Keppejä, porkkanoita ja panda

Viikonloppu alkoi. Itselläni se alkoi oikeastaan siitä, että puhelin soi. Puhelin oli (ja on nytkin) kytkettynä tietokoneeseeni noin 15 cm pituisella johdolla, sillä joudun käyttämään sitä mokkulana, koska internet-yhteydessäni on jälleen jotain häikkää. Sikäli puhelimeen vastaaminen oli sangen mielenkiintoista. Korva kiinni työpöydässä ja tietokoneessa hihitin äidilleni, että vaikka minulla ei suoranainen kiire ollutkaan, ei puhetilanne ollut kuitenkaan mukavuudella pilattu. Soiton syy sen sijaan oli varsin ilahduttava: äiti oli keksinyt keittää kalakeittoa ja tarjosi minullekin mahdollisuutta mennä sitä nauttimaan. Toki tartuin tilaisuuteeni, oli aivan ihanaa, että odotettavissa oli kunnon kotiruokaa, jota en jaksa itseni vuoksi valmistaa. Söin sitä kaksi suurta lautasellista ja palasin kotiin vatsa pulleana.

Huomista olen suunnitellut varsin jaloin ajatuksin. Ajattelin tehdä muutaman tunnin töitä, kuten sunnuntainakin, sillä olen onnistunut keskittymään työntekooni hieman tehottomasti. Ensi viikonloppuna en kuitenkaan aio työskennellä, ja muutenkin tällainen viikonlopputyöskentely on poikkeuksellista. Eikä siinä vielä kaikki: vaikka sekä minä että kissat inhoamme imuroimista, sitäkin on huomenna tiedossa. Ja jos onnistun sen tekemään, lampsin kauppaan ja ostan itselleni tulppaaneja kiitokseksi. Ja jotain hyvää syötävää, mitähän se olisi? Voisin valmistaa itselleni vaikka jotain herkullista pastaa. Kyllä ja päälle vielä juustolastuja. Kermainen kastike. Saahan sitä joskus. Ihan vain itsensä takia.

Niin ja voi kauhistus sentään, eilen, kun olin ystävieni kanssa kaupungilla humputtelemassa, ostin kaksi kynsilakkaa. Aivan hulvatonta. Eikä siinä vielä kaikki: ostin myös sellaisen kaksipuolisen meikkikynän tai mikähän pulikka se oli, jolla lopputuloksena pitäisi syntyä smoky eyes. Saattaa olla, että tämän lopputuloksen aikaansaamista pitää hiukan treenata, ennen kuin lähtee mihinkään ihmisten ilmoille. Värit olivat kuitenkin sen kaltaiset, että saatan hyvinkin saada aikaan efektin panda eyes.

Kassalla puhisin kanssasisarilleni, että hitto soikoon, toivottavasti löydän sen elämäni miehen pian, että voin lopettaa tämän itseeni satsaamisen. No, hyvä on, myönnän, se oli kyllä vitsi.

Niin että löytyykö innokkaita miehiä herkulliselle illalliselle pandan kanssa?

Sukkapuoli

Joskus käy niin, että kun saapuu uupuneena töistä, eikä oikein katso eteensä, laahustaa vain keittiöön postit käsissään, niin saattaa tuntea jotain kylmää, märkää ja näljäistä sukkansa pohjassa. Tänään oli astu-kotiin-saapuessasi-kissan-oksennukseen -päivä. Limainen ja jo hyvin jäähtynyt karvapallojämä sukanpohjassa ei ole omiaan kenenkään mielen ylevöittämiseen. Sitten sitä kuitenkin vain nöyränä riisuu sukan, laittaa sen hanan alle, huutoo pahimmat pois ja ripustaa kuivumaan lopullista pyykkäystä varten. Ja tuplavahingoista viisastuneena siivoaa oksennuksen samantien pois - sitten alkaa jo karvan verran ärsyttää, jos astuu samaan näljäkkeeseen toisen kerran.

Niin, no tietysti blogeja pidetään pääsääntöisesti siksi, että on jotain sanottavaa. Minulla nyt näköjään sanottava oli enemmän tuolla pitkän syljen puolella. Mutta ei se elämä aina ole ruusuilla tanssahtelua, välillä liirataan kissanpäästöjen kautta.

Muutoin olen tänään havainnut sen, että hakukonehämähäkit ovat käyneet hiippailemassa jo blogini vanhimmissa kirjoituksissa ja jos kopioin ja liitän Googlen hakusanakenttään kokonaisen lauseeni saan blogini hakuvastaukseksi. Tuntuu merkillisellä tavalla siltä, että olen olemassa: tunne on samaan aikaan sekä miellyttävä että kiusallinen. Toisaalta haluaa elää yksityistä elämäänsä ja toisaalta jakaa tuntemuksiaan, ristiriitaista kyllä. En varmasti ole ainoa näiden ristiriitaisuuksien parissa ja toisaalta, monet ovat halukkaita antamaan yleiseen tietoisuuteen huomattavasti suuremman palan itsestään kuin minä (puolustuspuheko?).

Ihmisiä kyllä kiskotaan kieltämättä suuntaan ja toiseen. Annetaan ymmärtää, millaista musiikkia tulisi kuunnella, millaisia vaatteita käyttää ja kyllä: miten ajatella. Lopputulokset ovat vaihtelevia, mutta ikävä kyllä ainakin naiset tuntuvat kovasti taipuneen sisäistämään ainakin sen, millainen naisen tulisi ulkoiselta olemukseltaan olla, jotta kelpaisi. Teini-ikäiset tytöt näyttävät hyvin kauniilta, mutta lienevätkö he yhtään tyytyväisempiä itseensä, kuin minä olin parikymmentä vuotta sitten? Tuskinpa. Ja samaan tuskaan ollaan kauhomassa poikiakin, yhä enemmän vilkkuu TV-ruudussa epärealistisen näköisiä miehiä voitelemassa kasvojaan ja toteamassa, etten salli itseni koskaan näyttää väsyneeltä.

Jos joku kysyisi minulta, millainen miesmaku minulla on, niin mitäpä siihen sanoisin? Sanoisin, että pidän pitkistä ja lyhyistä, lihaksikkaista ja hintelistä - niin ja pulleista, karvaisista ja karvattomista, tummista ja vaaleista miehistä, joilla on ruskeat, siniset, harmaat tai vihreät silmät.

On myös niin, että mitä paremmin tutustun ihmiseen, joka on mielestäni upea ihmisenä, sitä kauniimmalta hän alkaa näyttää. Se, tunteeko ihmistä kohtaan sellaista vetoa, jota mieheen voi parhaimmillaan tuntea on tietysti aivan toinen juttu, osittain varmasti omiin geeneihin koodattu. Voisi kuvitella, että aivoissa on tietynlainen avaimenreikä - keyhole for men/women. Ja kun tutustuu ihmiseen, kuuntelee ääntä ja sanoja, näkee kasvot ja tavan liikkua, tuntee tuoksun, oppii hänet tuntemaan - nämä kaikki ovat ikäänkuin avaimen loveuksia. Ja aivoissa vastaavasti on mieslukossa haitat, jotka on geneettisesti asetettu tiettyyn optimaaliseen vastaanottoasentoon. Ja jos kaikki osuu kohdalleen, tai likimain, niin kuuluu naps - siltähän se melkein tuntuu - naps - ja siinä se on. Käynnistyy hullaantumisen lähes pysäyttämätön prosessi.

Vastaavasti on ikävä kyllä toisinpäin, jos jokin tai jotkut loveukset ovat pahasti vinksallaan, niin aivoissa ei tapahdu mitään. Joskus on vaikea itsekin ymmärtää, miksi. Varsinkin silloin, kun saa osakseen yksipuolista kiintymystä eikä pysty siihen vastaamaan. Toivoisi voivansa vastata, mutta lukko ei vain avaudu, eivätkä aivojen oksitosiini-, dopamiini- tai vasoprosessiinitasot heilahda mihinkään (myönnän, käytin internetiä apuna tuossa vasoprosesiinissa, sitä en olisi tiennyt).

Kysymyshän on perimmiltään siitä, voisiko ajatella sitoutuvansa ihmiseen pelkästään rationaalisella tasolla, ilman tätä aivokemiallista prosessia, jota sanotaan ihastumiseksi, hullaantumiseksi, rakastumiseksi. Luulen kuitenkin, että tämä prosessi on meihin tehty syystä (kuten preeriamyyrillekin, jotka ovat yksiavioisia) ja siksi aivojaan (tai sydäntään, kuten sanotaan) on syytä kuunnella.

Teoreettisesti voisi siis ajatella, että rakastumisen tunteen puuttuminen parisuhteen alussa voisi johtaa moniavioisuuteen - rajusti yksinkertaistettuna.

Mitenkäs minä oikein tähän soppaan ajauduin?