sunnuntai 22. syyskuuta 2013

Syyspäiväntasaus

Sataa.

Syksy.

Miltä se oikein maistuu ja tuntuu?

Tänään päivän pituus taittui lyhyemmäksi kuin yön. Pimeys lisääntyy, saa polttaa kynttilöitä. Kuran määrä kasvaa, lastenvaunujen renkaissa sisään ajautuu pikkukiviä, joita pienokaisemme mielellään popsii (yksi on jo suusta kaivettu). Haikealta tuntuu, lämmöstä ei haluaisi luopua. Kovassa tuulessa ja sateessa on jotain pelottavaa, vaikka se onkin suojaavien seinien ulkopuolella.

Eilen lenkillä osoitin lapselle värikkäitä puita ja kerroin, että on kenties viimeinen kaunis ja lämmin syyspäivä. Oletan, ettei hän vielä ymmärrä puiden kauneutta tai ylipäätään sitä, että niiden väri on  muuttunut. Kerroin kuitenkin hänelle, että hän on syksyn lapsi. Että ihan kohta on hänen ensimmäinen syntymäpäivänsä. Lisäksi lauloin hänelle Tori Amoksen Crucifytä, enkä jaksanut välittää siitä, että ihmisiä tuli vastaan. Kävelin kaupungin keskustaan ja mietin, jaksanko välittää sielläkään, että ihmiset kuulevat minun laulavan. En jaksanut. Päästelin menemään:
"Why do we crucify ourselves, every day I crucify myself - nothing I do is good enough for you, crucify myself, every day, I crucify myself. And my heart is sick of being, and my heart is sick of being in cha-a-a-a-ins o-o-o...".
Lapsi, tuo ihana tekosyy.

perjantai 20. syyskuuta 2013

Kun ei nyvvaan tulis kelleen paha miäli...

Oletteko tekin sitä ihmistyyppiä, jotka jatkuvasti huolehtivat, tuleeko muille ihmisille (jopa tuntemattomille) paha mieli? Ja jos edes kuvittelee, että jollekulle on tullut paha mieli, tai edes ilmassa väreilee sellainen epämääräisyys siitä, että jossain on pahaa verta, niin yöunet ovat mennyttä? Minä olen juuri sellainen ihminen. Tälläkin viikolla - ja itse asiassa juuri äsken - olen ollut huolissani siitä, etten pahoittaisi kenenkään mieltä.

Jos jatkuvasti huolehtii siitä, pahoittaako jonkun mielen, ei voi sanoa mitään eikä asettua juuri millekään kannalle. Toisaalta, minä olen melko hanakka asettumaan tiettyjen asioiden kannalle. Kuten nyt esimerkiksi sen, että minun pitäisi voida päättää siitä, haluanko esimerkiksi hoitaa lastani kotihoidontuella kotona kolmivuotiaaksi. Meidän perheessämmehän on täysin mahdotonta, että isä jäisi kotiin (emmekä varmasti ole ainoa epätyypillinen perhe Suomessa, ehkä), joten kyseinen muutos pakottaisi laittamaan lapsen hoitoon kodin ulkopuolelle vastoin meidän tahtoamme.

Minua myös ärsyttää, että kyseisen muutoksen argumenttina käytetään kirkasotsaisesti tasa-arvoa. Kuitenkin kyseinen muutos liittyy siihen seikkaan, että Suomi on menossa vauhdilla karikkoon ja säästöjä pitäisi saada aikaan. No jos ne isät nyt tosiasiallisesti jäisivät kotiin ja tilastollisesti vähemmän ansaitsevat puolisot menisivät töihin sen sijaan, putoaisivat verotulot. Että sellaista tasa-arvoa. Ei pidä vedota sellaisiin seikkoihin, joilla ei ole tekemistä tosiasioiden kanssa. Sanoisivat suoraan, että nyt me tarvitaan rahaa tämän maan pelastamiseen ja me kiskotaan ne nyt mm. lapsiperheiden selkänahasta. Haluanhan minä kuitenkin lopulta kuitenkin sitä, että tämä maa pelastuu kaatumiselta ja että minunkin lapsellani olisi täällä hyvä elää. Jos tarvitsee apua kansalta, niin puhutaan kansalle sitten totta.

En minä silti Kataisenkaan asemaa kahdehdi. Tai Urpilaisen. Tai kenenkään. Joku ikävä animaatiokin oli Kataisesta tehty. Näin televisiosta, en ole kyseistä hengentuotosta nähnyt. Katainen näytti kyllä siinä itseltään ja sen verran pikaisesti ajattelin, että se taho, joka sen on tehnyt, on osannut asiansa. Ehkä. Mutta Kataiselle se on varmaan aiheuttanut pahan mielen (huomatteko, tunnen sympatiaa jopa Kataisen pahalle mielelle, vaikka hän ei kyllä ole ajatellut MINUN pahaa mieltäni yhtään ((okei, en ole varma, mutta luulen, ettei ole))).

Oikeasti nyt on jo myöhä ja pitäisi mennä nukkumaan.

Millähän mielellä Katainen ja Urpilainen menevät nukkumaan? Tuleeko heille uni silmään? Ja onko teidän mielestänne heillä meneillään jotain vispilänkauppaa aina väliin? Näitä minä täällä perjantaina mietin.

tiistai 17. syyskuuta 2013

Samperin korttitalo

Nyt on sitten paha mieli. Naisellisuuteni on kärsinyt pahan kolauksen. Hankkimani vaatekappale sai kohdalleen arvostelua, siis siten, että minä olin sen sisällä. Kotihoidontukirahoilla ei monen monituisia uusia vaatekappaleita ostella, joten käyttelen virheostostani, kunnes se menee rikki tai kunnes en enää mahdu siihen. Se mies, joka asuu saman katon alla kanssani, yritti kyllä korjata aiempaa lausuntoaan pukimestani sanomalla suunnilleen, ettei vaatekappale nyt niin huono ole, etten voisi sitä käyttää, se ei vain näytä kovin hyvältä. Pyysin häntä lopettamaan asiasta keskustelun, ettei tilanne riistäydy käsistä, mutta se oli jo myöhäistä, tietenkin. Toivottavasti joku ymmärtää mielipahani. Jos ei, niin sitten olen siinäkin suhteessa huonompi kuin muut.

Kompensoin huonouttani ryhtymällä puolenyön jälkeen vimmaiseen keittiönsiivousprojektiin. Se on nykyisin ainoa oljenkorteni siinä vaiheessa, kun koko korttitalo alkaa luhistua. Se romahtaa usein, itsetunto ja oikestaan minä itse olen kadonnut jonnekin tämän kaiken arkirumban keskelle. Mutta jos tiskit on tiskattu, keittiö siivottu ja vauvan pulloista ja tuteista joka ikinen on pesty ja steriloitu - silloin saan hetken mielenrauhaa. Silloin hallinnassani on hetken edes jokin.

Olen lopen väsynyt. Huomenna olen aamuherätyksen jälkeen vielä uupuneempi (ja muutun vähäpuheiseksi ja äärimmäisen ärtyneeksi riivinraudaksi). On suurta typeryyttä valvoa, oli myös hölmöä ryhtyä siivoamaan keskellä yötä ja järkeä vailla on kirjoittaa surkutteleva teksti tänne blogiin, jota varmaankin kadun moneen kertaan.

Tällainen minä kuitenkin olen. Vajavainen.

lauantai 7. syyskuuta 2013

Supermamma kokkaa...

Haluan tässä alkuun kuitenkin sanoa, että minä en ole ihan avuton keittiössä, vaikka kaikki tästä eteenpäin luettuna todistaakin juuri päinvastaista. Vauva on nimittäin 10 kk ja ajattelin, että testaan sitä sellaista kotiruokaa, mitä sitten voi vauvalle parin kuukauden kuluttua alkaa tarjoilla, kun hän pääsee kunnioitettavaan vuoden ikään. NOH.

Minähän siis bongasin hienon linssi-makaronilaatikon ohjeen Project Mama -blogista. Minulla ei ollut keitettyjä linssejä, joten käytin kuivia. Korvasin 2 purkkia keitettyjä linssejä siis 2 dl kuivia. Unohdin huuhtoa ne. Jes. Lykkäsin ne siis suoraan 400 grammaan tomaattimurskaa ja lisäsin desin vettä ja mausteita (kasvisliemikuution ja valkopippuria sekä hunajaa) ja löin liedelle niine hyvineen. Sitten kuumeista googlausta, mitä siitä seuraa, jos unohtaa huuhtoa linssit (mahdollista hiekanjyvien rutinaa hampaissa, no näillä mennään).

Sitten kun mössö oli valmis, huomasin, että unohdin sipulit ja valkosipulit. No, hilpeänä niitä sitten pilkkomaan ja koska oli joo kiire, niin lykkäsin ne vesitilkan kera 3 minuutiksi mikroon. Melkein kuin pannulla paistaisi. Sotkin ne sitten mössön joukkoon.

Makaronit tässä vaiheessa keitetty (tai fusillit, koska minä aina säädän). No, eivät mahtuneet oikein vuokaan. Tai mahtuivat, mutta munamaito huonommin (maustoin sen suolalla, oreganolla ja mustapippurilla). Piti laittaa lautanen vuoan alle, ettei uunin pohjalle putoile liiaksi tavaraa.

NOH.

Kun avasin uunin, lähestyy kymmenkuinen järjetöntä vauhtia. Kuuma uuni, kädet täynnä. Taklaan vauvan lonkalla ketoon mahdollisimman lempeästi, mutta kyllin päättäväisesti, jottei varmasti pääse uunille. Vauvan ego kärsii ja hän pärähtää itkuun, mutta ei polta itseään. Pidän itseäni hyvinkin onnistuneena ja hätätilanteessa nokkelasti toimineena äitinä.

No, se ruoka on nyt uunissa. Juustoa siihen ei siis päälle enää mahtunut, koska annos oli iso. Riittää siis ihan perheen ruoaksi, vaikka neljälle ja jää varmaan ylikin (varsinkin, jos erehtyy lapsille sanomaan, että ne on linssejä).

Raportoin sitten myöhemmin, että oliko hyvää. Mutta johan olen supermamma. Vauvakin tuijotti ihastuneena uuninluukusta siellä olevaa ihmettä - kotiruokaa.

Niin joo ja lisättäköön, että testaan tätä ruokaa nyt sitten siis ihan itsekseni, enkä siis syötä tätä pikkukivisössöä vauvalle. Hyvä, että tuli harjoiteltua.

EDIT: Ja lisäys tässä: tuli ihan superhyvää, suosittelen! Koostumus on pehmeä, joten sopii pienelle syöjälle oikein mainiosti. Tämä päätyy meidän ensiruokalistalle aivan varmasti. 

keskiviikko 4. syyskuuta 2013

Jääskeläinen tulee, oletko valmis?

Huomasitteko, että laitoin Jääskeläisen uutukaisen mainospalan tuohon banneriin? Jouduin näkemään oikein vaivaa, kun olin jo unohtanut kaikki bloggerin hienoudet, kuten sen, miten gadgettejä lisätään. No, siellä se nyt on, mainos. Ehdin jo surra sitä, että onkohan kirjan mainostaminen nyt liian aikaista, kun kirja ilmestyy vasta lokakuussa. Kunnes tänään tajusin, että nyt on syyskuu. Sitä seuraa lokakuu. Että syksyähän tässä eletään. Tiedä sitten, mitä aikaa minä olen elänyt. Rinnakkaistodellisuutta kaiketi.

Hyvä uutinen nyt siis on kuitenkin se, että kirjaa ei tarvitsekaan odottaa niin kauan. Jännittää vain, alkavatko syksyn sateet toden teolla ennen romaanin ilmestymistä. Vaikka enhän minä tiedä, ajoittuuko romaani syksyyn, sateista vain tulee mielleyhtymä syksystä. Voihan sitä sataa muinakin vuodenaikoina.

Oli miten oli, hankin lokakuussa tämän kirjan itselleni ja vaikka en kirjabloggaaja olekaan, aion tästä blogata (onhan niitä muitakin kirjoja toki, jotka olen blogissani maininnut). Meillä, jotka ovat tutustuneet Jääskeläisen koko tuotantoon, ovat odotukset korkealla - katsokaa vaikka täältä. Toisaalta, jo se, että aion lukea kirjan, on jo sinänsä merkityksellistä. Ehkä tinkaan Mieheltä, että saan oikein Omaa Aikaa kirjan lukuun ja vetäydyn jonnekin rauhaisaan soppeen sitä lukemaan (jos uskallan).

Lokakuussa tapahtuu muutakin: tyttäreni täyttää vuoden. Kommunikaatio hänen kanssaan on paljon palkitsevampaa nyt kuin koskaan aikaisemmin: hänessä näkyy vitsikkyyden pilkettä. Tänään hän näki vaivaa saadakseen kasvoilleen hassun ilmeen, jotta saisi minut nauramaan. Minun nauruni taas sai hänet nauramaan. Niin me tytöt sitten nauroimme. Mieletöntä, minä olen äiti.

maanantai 2. syyskuuta 2013

Kovaa peliä villissä pohjolassa

Mitäs tässä.

Olette varmaan havainneet itsekin, mitä kaikkea valtiovalta aikoo tehdä rahaa säästääkseen. Jännittävä on nähdä, miten siinä kaikessa käy. Nousevatko äidit jossain vaiheessa barrikadeille? Entäs isät, kiinnostaako asia heitä? Suomessa protestoiminen taitaa jäädä aina suunnilleen tälle tasolle, kuin omanikin nyt, pienen ihmisen hiljaiseksi nurinaksi. Sitä alkaa vain automaattisesti kehitellä päässään B-suunnitelmaa, joka omalla kohdallani, Kataisen mieliksi, on töihin meno paljon aiempaa suunniteltua aikaisemmin. No, jää nähtäväksi, kuinka asioiden lopulta käy.

Tänään sen sijaan tapahtui jotain mukavaakin. Kävin eräänlaisessa työtapaamisessa, vaikka en oikeasti töissä olekaan. Siellä minun kanssani keskusteli kaksi aikuista ammatti-ihmistä, jotka kuuntelivat, mitä minulla oli sanottavaa ja ottivat minut vakavasti ja antoivat pitkiä ja laveita järkeviä lausuntoja. Pois lähtiessäni minun oli pahoiteltava runsassanaisuuttani, sanoin, että nautin niin kovasti järkevien aikuisten ihmisten seurasta. Miespuolinen palaverihenkilö vastasi, että hän ymmärtää minua täysin: joskus aikanaan hän oli hoitanut lastaan vuoden kun lapsi oli ihan pieni - aikana, jolloin se ei ollut vielä muodikasta.

Niin minä sitten lennähtelin palaverista kotiin ja tunsin, että minustakin on vielä jotain iloa tälle yhteiskunnalle (no, eihän sitä tiedä, onko, mutta ainakin sellainen illuusio hetkeksi tuli).

No nythän tässä kaikenkaikkiaan on sellainen ongelma, että en oikeastaan tiedä, mihin työhön tästä sitten palaisin ja mitä alkaisin isona tehdä. Hyvänen aika, tässähän pidennetään työuria ja minullakin on siten ties kuinka monta vuotta vielä edessä - tekemässä mitä?

Entäs te, jotka minua luette, jos olisitte minun ura-valmentajiani, mihin te minua tämän perusteella suuntisitte (psykologin vastaanoton jälkeen)?