Varo, mitä haluut, sillä sä saat sen

Ystävä on ollut luonani vierailulla useamman päivän aiheuttaen hiljaiseloni täällä blogipuolella. Olemme istuneet kahvilassa, puhuneet tyttöjen juttuja ja politiikkaa, käyskennelleet kirpputoreilla, syöneet hyvin, tutustuneet kaupungin yöelämään, järjestäneet syntymäpäiväjuhlat, tutustuneet uusiin ihmisiin, käsittämättömän paljon asioita näin lyhyessä ajassa.

Perjantaina jouduin jäämään kotiin, kun ystävät suuntasivat kirpputorille ja hihkaisin heidän peräänsä hieman leikilläni pyynnön ostaa puolestani kello viiden tee -kukka-astiaston. Hämmästykseni oli kuitenkin melkomoinen, kun liikettä ikkunan ulkopuolella havaittuani nostan katseeni ja näen, miten ystävä kantaa pahvilaatikollista kultareunaisia kukka-astioita. Kun avaan ulko-oven, puhisee sen takana kaksi innoissan olevaan naista, joista laatikon kantaja hihkaisee minulle: "Sä olet mulle muuten kymmenen euroa velkaa".

Tässä se siis on, uusi astiastoni, joka on kokoelma kahdesta eri kukka-aiheisesta sarjasta, yhteensä 11 kuppiparia, sokerikkoja, kermakkoja ja teekannu. Edellisenä päivänä olin ostanut kahdeksan koristeellista alpakkateelusikkaa, joten nyt teetä voi todella sievästi siemailla, vai mitä tuumaatte?

Tänään ihanan viikonlopun huipensi ystävien kanssa vietetty brunssi. Tiesin jo etukäteen, että lauantai venyy aamupuolelle, joten olimme leiponeet tämän broilerpiiraan ja parsakaali-fetapiiraan jo lauantai-iltana. Tänään valmistin vielä erilaisista salaateista pedin, jonka koristin suolaheinän kauniilla lehdillä ja väritin tomaattikuutioin ja keltaisen paprikan pirtein värein. Kasvissyöjälle kylkeen oli tarjolla paistettua halloumi-juustoa ja lihan ystäville lohta sekä loimutettuna että kylmäsavustettuna. Hedelmälautasellani oli verkko- ja hunajamelonia veneinä, jälkiruokana mustikkatäytekakkua ja mudcakea. Helppoa, yksinkertaista, herkullista.

Hyväntuuliset ystävät vitsailivat pöydässä keskenään: "Antaisitko minulle vähän piirakkaa?", johon mairea vastaus : "Tottahan minä sinulle piirakkaa annan". Olin nuhtelevinani ystäviäni moisesta sanailusta, ja jatkoin ruokailuani. Hetken kuluttua, emännän roolissa kun olin, ojensin hedelmätarjoilulautasta kohti minua viistosti vastapäätä istuvaa mieshenkilöä ja kysyin äärimmäisen kohteliaasti, onko mies todellakin aivan varma, ettei halua kokeilla melonejani. Suositukseni ja yleisen hervottomuuden jälkeen hän päätyi kokeilemaan niitä molempia. 

Mielleyhtymäin ilottelu

Kun vihdoin tänään sain työasiani siihen pisteeseen, että annoin itselleni luvan viettää rauhallista koti-iltaa, avasin television. Rekisteröin sieltä seuraavaa: Joensuussa Martat opettavat miespuolisille omaishoitajille ruoanlaittoa. Joensuuhun meni myös Kenoarvonnan yli 30 000 euron suuruinen voitto (toivoin salaa, että omaishoitajalle). Minä en ole koskaan pelannut Kenoa, mutta olen nähnyt Aku Hirviniemen teatterissa painitrikoissa ja käynyt Joensuussa kaksi kertaa.

Ensimmäisen kerran vierailin Joensuussa arviolta vuonna -93. Ystävättäreni opiskeli Joensuun yliopistossa, senkin olen unohtanut, mitä. Hänestä tuli lopulta lääkäri. Minä puolestani sairastuin Joensuussa vatsatautiin. Nukuin patjalla kylpyhuoneen lattialla palvelujen läheisyydessä. Silloin oli talvi ja Joensuussa ihmiset hymyilivät minulle, tuntemattomalle, kadulla. Se oli mukavaa ja mieleenpainuvaa.

Toisen kerran olin Joensuussa, kun olin matkalla kesämökille, jonka olimme vuokranneet Kolilta (voih, mitkä maisemat, mitkä patikointimahdollisuudet). Kävimme Carelicumissa ja ruokaostoksilla. Carelicum oli melko kiintoisa ja muistan, että siellä avautui merkityksiä termistölle, jota A.W. Yrjänä oli käyttänyt synkähköissä lyriikoissaan - Karsikkopuu taisi olla teoksen nimi ja näin siinä lauletaan:

kaupungin laidalla, karsikkopuussa
laulaa vainottu kirjava lintu
laulaa laulua surullisempaa
laulua iäksi rikkoutunutta

olen lintu ontoin luin
ja siivin monenkirjavin
kynsissäni puristaen nauhaa
käsinkirjailtua
korkealla ylläni
siiveniskun tuollapuolen
lentää lintu suurin
lintu kultasulkaisin

Siltä varalta, että termi on teillekin vieras, kerrottakoon, että karsikkopuu oli puu, josta karsittiin alaoksat ja johon veistettiin vainajan kuolinaika, nimikirjaimet ja risti. Toimenpide tehtiin, sillä uskottiin, että ruumis oli vielä kuolleenakin kuuleva, näkevä ja muistava ja saattoi ikävöidä kotiaan ja palata - ja mikä pahinta, vainajan uskottiin voivan viedä eläviä mukanaan niin halutessaan. Siksi vainajan saattomatkan puoleenväliin tehtiin karsikkopuu pysäyttämään vainaja paluumatkaltaan.

Ja nyt samalla muistan, että minun pitäisi kiireesti etsiä ensi kesän vuokrattava kesämökki jostain kauniista Suomen kolkasta, olen ollut unohtaa koko asian. Minun on ehkä pakko ihan pikkuisen etsiä sitä oikeaa, ennen kuin menen petiin. Siis mökkiä.

Pääni on kertakaikkisessa hurinassa, sillä olen yhdessä parin kumppanin kanssa päättänyt ottaa nenistämme kiinni ja hypätä syvään päähän. Ja sinne olemme oikeastaan jo molskahtaneet - paperit kaupparekisteriin ovat tulostusta vaille valmiit ja sen jälkeen humpsahdamme uusille urille. Ehkä kyse on lisääntyneestä auringonvalosta, mistä lie, mutta minulla on juuri nyt aikaa, energiaa ja ideoita ryhtyä johonkin aivan uuteen. Mistään rahasammosta ei taatusti ole kysymys, mutta luvasta toteuttaa itseään kylläkin. Eikä siinä vielä kaikki: olen päättänyt ryhtyä myös eräänlaiseen kulturaaliseen hyvinvointiprojektiin, jota myös olemme suunnitelleet jo pidemmän aikaa.

Huh huh, äkkiä kaikki muuttuu todelliseksi. Mutta hei - miksipä ei!

Miksi naiset aina...

Menneeltä kesältä nousi mieleeni eräs tapaus. Olimme viettämässä kaunista kesäyötä tapahtumia kihisevässä kaupungissa. Kuten silloin saattaa tapahtua, tuntevat ihmiset muita ihmisiä, jotka vuorostaan tuntevat toisia ja niin ajauduin minulle ennalta vieraaseen seuraan.

Minut toivotti tervetulleeksi pitkä, kovasti itsestään huoltapitävän oloinen, sellainen kopiokoneenmyyjän näköinen italialaistyyppinen mies tummine suittuine hiuksineen ja valkoisine hammasriveineen. Hänen rusketuksensa oli moitteeton ja poskia koristivat siististi viimeistellyt pulisongit. Hän tervehti naisseurueestamme sitä henkilöä, jonka tunsi ja sanoi: "Ihanaa kun tulit. Sun kaverit on aina niin kauniita isotissisiä naisia". Olin hänen maaperällään ja minun olisi kai pitänyt vaieta viisaasti, mutta vastasin heti: "Ai, no siinä tapauksessa mä voinkin varmaan lähteä".

Illan kuluessa seurasin miehen ympärillä käyvää kuhinaa. Naisia oli aina kaksi tai kolme, ja mies kaikkia kohtaan yhtä moukkamainen. Niljaisia sopimattomia kosketuksia ja vaikka en hänen puheitaan kuullutkaan, niin tuskin ne häikäisivät verbaliikallaan. Naiset olivat kauniita ja vaikuttivat muutoin tervejärkisiltä, joten en ymmärtänyt koko kuviota.

Seuraavana päivänä ystävättäreni otti miehen puheeksi. Ihmettelimme koko tilannetta ja sitä, mikä naisia viehätti. Emme me oikeastaan saaneet selkoa siitä, mikä erotti meidät näistä muista naisista. Pahimpinakaan hetkinäni minä en turvautuisi moiseen mieheen. Jo siksi että hänen kaltaistensa kautta koko verbi turvautua menettäisi merkityksensä.

Viikonloppu on ollut kertakaikkisen antoisa ja rentouttava. Kotia olen vuoroin sotkenut ja vuoroin siistinyt, mutta oikein kodikkaalta täällä näyttää. Olen toteuttanut lennossa päähän pulpahtaneita ideoitani, kehystänyt kauniita valokuvia seinälle laitettavaksi ja vaikka mitä.

Juuri nyt itken Adam Sandlerin kanssa, sillä hänen roolihahmonsa kertoo menettämistään tyttäristä elokuvassa Reign Over Me. Pienimmästä, jolla oli syntymämerkki, joka näytti palovammalta ja keskimmäisestä, joka oli liian kömpelö voimistelijaksi, mutta jolle isä ei viitsinyt mainita, että se voisi olla ongelma.

Voimia alkavalle uudelle viikolle!

Siivooja, kokki ja kosmetologi

Melkein saavutin tavoitteet, jotka olin tälle lauantaipäivälleni asettanut. Heräsin suhteellisen aikaisin aamulla ja ryhdyin tekemään töitä. Teinkin niitä tovin hyvin keskittyneesti, kunnes eräs mies otti minuun yhteyden.

Mies on eräs hyvin vanha ystävä, joka kaipasi kuuntelijaa. Ihmisen elämä voi mennä hyvin monimutkaiseksi hänen itsensä siihen mitenkään vaikuttamatta. Toivottavasti kuuntelemisestani oli jotain apua, sillä kuten hänellekin totesin, kuunnella osaan ja mielipiteenikin kerron, mutta vastauksia minulla ei ole. Kaikkiin asioihin niitä ei ole kenelläkään, on vain valittava jokin tie.

Oli miten oli, tämä asianselvittely lohkaisi hyvän palan aamupäivästä. Päätin siis keskeyttää työni ja siirtyä suoraan imurointiin.

Imuroinnissa muuten vastenmielisintä on imurin kova ääni, ei niinkään itse siivoustoiminta, vaikkei siinäkään mitään hohtoa ole. No, tänään varustauduin. Ensin korville Spotify-lista nappikorvakuulokkeista. Näiden kuulokkeiden päälle toiset, paljon suuremmat kuulokkeet, jotka eristävät tehokkaasti imurin äänen. Olinpa melkoinen näky, mutta eipä sitä ollut kukaan näkemässä. Siistiä tuli, vaihdon vuodevaatteetkin. Sinne on tänään luksusta pujahtaa, puhtaaseen tuoksuvuuteen.

Sitten oli itsensä hemmottelun vuoro. Valmistin itselleni broilerpastaa, sekin on jo ylellisyyttä sinänsä, syön niin vähän lihaa nykyisin. Pastakastikkeen, johon käytin luomukermaa, maustoin paitsi perinteisellä curryllä, myös harissa-tahnalla ja dijon-sinapilla. Ei annoksella ehkä MasterChefissä kovin korkealle olisi kannattanut pyrkiä, mutta minusta se oli aika hyvää. En ole kovin arka kokeilemaan keittiössä, antoipa eräs tuttu keittiömestari hetken työskentelyäni seurattuaan minun käyttää veitsiään (suurin saavutukseni). En raaskinut ostaa parmegiano reggiano -juustoa, sillä palat olivat todella suuria, vaan tyydyin Asmonte-juustoon, joka oikein hienosti sopeutui lastuiksi pastani päälle. Kauniit astiat, lautasliina ja hyvää viikonloppua, urhoollinen siivoja-Unska.

Ensi viikonloppuna on ystävän syntymäpäivä ja minä päätin kokeilla sitä smoky eyes -puikulaani, sillä todennäköisesti lähdemme tutustumaan kaupungin yöelämään. Luin ohjeita mukaan ottamastani lappusesta ja huiskin pötikällä silmien suuntaan. Ei mennyt ihan niinkuin Strömsössä sekään piirustelu. Kun kuvasin lopputuloksen, näytti minusta siltä, että silmäni ovat päässäni ylösalaisin. Onneksi ne päässä ollessaan näyttävät olevan suunnilleen oikein päin (tiedoksi potentiaalisille sulhoehdokkaille, joita täällä blogissa lienee pilvin pimein, kovin vain hiljaisia ovat). Lisäksi pitäisi tehdä kai tehdä vielä mustat rajaukset, mutta en nyt kokeilussani viitsinyt. Tässä ne kuitenkin ovat, mitäs sanotte, panda vai smoky?

Äänestys on käynnissä.

Keppejä, porkkanoita ja panda

Viikonloppu alkoi. Itselläni se alkoi oikeastaan siitä, että puhelin soi. Puhelin oli (ja on nytkin) kytkettynä tietokoneeseeni noin 15 cm pituisella johdolla, sillä joudun käyttämään sitä mokkulana, koska internet-yhteydessäni on jälleen jotain häikkää. Sikäli puhelimeen vastaaminen oli sangen mielenkiintoista. Korva kiinni työpöydässä ja tietokoneessa hihitin äidilleni, että vaikka minulla ei suoranainen kiire ollutkaan, ei puhetilanne ollut kuitenkaan mukavuudella pilattu. Soiton syy sen sijaan oli varsin ilahduttava: äiti oli keksinyt keittää kalakeittoa ja tarjosi minullekin mahdollisuutta mennä sitä nauttimaan. Toki tartuin tilaisuuteeni, oli aivan ihanaa, että odotettavissa oli kunnon kotiruokaa, jota en jaksa itseni vuoksi valmistaa. Söin sitä kaksi suurta lautasellista ja palasin kotiin vatsa pulleana.

Huomista olen suunnitellut varsin jaloin ajatuksin. Ajattelin tehdä muutaman tunnin töitä, kuten sunnuntainakin, sillä olen onnistunut keskittymään työntekooni hieman tehottomasti. Ensi viikonloppuna en kuitenkaan aio työskennellä, ja muutenkin tällainen viikonlopputyöskentely on poikkeuksellista. Eikä siinä vielä kaikki: vaikka sekä minä että kissat inhoamme imuroimista, sitäkin on huomenna tiedossa. Ja jos onnistun sen tekemään, lampsin kauppaan ja ostan itselleni tulppaaneja kiitokseksi. Ja jotain hyvää syötävää, mitähän se olisi? Voisin valmistaa itselleni vaikka jotain herkullista pastaa. Kyllä ja päälle vielä juustolastuja. Kermainen kastike. Saahan sitä joskus. Ihan vain itsensä takia.

Niin ja voi kauhistus sentään, eilen, kun olin ystävieni kanssa kaupungilla humputtelemassa, ostin kaksi kynsilakkaa. Aivan hulvatonta. Eikä siinä vielä kaikki: ostin myös sellaisen kaksipuolisen meikkikynän tai mikähän pulikka se oli, jolla lopputuloksena pitäisi syntyä smoky eyes. Saattaa olla, että tämän lopputuloksen aikaansaamista pitää hiukan treenata, ennen kuin lähtee mihinkään ihmisten ilmoille. Värit olivat kuitenkin sen kaltaiset, että saatan hyvinkin saada aikaan efektin panda eyes.

Kassalla puhisin kanssasisarilleni, että hitto soikoon, toivottavasti löydän sen elämäni miehen pian, että voin lopettaa tämän itseeni satsaamisen. No, hyvä on, myönnän, se oli kyllä vitsi.

Niin että löytyykö innokkaita miehiä herkulliselle illalliselle pandan kanssa?

Kahvia ja voikukkakiharoita

Tänään mieleni on kuohahtanut siitä, että Turussa päätettiin purkaa sininen talo. Rakennus oli kaunis, vanha jugend-talo, joka ei ainakaan päällisin puolin tarkasteltuna näyttänyt purkukuntoiselta. Silmäilin kyllä asiaan liittyvää uutisartikkelia, mutta kun ymmärrykseeni upposi sen kaltaisia sanarykelmiä kuten "taloa ei voitu asemakaavaosaston mukaan säilyttää, koska autopaikoitus ”piti” järjestää tontille", minun oli pakko lopettaa lukeminen ja hengitellä syvään ja rauhallisesti.

Kävin kahvilassa. Hiukseni olivat kiharoilla, kiinni sidottuina molemmin puolin päätä, jotta pysyisivät aloillaan pipon alla. Tilasin lattea. Minulle tulee laten juomisesta iso tyttö -olo, sillä en ole koskaan oppinut juomaan tavallista kahvia. Mutta silloin kun siihen sekoitetaan yli puolet maitoa ja joukkoon upottaa vielä pötköllisen ruokosokeria, juoma on kerrassaan herkullista. Ja minä sisälläni pikkutyttö, joka kokee tekevänsä isojen tyttöjen juttuja.

Oikeasti pikkutyttönä minä tein voikukista seppeleitä. Ja keräsin sellasia, joiden varret olivat oikein pitkiä ja hoikkia, sitten tein varsista suikaleita ja upotin ne veteen. Vesi minulla oli aina muovisessa, äidiltä saadussa pestyssä viilikipossa. Vesiastiassa varret mystisesti kihartuivat siinä silmieni edessä ja saivat erikoisia muotoja. Joistakin tuli säännöllisiä kiekkoja ja kun niitä puristi peukalon ja etusormen välissä, tunsi renkaat sormiensa pinnassa. Jotkut muuttuivat spiraaleiksi, jotkut jäivät osittain suoriksi ja kihartuivat muilta osin. Jos minulla olisi lapsi, haluaisin ehdottomasti näyttää tämän hänelle, voikukan varsien kihartumisen.

Teittekö tekin voikukkakiharoita?

Operaatio Emalisydän

Kun tänään istuin työhuoneessani tekemässä juuri sitä, mitä työhuoneessa tulisi nimensä mukaisesti tehdä, kuulin asunnostani peuhausta ja teutarointia. Äsken kun kömmin ulos luolastani, havaitsin, että kissa oli tehnyt sen, mikä kuuluu kissan hommiin. Minulla oli tekeillä nimittäin pienoinen neulegraffiti-projekti ja työssä oli kiinni pikkuinen lankakerä. Sen oli kollipoika päättänyt purkaa pitkin olohuoneen mattoa ristiin rastiin suuntivaksi lankaspagetiksi. Huvittavaa, kissavanhus ei ole jaksanut lankarullista innostua enää pitkään aikaan.

Internet on tuottanut murheita tänäänkin. Soitin tekniseen tukeen, jossa minulle vastailee aina sama lupsakanoloinen mies, joka jälleen niin hövelisti lupasi resetoida Internet-yhteyteni. Ilmeisesti vika ei kuitenkaan ole heidän päässään, vaan meidän, joten kaistaa jakava musta laatikko lienee uusittava. Missähän meidän palveluntarjoajamme call center mahtaa sijaita, ihan ilokseen tämän miellyttävän tukihenkilön kanssa kyllä turisee. Tosin haittaavampaa on kylläkin se, ettei Internet-yhteys toimi, tänä päivänä sitä on melkoisessa pulassa, jos moinen pitkittyy.

Onneksi se toimii jälleen: yhteys ulkomaailmaan. Nyt olen voinut tökkäistä Facebookissa kahta miestä (he sen tökkimisen aloittivat, enkä minä osaa lopettaa, vaan tökkään aina takaisin, olen siis jäänyt pahaan tökkimiskierteeseen). Lisäksi olen voinut metsästää Tampereen ja Jyväskylän kulttuuri- ja iltaviihdetarjontaa. Tämä liittyy kahden naisen elämysmatkailuun, jonka perimmäinen tarkoitus on unohtaa kolhut ja nauttia elämästä. Jostain käsittämättömästä syystä olemme nimittäin paitsi sinkkuja, myös jahkaantuneet kutakuinkin samanlaiseen pattitilanteeseen rakkaus-, tai raadollisemmin muotoiltuna, rakkaudettomuusasioissa. Toipumiseen olemme päättäneet käyttää matkustelua lähikaupunkeihin, joissa aiomme nauttia kultturielämyksistä (keikoista, taidenäyttelyistä, teatterista), hyvästä ruoasta ja juomasta, iltaviihteestä jne.

Aiomme yöpyä hotellissa, mieluiten sellaisessa, jossa voi käydä saunomassa. Huoneeseen tietysti pitää varata jotain hyvää ennen iltaviihteelle lähtöä, ihan vähintään tummaa suklaata ja punaviiniä. Ja aamulla vielä pitää nauttia ihanasta hotelliaamiaisesta. Ainakin silloin se on ihana, jos ei joudu työnsä puolesta jatkuvasti hotelleissä yöpymään, me emme onneksi joudu, joten hotelli jo sinänsä on mukavan jännää. Oli miten oli, me nyt olemme sitä mieltä, että jollei näillä eväin parin sinkun sielu tokene, niin johan on kumma! Sinkkuus taitaa tehdä meistä oikeita kotimaanmatkailun valttikortteja.

Vielä ovat matkat suunnitteluasteella, mutta toteutus tullee ajankohtaiseksi tässä kevään kuluessa. Ellei meistä jompaa kumpaa onnista, ja se oikea pölvähdä silmäin eteen niin, että pompsis. Jos niin käy, niin toivon kovin, että asia tapahtuisi meille molemmille joltiseenkin samaan aikaan, ei haittaisi, jos vaikka samalla reissulla. Molemmille olisi ikävää jäädä yksin sinkkuilemaan ilman vertaistukea, joka nyt on jo osoittautunut äärimmäisen terapeuttiseksi ja eheyttäväksi.

Niin että villejä matkailuvinkkejä otetaan vastaan!

Mä en uskonu sua
Mä en kuunnellu sua
Mä en aikonu uskaltaa
Se joka uniansa uskoo
Saa pelätä varjoaan
Mut sä kesytit mut
Sä väsytit mut
Sä nukutit mut syliisi
Niin joskus voi onni olla
Paitahelmainen enkeli

Heikki Salo - Emalisydän

Mistä on isot tytöt tehty?

Minulla on litra laivalta ostettua sherryä. Ajattelin siellä ollessani naisten kello viiden tee -kutsuja. Mutta ehkä pitäisi vielä tehdä kierros kirpputoreille, luulen, että ruusukuppeja tarvitaan. Naapurini innoistui ideastani niin, että ehdotti, voisimmeko pukeutua mekkoihin ja hansikkaisiin - jos sellaisia nyt sattuisi joltakulta löytymään. Itselläni ei taida olla yksiäkään hansikkaita, joskus on kylläkin ollut. Ovat jääneet jonnekin matkan varrelle.

Tällainen hassu kello viiden tee -ajatus on yksi ehdottomista naiseuden hauskoista puolista. En oikein osaa kuvitella miehiä innostumassa vastaavasta asiasta.

Onpa muutakin, joka naiseudessa on ihanaa. Nimittäin tuoksut: saa tuoksua hedelmiltä, mereltä, ruoholta, kasteelta ja kukkasilta. Olen saanut ystäviltä lahjaksi huumaavan tuoksuisia suihkugeelejä, vartalovoiteita ja jopa vartalotuoksusprayn. Talvihan masentaa ihmisiä kylmyyden ja pimeyden lisäksi siitäkin syystä, että kärsimme tuoksujen puutteesta. Mutta voi, kun aluksi uuvuttaa itsensä urheilemalla, astuu sitten lämpimään suihkuun ja valitsee suihkugeelin, jota hengittelee syvään ja nautinnollisesti samalla kun kuorruttaa ihon pinnan valkeaan vaahtoon - se on kuulkaa elämää. Eivät ole vähäpätöisiä asioita nämä, arjen naiseuden ilot.

Talvipäivän valoa

Eilen minulta hävisi Internet alta. Kovasti se laittaa orvoksi olon, sen havaitsin. En voinut lähettää haluamiani sähköposteja, en lukea viikonlopun aikana päivittyneitä blogeja. Tietokone pysyi itsepintaisen mykkänä. Huolissani ajattelin myös tulevaa työpäivää, jos Internet-yhteys olisi edelleen poikki, olisin pulassa. Mutta eipä hätää, aamulla se oli palautunut. Latasin ensi töikseni koneelleni Nokia Ovi Suiten web-asennusohjelman, jotta saisin käytettyä tarvittaessa puhelintani mokkulana. Etenkin työasioissa jokin vaihtoehtoinen suunnitelma on oltava. En kiellä silti sitäkään, etten olisi kärsinyt siitä, etten voinut sunnuntaina päivittää kuulumisiani - toisaalta olin niin väsynyt, etten tiedä, olisiko tuotanto kovin laadukasta ollutkaan.

Nyt istun työhuoneessani ja valmistaudun aloittamaan uuden työprojektin. Olen lataillut tiedostoja ja päivittänyt ohjelmistoja ja lukenut ohjeistuksia. Hermostuttaa. Katselen ulos huikean aurinkoista pihaa ja seuraan talitinttien toimia. Pieni lintu näyttää napsivan lunta nokkaansa talon katolta ja samalla pudottelee sitä räystäältä alas pieninä tupsahduksina, kuin koristelisi leivonnaisia tomusokerilla. Sen keltainen pyöreys on jotenkin niin vetoavaa, että linnusta on vaikea irrottaa katsettaan. Kaksi kertaa se kävi ikkunan takana räpsyttelemässä siipiään, kenties se halusi nähdä, mitä minä sisällä puuhailen. Kissa sai linnun vierailusta huikeaa jännitystä ja terästäytyi salamannopeasti tarkkailemaan tilannetta.

Tukholmanmatkamme oli upea. Kevät oli saapunut Ruotsiin, kaupunki kylpi huikaisevassa ja lämmittävässä auringonvalossa - ensimmäinen kerta tänä keväänä, kun selkeästi tunnen auringosta säteilevän lämmön. Kadut olivat petollisen liukkaita, mutta hipsuttelimme varovaisesti eteenpäin. Tein muutamia harkittuja vaateostoksia, joihin olen hyvin tyytyväinen. Hankkimani musta villatakki tuli käyttöön jo heti kotisatamaan palattuamme: pakkasta oli - 18 astetta!

Ystävätär yllätti minut tällä matkallamme ihan täysin. Tavallisen hytin sijaan hän johdatti meidät huikean ylelliseen commodore-luokan hyttiin (jollaisessa en ole koskaaan ollut). Hytti oli tietenkin suuri kuin hotellihuone nojatuoleineen ja sohvineen. Olin aivan ihastuksissani ja suorastaan pökerryksissä, kun heti laivalle saavuttuamme pääsimme kyseisessä hyttiluokassa matkustaville varattujen lounge-palvelujen pariin. Teetä ja ihania leivonnaisia nautimme siellä sohvalla ja minä en oikeastaan edes tiennyt, millä sanoin olisin ystävääni tästä lahjasta kiittänyt. Totesin hänelle, että ehkä sydämeni on tällä hetkellä vähän ruhjeilla, kun asiat eivät ole rakkauselämässä sujuneet kovin suotuisasti. Mutta, lisäsin, se ei ole mitään siihen maailmankaatumiskatastrofiin nähden, mikä seuraisi, jos hän ystävänä minun maailmastani häviäisi. Sillä hän on se, joka kannattelee minua henkeä haukkovana veden pinnan yläpuolella silloin, kun elämä murjoo.

Iltaravintolassa kävimme vain pikaisesti. Monet päättävät laivamatkalla irrotella kunnolla, joten meidän yhden drinkin linjamme ei aivan nostanut meitä samalle tasolle kuin yleinen riehakas ilmapiiri oli. Sain kaksi lähestymisyritystä. Molemmat miehet olivat parrakkaita ja pukeutuneet pipoon. Ikää heillä kummallakaan ei varmasti ollut vielä 25:ttä vuotta. Ensimmäisen herran lähestymisestä menin jotenkin suorastaan kipsiin, sillä tunsin oloni jotenkin rikolliseksi, vääränlaiseksi. Toiselle herralle totesin, että hän on ottanut ehkä sen verran liikaa, ettei naisten iskeminen ylipäänsä siinä tilassa liene kovin viisasta (en lisännyt, että ainakaan kutakuinkin 15 vuotta itseäsi vanhempien naisten iskeminen). Sain ystäväni purskahtamaan hersyvään nauruun pipopääherra kakkosen jälkeen sanomalla: "Yritä tässä nyt sitten perustaa vakavaa parisuhdetta". Olkoonkin, että laivamatkalta se nyt varmasti  harvemmin missään tapauksessa löytyy. Olisi kuitenkin toivottavaa, että miehen ikä olisi (rivakastikin) 30 vuoden paremmalla puolella. Eipä haittaisi, jos 40 vuottakin ylittyisi.

Mitä miehiin tulee, kun nyt aiheen avasin, kaipaan heiltä kuitenkin sitä, etteivät he ole ajattelussaan luutuneet sellaisiin aikuisuuden ei-voi, ei-saa -sääntöihin. Päänsisäisen poikamaisuuden olisi hyvin toivottavaa olla tallella, mutta aikuisen miehen kuorissa. Pidän kaikenlaisesta elämänkokemuksesta ja -viisaudesta ja siitä, että mies ymmärtää elämän harmaasävyt pelkän mustan ja valkoisen sijaan. Minun ihannemieheni nauraisi ja hulluttelisi paljon ja saisi minutkin nauramaan. Hän olisi ihmisten suhteen lämmin ja viisas ja ylipäänsä pitäisi ihmisten seurasta, sillä minä olen ulospäinsuuntautunut ja kerään ihmisiä ympärilleni ja olisi hienoa että tuleva mieheni oppisi tuntemaan ja pitämään minun ystävistäni ja minä hänen, ja että kotimme olisi heille aina avoin. Joskus täynnä ruoantuoksua ja puheensorinaa, toisinaan kitaransoittoa ja laulua. Kynttilöitä, tunnelmaa ja kauneutta ja meillä pieni romanttinen sohvannurkan kotikolo, johon voisimme mönkiä toinen toistemme kylkeen kiinni villasukkajaloin.

Tänään on ystävänpäivä enkä ole tänä vuonna muistanut ystäviäni kortein. Aion tehdä jotain muuta. Muistaa kutakin ystävääni jollain pienellä eleellä kevään kuluessa, sellaisella, jonka olen miettinyt varta vasten saajaansa ajatellen. Tällä hetkellä luulen, että postitan nämä muistamiseni, mutta en välttämättä. Vielä en ole varma, mitä ne ovat, mutta kun tiedän, saatan kertoa teillekin niistä jotakin. Samalla ystävänpäivätervehdykseni teille, jotka olette lukeneet blogiani ja eritoten niille, jotka ovat kommentoineet, jotkut teistä ovat onnistuneet sanomaan hyvin tärkeitä sanoja juuri oikealla hetkellä ja eikö se ole sitä, mitä ystävien kesken tapahtuu?

Unska löytää itsensä ja pitsinsä

Tänään on ollut jollain tapaa hirvittävän hyvä päivä. Aamulla jotenkin energisoiduin, pakkasin rikkinäiset pitkävartiset maihinnousukenkäni ja rikkinäisen olkalaukkuni kassiin ja suuntasin suutarille. Kauppakeskuksen suutarinliike olikin muuttanut lastenvaateliikkeen alta, mutta löysin sen onneksi siirtymällä kauppakäytävällä eteenpäin. Käyn aina samassa suutarinliikkeessä, molemmat siellä työskentelevät miehet ovat ystävällisiä ja nauravaisia ja hinnat ovat niin kohtuullisia, että ne ovat ihmetyttäneet sekä itseäni että ystäviäni.

Mies selitti minulle, miten aikoo saapikkaat korjata ja syyn nahan murtumiseen: joko se on saapikkaiden pitkien varsien taipuminen sivulle säilytettäessä tai pakkanen, joka on jäykistänyt nahan niin, että se taipuessaan on revennyt. Oli miten oli, saappaistani tulee entistä ehommat, samoin kuin käsilaukusta - iloisesti hymyävä suutarismies lupasi pidentää remmiä siten, että laukku sopivasti piiloutuu olalla ollessaan kainalon alle.

Suutarista tullessani ajattelin poiketa vaatekaupassa. Sieltä löytyi suuri alennusvaatetanko. Täynnä kaikkea sitä, mitä sieluni halajaa. Pitsejä ja kerrostettuja helmoja, hippimekkoja ja -tunikoita. Kokeilin niitä ihastuksissani ja ymmärsin jotenkin ällistyttävän selvästi, että minun ei tarvitse pukeutua tavalla, joka ei ole minulle ominainen. Jos haluan olla pitseissä ja runsaissa helmoissa, niin minä voin. Voih, tämä onneton yritys kuvata tätä havaintoa kuulostaa niin pinnalliselta, mutta ainakaan mielessäni se ei ollut sitä. Se oli kuin aurinko pilven reunan takaa. Leimahduksena hulmahtanut ymmärrys siitä, että minun tulee kuunnella itseäni, oli asia mikä hyvänsä. Kasvattaa rohkeutta sanoa, että nyt en jaksa ja toisaalta olla rehellisesti sitä, mitä olen.

Ostin siis useamman vaatekappaleen ja nolostelin nostaessani ne kassapöydälle. Tässä naistenvaateliikkeessä sattui myyjänä nimittäin kaikenkukkuraksi olevan erittäin trendikäs nuori mieshenkilö, jolle kevennyksenä tokaisin: "Mä ostin kaikki, mitä teillä oli". Hän naurahti ja totesi sen olevankin hyvin toimittu, sillä hinnat olivat tosiaan edullisia. Jutustelimme niitä näitä ja hän pakkasi vaatteeni pussiin. Kun hän ojensi pussin minulle, hän sanoi: "Oletsä huomannut, että meillä on kaikki rintsikat tarjouksessa tuolla yläkerrassa?". Kiittelin häntä kovasti tiedosta, mutta totesin, että lienen nyt ostanut tarpeeksi yhdelle kerralle. Sisäisesti minä hihitin: tällaisessa kohtuullisen pienessä kaupungissä miesmyyjä on outo otus ja saada kehoitus mennä tutustumaan alusvaatteisiin tuntui vieläkin hihityttävämmältä. Huvituin kuitenkin niin paljon omasta sisäisestä reaktiostani täysin asialliseen myyjätoimintaan, että sekin ryyditti päivääni hyvään mieleen.

Illalla suuntasimme vielä ystävien kanssa kahvilaan, jossa nautimme herkkuja kaksin käsin ja minä tietysti kerroin kaiken, mikä mieltä painaa. Ei liene yllätys, että sielu keveni.

Yllätin kissan juuri pyörimässä nautinnollisesti lattialla, oli kurkistettava, mistä lienee kysymys. Tyttö oli huomannut läppälaukkuni avoimen läpän ja pyörii ja istuskelee nyt voitonriemuisena sen päällä. Unskalla on siis tarranauharullausta ohjelmassa Tukholmanmatkapakkailun lisäksi. Mikähän siinä on, että kissat onnistuvat valikoimaan ne epäsuotuisimmat paikat pyöriskellä? Näkisittepä tuon laukunkarvoittamisen syvän nautinnollisuuden.

Vetäydyn siis matkailemaan ja olen pari päivää latautumassa ja haalimassa teille lisää kerrottavaa oikein ulkomailla asti. Vallankin mullistavia ovat varmasti uutiseni ensi kerralla.

Piinaava pelilauta

Noniin. Yritän olla ärsyttämättä teitä sillä, millä olen jo turhauttanut itseni. Olen polkenut päässäni samaa ympyränmuotoista pelilautaa. Heittänyt noppaa ja siirtynyt vuoroin toiveikkuuden, kaipauksen, järkipuheen, ja muistikuvien ruutuihin. Peli on ensinnäkin loputon ja toisekseen puuhaan menee paljon aikaa ja voimavaroja, mistä johtuen olen saanut huomattavan vähän mitään järkevää aikaiseksi. Niistäkin pikkuasioista, jotka olen onnistunut saattamaan loppuun, olen ollut lapsellisen onnellinen.

No, se ei ole ihan koko totuus päivästäni. Sain sävyltään ikävän, osittain absurdinkin puhelun, joka sisälsi syytöksiä ja ivaa. En minäkään toki parhaimmillani ollut, poissaoleva ja hajamielinen. Mutta puhelun aikana katkesi jaksamiseni kynnys. Jouduin väkipakolla pusertamaan itsestäni soittajalle pyynnön olla enää soittamatta. Käytin siihen kaikki jäljellä olevat voimavarani ja ehkä vähän ylikin. Jossain itseni ulkopuolella mietin, että tätäkö on nyt aikuisuus, että sinäkin alat ymmärtää omat rajasi ja yrität pitää puolesi, vaikka se tarkoittaisi sitä, että joudut pyytämään jotain näin tavatonta. Minä en ole ollenkaan varma, kuunneltiinko vetoomustani ja ymmärrettiinkö se. Varmaa kuitenkin on, että minulla ei ole tarjota sitä, mitä tämä henkilö minulta tarvitsisi. Ihmissuhteiden kaikki puolet ja niiden monimutkaisuuksien kirjo tuntuu nyt näyttäytyvän minulle yhdellä kertaa.

Pitäisikö tällaisessakin tilanteessa vain antaa itselleen armoa? Kääntää se ehkäpä jopa omaksi voimavarakseen, ettei suhtaudu ihmisiin liian kepeästi? Onnitella itseään siitäkin, että on ainakin yrittänyt pitää puolensa. Mutta samalla tunnen asiasta kuitenkin syyllisyyttä: aivan kuin minun olisi pitänyt pystyä parempaan. En vain nostanut pelini voimakorttipinosta "Sinulla on yli-inhimilliset henkiset voimavarat, ja pystyt mihin tahansa" -korttia.

Olenkohan minä nyt kaikenkaikkiaan liian sekava?

Lupaan huomenna yrittää kertoa jotain ihan muuta.

Lepattaa, mutta lyö

Eilen oli tarkoitus mennä ajoissa vuoteeseen ja nukkua hyvin. Ensimmäinen epäonnistui hivenen, sillä päätin lukea seuraamiani blogeja ennen nukkumaan menoa, olivathan koko viikonlopun uutuudet jääneet minulta päivittymättä. Tämän seurauksena ajauduin netissä erääseen kolkkaan, joka vei minulta yöunet - tai oikeastaan asensi niiden paikalle puoliahdistuneita tarinoita.

Aamulla ennen heräämistäni näin unen, jossa olin lapsuuteni kotitalossa, vaikka kyseinen talo ei muistuttanut oikeaa lapsuudenkotiani mitenkään. Se oli suuri puutalo, jonka yläkerran parvekkeellisessa huoneessa satuin olemaan, kun joku saapui paikalle. En tiedä edes, miksi piilouduin yläkerran huoneeseen, mutta seistessäni siinä hipihiljaa, painoi joku raskaan puisen peilioven ulkopuolelta kiinni. Ovessa oli lukko, jossa oli avain. Katsoin sitä helpottuneena, kukaan ei ainakaan saisi lukittua minua sisään. Samassa kuulin avaimen kiertyvän lukossa ulkopuolella - mutta eipä hätää, minun puolellani avain oli vielä paikallaan. Vilkaisin parvekkeen suuntaan ja sitten takaisin oveen: avain oli hävinnyt!

Ymmärsin, että minut oli lukittu huoneeseen siksi, että jotain pahaa tapahtuisi muualla talossa, mutta mitä? Varkaus, henkirikos? Kuka oli tämän kaiken takana? Mittelin parvekkeen ovea ja mietin, olisiko parvekkeen luona palotikkaat, joita voisin käyttää pakenemiseen tästä kammottavasta vankilastani. Kun sitten vilkaisin jälleen ovea, oli lukon ja painikkeen ruuvit irrotettu, messinkiset helat roikkuivat yhden ruuvin varassa, ja ovi oli raollaan. Edelleen mietin, uskallanko avata oven vai käyttäisinkö silti edelleen parveketta. Avautunut ovi vaikutti liian helpolta ratkaisulta ollakseen turvallinen. Päätin silti käyttää ovea. Ja kun varovasti ja pelokkaana pujahdin aulaan, istui siellä läheinen sukulaiseni, joka alkoi valokuvata minua, selvästi todistusaineistoksi johonkin, minkä kauheudesta en edes tiennyt. Yritin selittää, pyytää ja anoa häntä lopettamaan, kertomaan mistä on kyse, uskomaan, etten ollut tehnyt mitään. Mutta hänen suunsa oli tiukka tumma viiva ja järjestelmäkameran silmä tuijotti minuun mustana ja syyttävänä.

~~~

Tänään otin yhteyden ihmiseen, joka oli tahattomasti minulle tämän mielenmyllerryksen aiheuttanut - kävi ilmi, että olin tietämättäni tehnyt myös saman hänelle. Julistimme jonkinlaisen status quon, kauhun tasapainon, ja minä luotan siihen, että hän pitää sopimuksestamme kiinni. Minäkin aion pitää, lupasin sen hänelle kautta kiven ja kannon, tai mörökölli minut vieköön. Enkä missään nimessä halua tai aio antautua mörököllin vietäväksi. Tässä yhteydessä mörökölli on minulle nimittäin Uruk-hain vertainen kauhistus, joka yöllä ilmestyisi nukkuvan hahmoni vierelle matalasti muristen, himoiten tuoretta ihmislihaa.

Kaiken tämän keskellä sydänrukkakin vielä nurisee epämääräistä kaipausta ja alleviivaa omia toiveitaan, mutta nekin on syrjäytettävä, minulla ei ole valtaa toteuttaa sitä, mitä sydän halajaa. Järki yrittää osallistua keskusteluun esittämällä argumentteja, jotka sydäntä lohduttaisivat, mutta tiedätte varmasti kaikki, miten huono on sydän kuuntelemaan järjen ääntä silloin, kun se on vapisevassa ja toiveikkaassa tilassa.

Tämä lepatteleva arka otus rinnassani minä aion kuitenkin suunnata lumen siilaamaan kaupunkiin ja lunastaa itselleni oikeuden matkustaa junassa. Arkipäiväiset toimet lienevät parasta lääkettä itsensä rauhoittamiseen, luvassa siis lienee huokailua, musiikkia, siivousta ja pyykkäystä. Tyyntyös, kiihkeä sydän.

Pikkuhetki prinsessana

Palasin matkaltani niin myöhään, etten sitten ehtinytkään lupausteni mukaisesti raportoida viikonlopun tapahtumista sunnuntaina. Ja kun tänään palasin blogiini, säpsähdin sen ulkonäköä, olin jo ehtinyt itse unohtaa omat päivitykseni.

Tällä kertaa emme leikkineetkään kotia kummitytön ja hänen sisarensa kanssa, he halusivatkin tehdä kampauksia pitkiin hiuksiini. Kun hiuksiin ei sitten enää kertakaikkiaan mahtunut enää yhtään hiuslenkkiä lisää, koristeltiin otsa- ja sivuhiukset kiiltävin pinnein. Kun menin katsomaan lopputulosta peilistä, minua melkein harmitti, etten enää aikuisena tohdi laittaa hienoa kimaltelevaa kukkapinniä hiuksiini, sillä kovin olivat koreita tyttöjen laittamat hiuskoristeet. Kummityttö vielä huudahti minulle: "Karenina on kauneuden prinsessa", johon minä tokaisin tyttöjen äidille, että heille on aina yhtä ihanaa mennä kylään, kun saa kuulla muistuttavansa milloin merenneitoa, milloin prinsessaa.

Me myös leivoimme muffineja, taikina oli samanlainen kuin mokkapaloissa, mutta ilman kaakaojauhetta. Laitoimme sen sijaan muffineihin taloussuklaan murusia, mutta kun rouhin suklaan veitsellä paloiksi, jäi osa paloista niin suuriksi, että ne uunissa vajosivat muffinivuokien pohjalle. Niin meillä oli sitten leivonnaisia, jossa oli sekä suklaapohja että -kuorrute. Maku oli kuitenkin ihana, kuten olla piti, ja maistuihan se suklaa hyvältä siellä pohjallakin.

Tietenkin me lauloimme myös, mieleeni jäi tarina Rouva Hulda Huolettomasta. Itse en olisi muistanut laulun viimeistä säkeistöä: Rouva Hulda Huoleton, neljän pojan mummi on, äiti heil' on verraton, vaimo merimiehen. Hassu on tarina Rouva Hulda Huolettomasta ja verrattomasta merimiehen vaimosta.

Tuntui oudolta lähteä illalla kaikkien kotoisten puuhien jälkeen klubille. Suuntasimme kuitenkin DOM Helsinki -klubin avajaisiin, paikka on käsittääkseni aikaisemmin tunnettu nimellä Dante's Highlight, mutta on nyt vaihtanut nimeään ja sisustustaan sen kunniaksi, että musiikkitarjonta on nyt laajentunut muuhunkin kuin aivan raskaimpaan rockiin. Avajaisissa esiintyivät Jonna Geagea, Ville Tuomi, Mike Monroe ja Ilja Jalkanen. Artistit esittivät illan aikana erilaisia cover-versioita rock klassikoista.

Jonna oli illan ensimmäinen esiintyjä, ja koetimme kannustaa häntä parhaamme mukaan, koska sen verran tulee tyttöjen pitää yhtä ja toisekseen taiteilijan on ikävä esiintyä, jos yleisö ei näytä yhtään kuuntelevan ja innostuvan. Erään biisin kitarasoolon aikana Jonna istui lavalla olevalle korokkeelle joi vettä pullostaan. Se sai meidät ihmettelemään: vaikka yleisö ei ollutkaan varauksetta esiintyjän puolella, tuntui ikävältä jopa kanssamuusikoiden näkökulmasta ajatellen istuutua ja nauttia virvokkeita, ehkä päivä oli Jonnalle raskas ja kengissäkin oli niin huikeat korot, etten itse olisi varmaankaan pysynyt niillä edes pystysuorassa.

Ville Tuomi otti sen sijaan yleisön suvereenisti puolelleen esittämällä Red Hot Chili Peppers ja Faith No More -covereita, jotka olivat itselleni kaikki tuttuja ja mukana laulettavia. Välillä hän ojensi mikin yleisön edustajalle, en tiedä, oliko tämä tuntemattomaksi jäänyt mustapipoinen mies laulaja itsekin, mutta äärimmäisen taitavaa ja kaunista laulantaa suoritti hänkin, käväisipä lavalla asti. Sitäpaitsi Faith No More on todennut eräässä biisissään suuren totuuden, saman, minkä itsekin tekisi mieli rähistä aamuisin: "Don't look at me, I'm ugly in the morning".

Mike Monroeta en ollutkaan koskaan aikaisemmin nähnyt keikalla, hän oli uskomattoman energinen ja hoikka mies, hän näytti melkeinpä säilötyltä. Keikan loppupuolella hän varoittamatta otti vesipullonsa ja lähetti sen sisällön nopealla ranneliikeellä vesikäärmeenä yleisön ylle. Tuntui, kun olisin katsonut hidastettua filmiä: tajusin, mitä tapahtuu, mutten ehtinyt reagoida: vesi iskeentyi silmiini, kasvoilleni ja rinnuksille, mistä se sitten valahti puseronkauluksesta sisään.

Ilja Jalkasesta voisi todeta, että hän tuntuu aina iloitsevan esiintymisestään, oli hänen roolinsa sitten soittajana tai laulajana, joina molempina hän illan aikana esiintyi. Mukavaa on katsella artistia, joka osaa ottaa yleisönsä.

Prinsessuuteni karisi kuitenkin muunkin kuin vesisuihkun myötä. Bussi, johon yöllä pyrimme, kaaostui bussikuljettajan menetettyä malttinsa suutaan soittavaan asiakkaaseen. Paikalle tuli poliisi, tänään luin lehdestä, että bussinkuljettaja oli aikaisemmin lauantai-iltana pahoinpidelty sairaalakuntoon, joten kuljettajan huolestuneisuus oli sangen ymmärrettävää. Pääsimme kuitenkin toiseen bussiin, mutta kun minun piti poistua, jäin bussin oven väliin. Kun ovi sitten aukaistiin uudelleen, kiilautui läppälaukkuni oveen niin, etten saanut sitä irti. Ehjänä kuitenkin selvisimme, sekä laukku että minä. Sydän ehkä jäi vähän karrelle, mutta paranee sekin aikanaan (syynä siihen saattaa olla jokin muu kuin bussin ovi).

Unska matkailee ja sisustaa

Seis, älkää lähtekö pois, tämä on ihan oikea paikka. Uudistin blogini ilmeen, sillä sain palautetta siitä, että läpinäkyvä tausta takana piilevine kuvineen on hieman vaikeaselkoinen, tai ei ehkä kuva, mutta sen päällä kelluva teksti. Ehkä jopa näiden kombinaatio. Tai sitten itse teksti on sekavaa (eipä uskoisi, kun lukee edeltävät lauseet).

Tässä se nyt kuitenkin on, Uneksin arkana -blogin uusi ilme. Halusin (ainakin toistaiseksi) säilyttää tuon taustakuvan, vaikka nyt ette enää näe tekstin taakse piiloutuvia tauluja, ihanaa vanhanaikaista puhelinta, TV:tä ja pöytävalaisinta sen päällä. Muutos on kuitenkin tehty teidän silmienne säästämiseksi ja lukukokemuksen helpottamiseksi. Toivottavasti tunnelma on edelleen hiukan samanlainen, kuin blogin alkuperäisessä versiossa. Ehkä tässä päivän pidentyessä teen jälleen uuden, raikkaan kesäilmeen, vaihtavathan naiset verhojakin kesäksi.

Lähdin äsken ulos säätä uhmaten, taivaalta leijui tiheään valtavan suuria lumihiutaleita. Tai tarkalleen ottaen ne taisivat olla toisiinsa liimautuneita lumikideryväksiä, märkiä nämä muodostelmaleijujat kuitenkin olivat. Päätin yhtäkaikki kävellä galleriaan, sillä luin juuri paikallislehdestä valokuvanäyttelystä, jonka halusin nähdä. Kannatti kastua, sillä kuvat saivat minut sekä hymyilemään että liikuttumaan. Niissä vakavat pienet tytöt katsoivat kohti kameraa suoraan siihen pieneen tyttöön, joka meissä kaikissa naisissa edelleen on sisällämme. Jouduin totisesti räpyttelemään silmiäni ja nieleskelemään ja kiitin onneani siitä, että galleriassa oli töissä tuttu mies, joka vielä sattui puhumaan puhelimessa, joten sain kuohahdella rauhassa. Oletteko huomanneet, että sitä voi näyttää päällisin puolin aikuiselta naiselta, mutta sisällä nauraa, laulaa, hypähtelee ja leuka vavisten turvaa etsii se ihan sama pieni tyttö kuin vuosia sitten?

Galleriaan oli ehdittävä siitäkin syystä tänään, että matkaan jälleen huomisaamuna pääkaupunkiseudulle tapaamaan kummityttöäni. Siellä saan leikkiä äitiä: rooli on kokemattomalle yllättävän haastava, sillä leikkilapseni ovat karkailevaa sorttia, sairastavat lavantautia, sikainfluenssaa ja vesirokkoa - yleensä samanaikaisesti - ja samalla saattaa talokin syttyä palamaan. Lisäksi luultavasti leivomme: hurjan määrän pullia ovat kätemme jo pyöritelleet, korvapuustejakin on taiteiltu ja viimeksi muffineja, tällä kertaa otan mukaani mokkapalapiiraan ohjeen, se on niin helppo, että viisi ja puolivuotiaan ja kohta seitsenvuotiaan on mukava osallistua sen valmistukseen. Ellei paikan päällä ole sitten jo keksitty jotain muuta, annoin nimittäin kummitytölleni lasten keittokirjan joululahjaksi.

Lauantai-iltana lasten nukahdettua aion kuitenkin livahtaa pakosalle kuin Tuhkimo. Helsingissä vietetään erään ravintolan avajaisia, ja pääkaupunkiseudulla asuva toinen ystävättäreni (kyllä, minulla on siellä paljon ystäviä) houkutteli minut kanssaan iltaa viettämään. Kieltämättä on hauskaa lähteä ulos sellaisen ihmisen kanssa, joka on samassa elämäntilanteessa.

Viime kerralla, kun teimme ystäväni kanssa lähtöä baarista, näin vaatesäilytyksen lähellä miehen ja naisen, jotka kävivät keskenään huolestunutta keskustelua. En kuullut sanoja, mutta miehen elekielestä päättelin, että jokin oli hukassa, lompakkoa pengottiin, pankkikorttiko? Silloin yhdistin asiat mielessäni ja sanoin tälle pitkähiuksiselle nuorelle miehelle: "Onko sun narikkalappu hukassa?". Mies myönsi ja jatkoi penkomistaan. Minä sanoin: "Mä huomasin, että tossa narikan edessä oli narikkalappu maassa, oiskohan se sun?" Mies innostuu ja tarkentaa vielä: "Missä?", ja minä osoitan hänelle paikkaa sormellani. Hetken kuluttua hän palaa touhukkaana takkinsa kanssa ja on aivan riemuissaan. "Kiitos", hän hihkaisee ja suorastaan kahmaisee minut syleilyynsä, ja rutistaa pitkään ja hartaasti - sellaista halausta en ole kuunaan saanut. Vielä otteensa irrottaessaankin hän hymyilee ja kiittelee. Poistumme ystävättären kanssa sangen hyväntuulisina - tuntemattoman ihmisen osoittama ystävällisyyden ele oli huikea päätös hienolle illalle.

Palaan sunnuntaina asiaan, uusia tarinoita luvassa.

Murr

Kaikkia meitä joskus ärsyttää. Ottaa päästä, tulee paha mieli. Kohtaa kenties jotain epäoikeudenmukaisutta, joka suututtaa. Kokee tulleensa kaltoinkohdelluksi ja päähänpotkituksi. Tai tuntee häpeää omista typeryyksistään, joita toivoo tekemättömiksi.

Suuri suru tai murhe on eri asia, siitä en nyt puhu, vaan puhtaasta murjotuksesta ja kiukusta.

Onneksi murjotuskin valtaa minut aika harvoin. Minun pahassa mielessäni on se erikoisuus, että se on käsin kosketeltavissa. Se on sininen, nahkasiipinen veikko. Se istuu päivittäin keittiöni ikkunalla ja jatkaa murjotustaan silloinkin, kun minä huvitan itseäni hyväntuulisena laulamalla Bohemian Rhapsodyä korkealta ja kovaa (naapurit kiittävät hyvää äänieristystä).

Saanko esitellä, Karenina Unskan pahempi puoli:

Juuri tuolta minusta murjottaessa tuntuu. Silloin vedän polveni koukkuun ja kiedon käsivarteni jalkojeni ympärille ja murjotan pienessä sinisessä paketissa, nahkasiivet selkää vasten suppuun painettuina ja kuparisilmät hehkuen. Murisen pienesti ja mulkoilen kulmieni alta. Ettäs kehtaat, maailma, murjoa Unskaa!

Olen saanut tämän hurmaavan pikku patsaan taiteilijaystävältäni, hän tekee tavallisesti kuvataidetta, ja tämä pikkupatsas on eräs välityö ja kokeilu. Pidin siitä kuitenkin heti, kun näin sen ensimmäisen kerran, ja niin se sitten päätyi hoiviini - auttamaan minua suhtautumaan elämään ja itseeni suopeammin.

Mutta eikö hän ole kuitenkin aika sympaattinen äkäisyyksissään? Joskus on ihan hyvä kääriytyä itseensä ja muhia ja tuhista hetken liemissään, kunhan ei kuluta siihen liikaa aikaa. Joskus asetan itselleni aikarajan: tunnin saat räytyä, mutta sitten suuntaudut johonkin hedelmällisempään.

Tänään on kuitenkin hyvän mielen päivä, varpaankynnet vaaleanpunaisina kelpaa taapertaa kevättä kohti.

Teetä, piirakkaa ja sympatiaa

Tänään olen ehtinyt leikkiä projektikoordinaattoria, copywriteria ja leipuria. Nähtäväksi jää, missä onnistuin parhaiten, mutta leipomisen tulokset sentään on jo kutakuinkin tuhottu. Ystävä lähetti eilen viestin ja kysyi, sopiiko tänään tulla kahville - ja ainahan sentään kahville sopii tulla.

Minä tietysti menin pöyhimään kaappejani, mitä löytyy. Kananmunia, sokeria, jauhoja, oivariinia... mokkapaloja! Mutta kun niitä tulee niin valtavasti ja minä olen vain pieni nainen. Mutta onhan minulla pyöreitä piirakkavuokia. Voinhan aina tehdä puolikkaan taikinan. Ja niin minä tein, äidin vanhan reseptin mukaan: kun ainesten määrän jakoi kahdella, tuntui pohja helpolta ja nopealta valmistaa. Kun ystävä koputti oveen, puuttui enää kuorrute. Kolmaskin ystävä kutsuttiin paikalle eikä aikaakaan, kun oveen jälleen kolkutettiin, mokkapaloilla on melkoinen vetovoima.

Siinä me sitten istuimme kahvi- ja teemukeinemme. Pidimme ideariihtä, suunnittelimme sushi-iltoja, kello viiden teetä ja kesälomamatkaa ystävien kesken. Joka päivä grillausta, saunomista ja uimista, retkiä ihmettelemään paikallista kulttuuritarjontaa ja nähtävyyksiä. Aurinkoa, hyttysiä ja lomaa. Muumimukeja kallisteltiin ja piirakka suli suklaisana suuhun. Samalla paisuivat ideat, suunnitelmat ja kesäunelmat.

Isäkin sattui tulemaan paikalle. Kipitin heti ovelle huutelemaan häntäkin kahville, hän on aina osannut arvostaa makeaa (eikä omena ole kauas puusta pudonnut). Sitten paikalle hälytetään vielä velikin. Ja niin mokkaisa piirakka hiljalleen pienenee. Koska tämä ei varsinaisesti ole ruokablogi, en laita ohjetta tänne, mutta jos joku on vailla tämän suklaisan herkun "sinkkukokoa" - joka kuitenkin riittää viidelle henkilölle - niin kerron sen kyllä mielelläni.

Postilaatikosta löytyy vielä tervehdys ystävältä, joka on pitkään ollut hiljaa, elää elämänsä kiireisintä vaihetta. Katselen hänen ottamiaan kuvia ja pientä, kaunista, käsin tehtyä aarretta ja olen tavattoman iloinen siitä, että hän kuitenkin on. Aina ei ehdi eikä voi venyttää itseään ehtimään kaikkialle, mutta silti voi pysyä lähellä.

Hämärä alkaa laskeutua ja katsahdan keittiön ikkunasta ulos. Katu on tyhjä, mutta taivas kirkas ja näkymä kotoisa ja rauhallinen. Kissakin tulee katsomaan, mitä minä ulkona oikein näen. Tämän.