaa sorttia ja kaikki muukin oli ihanasti: kukaan ei ollut sairaana, kaikki lahjat olivat mieluisia, oma Mies oli hankkinut ihania hyväntekeväisyyslahjoja, jotka tulivat kaikille täytenä yllätyksenä ja joulua viettämässä oli myös yksi lisäperheenjäsen, joka muutoin olisi viettänyt jouluaan yksin - se, että hän nyt vietti sen kanssamme sai kaikille aikaan hyvän mielen. Pikkuinen rakasti lahjoja ja niiden avaamista, joulupäiväänkin riitti vielä pari pakettia ja voi, miten surullista oli, kun hän on nyt alkanut ymmärtää, ettei joulukalenterin luukkuja enää avata, eikä pakettejakaan joka päivä. Onneksi sentään on lumi, pulkka ja keinuminen. Hän ilmoitti myös haluvansa musiikkileikkikouluun myös keväällä, vaikka paikan päällä aina onkin aika totinen torvensoittaja.

Haastava vuosi omalla tavallaan melkein takana, mutta samalla ehkä myös yksi arvokkaimpia. Nyt kun lapsi on vähän yli kaksivuotias, olen aika lailla palannut takaisin nahkoihini. Tiedän kuka olen, ihmisenä ja äitinä. Luotan jälleen itseeni. En ehkä aina ole se vuoden mutsi, mutta ei tarvitsekaan. Ei kukaan ole.

Kiitokset vielä tässä yhteydessä muille blogin kirjoittajille, heidän myötään olen löytänyt kirjoja luettavaksi, joululahjoja hankittavaksi, asioita mietittäväksi. Sillä vaikka en ole kirjoittanut, olen totisesti lukenut. Kaikkea hyvää teille kaikille myös ihan pian alkavalle vuodelle 2015.

Kirjoitellaan toisillemme!

Elämä miehen näkökulmasta

Olen seurannut innokkaasti uutta miesten valloittamaa Iholla-sarjaa. Olen aivan koukuttunut. Sarjaa lähetetään sellaisena ajankohtana, joka menee päällekkäin lapsen iltatoimien ja sänkyyn viemisen kanssa, joten katson jaksot netistä jälkikäteen. Tällä hetkellä on yksi jakso katsomatta.

Sarja on kyllä sellainen, että jos joku on epätoivoinen suomalaisten miesten suhteen, hänen pitäisi katsoa sarja. Olen aivan rakastunut suomalaisiin miehiin, ainakin näihin sarjan kaltaisiin. Eniten minuun vetoaa biojätekuski Jukka, joka on aivan ihana isä: muistuttaa paljon minun kanssani asuvaa Miestä ja hänen isyyttään, joka on hänelle hyvin luontevaa. Kun Jukka tuli omaa väsymystään ärjäisseeksi kuopukselleen niin, että hänelle itselleen tuli itku katumuksesta, minäkin itkin hänen kanssaan. Myönnän, kun yksin katselin, lohdutin häntä ääneen. Eritoten lasten kanssa Jukka tuntuu aina löytävän ne oikeat sanat, kun lapsilla on ollut hänelle haastavia kysymyksiä esitettävänään. Ihailen myös sitä tapaa, jolla eronneet puolisot tahtomalla pitävät välinsä kunnossa lasten vuoksi - tietysti itsensäkin. Ehkä Jukka on jo löytänyt elämäänsä jonkun sulostuttajan, toivon vain, että tyttö olisi sellainen, joka toisi elämään helpotusta sekä lasten hoidon saralla että antamalla Jukalle lisää sisäistä voimaa ja uskoa elämään.

Kuulemma netin keskustelupalstoilla on ruodittu sarjaan osallistuvien henkilökohtaisia ominaisuuksia. En ole lukenut, eikä heidän ainakaan pitäisi. Ihmisten on varmasti tällaisessa sarjassa vaikea mieltää sitä, että nämä ihmiset ovat todellisia, eivätkä roolihahmoja. Toki heistä näkyvät vain tietyt puolet, mutta kuitenkin sellaiset puolet, joita heistä eivät yleensä näe kuin aivan ne lähimmät ihmiset. Todella rohkeita ovat miehet olleet oman elämänsä avaamisessa. Oli sydäntäriipaisevaa, miten opettajana toimiva Esko oli lukenut keskustelupalstojen kommentteja ja saanut todella pahan mielen. Minusta on hienoa, että he kaikki ovat omanlaisiaan ja minusta hienoja tyyppejä (no, myönnän, että Teron tanssielämän kelailen aina yli, se kun ei oikein tarjoa minulle henkilökohtaisesti kosketuspintaa, mutta hänkin on varmasti hieno tyyppi kuitenkin).

Tästä tuli vähän mainospuhe, mutta on minusta oikeasti mukavaa, että joku uskaltaa näyttää meille omaa arkeaan. Ja se ihan tavallinen elämä satunnaisine maratoneineen tai vaelluksineen tai Tshernobylin reissuineen on jännittävää ja kiinnostavaa. Siksi varmasti seuraan blogejakin innokkaasti, sillä niissäkin oikeat ihmset kertovat todellisesta elämästään, kokemuksistaan ja heille mielekkäistä asioista ja harrastuksista, jotka saattavat olla samankaltaisia kuin omani. Kun oma sosiaalinen elämäni on pienen lapsen kanssa hivenen rajoittunutta, on mukavaa, kun voi omalla tavallaan jakaa tai olla jakamassa muiden elämää.

Vähemmän arvostelua ja enemmän rakkautta. Sillä mielellä.