keskiviikko 30. marraskuuta 2011

Sohvaan juurtunut

Puhuin tänään Miehen kanssa videoyhteyden kautta. Se oli ensimmäinen yksityisvideopuheluni. En erityisesti pidä siitä, että näen itseni keskustelemassa. Näytän epäminältä, ainakin vanhemmalta ja ränsistyneemmältä (joku toinen saattaisi kutsua tätä ilmiötä realismiksi). Oli miten oli, keskustelun aluksi mies kysyi: “Miten sä tolta näytät, onks sulla joku efekti päällä?”. Ei tietenkään ollut, joten vastasin hivenen nyreällä äänellä: “Ei, kun mä näytän tältä”. Samalla hetkellä alkoi hillitön stereonauru, jota kesti ja kesti.

Tänään piti olla tehokas päivä, mutta kuten useat muutkin tehokkaat päiväni, se jotenkin kutistui rusinaksi. Aikaansaannokset rajoittuivat talvitakin pesemiseen ja joululahja-askartelujen pienimuotoiseen edistämiseen. Kissat lienevät onnellisia siitä, että niille on vaihdettu uudet, runsaat ja puhtoiset hiekat. Urakasta kiitettiin tavalla, jonka vain kissat osaavat: ennen kuin ehdin edes kiikuttaa roskapussia pois, pörröhäntä pujahti käymälään, josta alkoi kuulua vimmattuja kaivamisen ääniä.

Seuraavaksi minä puolestani aion kaivautua omaan vuoteeseeni. Nam.

perjantai 25. marraskuuta 2011

Tai ainakin heikun keikun

Kotiin tullessani haaveilin yllättäväni Miehen siivoamalla kodin virheettömän siistiksi. Sen sijaan päädyin lukemaan blogeja, leikkaamaan kissalta kynnet ja lukemaan aikakauslehden kannesta otsikon “5 ihanaa joulukotia”.

Minun kotini, joulu tai ei, on aina ihanasti rempallaan. Vaikka kuinka imuroida hinkuttaisin, kuluu vartti, ja pitkäkarvainen prinsessakissa on jo pyörinyt jonkin irtokarvapallon maton pintaan. Tai kolli on kaivautunut joko sohvalle viikattujen vilttien alle tai pedatun vuoteen vällyjen alle. Hänet tunnistaa muhkurasta.

Yritin tehdä vaikutuksen lainalapsiin siivoamalla kodin viihtyisäksi. Olin itse hyvin tyytyväinen, mutta he istuivat sohvalle ja kysyivät, miksi se on aivan karvainen ja miten täällä on karvoja ihan joka paikassa. Eivät he ollenkaan huomanneet sitä, että kodin piti olla siisti. Lähinnä he ehkä huomasivat sen, että tällä omituisella aikuisella ei ole ollenkaan leluja.

Toisaalta, kun koti on ihanasti rempallaan voi sinne joka joulu rehata aidon, karisevan, varisevan ja hyönteistäyteisen joulukuusen, jonka neulasia sitten löytyy seuraavanakin jouluna vielä mitä oudoimmista paikoista. Taidan olla samanlainen kuin kotini, vaikka yrittäisin tälläytyä hienoksi joihinkin juhliin, teen aina jotain väärää tai vähintään puhun hupsusti tai sitten sukkaan tulee silmäpako. Ei se haittaa, sillä tunnen oloni rakastetuksi ja pidetyksi tärkeiden ihmisten keskellä. He ovat hyväksyneet sen, että olen tällainen Peppi Pitkätossu.

torstai 24. marraskuuta 2011

Paluu

Tänään palasi nauru. En tarkkaan tiedä, missä vaiheessa sen huomasin, mutta lounaaseen mennessä oli ihan selvää, että olin jossain mielessä palannut takaisin kuoriini kellumasta jostain puolittain itseni ulkopuolelta. Havainnostani riehaantuneena heittelin ihmisille nokkeluuksia, jotka saivat heidät nauramaan kanssani. Naurun palaamisen myötä on mieliala paljon korkeammalla ja ajatukseni täynnä toivoa paremmasta.

Otin tänään sen verran varaslähtöä jouluun, että ostin kuivattuja hedelmiä. Iltapalaksi taisi tulla nakerrettua yksi päärynänpuolikas, kaksi rengasta omenaa, neljä aprikoosia ja kaksi luumua. Syntisen makeaa. Yhtäkään hedelmää ei tuosta pussista selviä jouluun saakka.

Kissa on majoittunut läppälaukkuni läpän päälle. Ei saisi osoittaa niin suurta huolimattomuutta, että unohtaa läpän auki. Iltasella etsin kuitenkin laukkuni sivutaskusta kiireellä hakaneuloja, jolloin laukkurukka jäi auki. Nyt se on perusteellisesti karvaistettu. Kissatyttö näyttää kuitenkin onnelliselta ja jatkaa iltapesuaan silmät tyytyväisyydestä sirrillään.

Iltapesulle suuntaan seuraavaksi minäkin.

maanantai 21. marraskuuta 2011

Maanantai

Tänään on parempi tänään kuin pitkään aikaan.

torstai 17. marraskuuta 2011

N yötä jouluun on...

Vielä ei ole lunta. Toivon, ettei joulu tule liian nopeasti, niin, että ehdin luoda itsetehtyjä lahjoja, ainakin ne, joita olen suunnitellut. Viime aikoina kapasiteettini on mennyt aivan johonkin muuhun. Huomenna yritän kuitenkin saada tarvikkeita ostetuksi. Mies oli tallentanut minulle Hesarissa huomanneensa kudottavien joulupallojen ohjeen, sillä näimme yhdessä TV:ssä ohjelman, jossa kerrottiin miesparista, jotka olivat näitä sympaattisia palloja keksineet alkaa kutoa. Ehkä yritän saada edes yhden pallon aikaiseksi. Olisihan se soma koriste esimerkiksi lahjakassiin.

Nyt menen kuitenkin nukkumaan.

tiistai 15. marraskuuta 2011

Kolme ajatusta

Tänään sain töissä pullaa. Saatoin valita tavallisen pullan, korvapuustin ja voisilmäpullan väliltä. Voisilmäpulla on aina herkullinen, mutta korvapuusti oli paljon suurempi. Ja jos on leiponut, tietää, että jokaiseen korvapuustin kerrokseen tulee paitsi kanelia, myös sokeria ja voita. Valitsin siis korvapuustin. Sen tarjosi mies, joka täytti vuosia isänpäivänä. Minusta miehet, jotka tuovat pullaa töihin, ovat miellyttäviä.

Minä en haluaisi että Suomen kallioperään haudattaisiin ydinjätettä. Ei suomalaista jätettä, eikä ulkomaista. Ei niin minkäänlaista. Kävin Olkiluodossa katsomassa kuparikapseleita, joihin polttoainesauvat on tarkoitus upottaa. Ne ovat kauniita kiiltäviä ja suuria esineitä, mutta eivät herättäneet minussa erityistä luottamusta.

Muistin vasta tänään, että olen kutsunut huomenna kokoon virallisen kokouksen, joka tapahtuu minun kodissani. Tämän vuoksi minun on herättävä aamulla aikaisemmin ja imuroitava kotini. Lisäksi on puhdistettava sohvasta tahra, jonka pahoin pelkään olevan hammastahnaa. Älkää kysykö, en osaa selittää.

sunnuntai 13. marraskuuta 2011

Isänpäiväsatu

Suomalaiset sadut alkavat sanoilla “Olipa kerran”. Venäläiset aloittavat satunsa vapaasti suomennettuna sanoin “Oli, eli”. Minullakin on satu. Saduthan ovat tarinoita. Tämä tarina ei ole mukava isänpäiväsatu, joten varoitan jälleen hellämielisimpiä lukijoitani, voitte halutessanne lukea tämän tarinan myöhemmin, tai ei koskaan.

Oli, eli kerran nainen. Hän oli kokenut elämässään pari pitkää parisuhdetta, hienon avioliitonkin, jonka aikana vuosia toivottiin lasta, joka ei koskaan tulostaan ilmoittanut. Sieluun jäi pettymyksiä ja haavoja, naiseuteen jäi railo.

Naista haavoittaneen lyhyemmän parisuhteen jälkeen tämä eleli puolisentoista vuotta yksin. Aika oli hyvää itsetutkiskelun aikaa, rauhoittumisen ja irrottautumisen aikaa. Elämä esitteli parisuhteettomuusteorioitaan, niitä surullisia ja myös niitä pieniä ilon pilkahduksia. Nainen kyllä vähän toivoi ja odotti, joskus kirjoittikin haaveestaan löytää rinnalleen kumppani. Hän oli elämässään kokenut, mitä on elää hyvässä parisuhteessa, jossa ihmiset yhdessä nousevat korkeammalle kuin erillisten osiensa summaksi.

Ja niin naisen elämään tuli mies. Mies, jonka silmät nauravat ja joka saa naisen nauramaan. He eivät vaadi toisiltaan ihmeitä, käpertyvät ihmisläjäksi sohvannurkkaan ja katsovat laadukkaita TV-ohjelmia. Kun nainen liikuttuu, mies silittelee hänen hiuksiaan ja puhuu pehmeästi.

Sitten tapahtuu ihme. Nainen on kylpyhuoneessa ja joka ainoa solu hänessä vapisee, kun hän katselee, miten foliopakkauksen päällä lepäävään testitikkuun piirtyy kaksi vahvaa, punaista pystyviivaa. Nainen matkustaa bussilla miehen luo kertomaan asiasta. Hän ei ole varma, miten mies suhtautuu. “Onko noin?” mies kysyy. Nainen katsoo miestä peloissaan. Hänen silmänsä nauravat. Hän sulkee naisen syliinsä.

Mies on naisen mukana lääkärinvastaanotolla, jossa lääkäri etsii alkiota näytöltä. Sitä ei heti löydy, nainen purskahtaa itkuun. Mies nousee hiljaa paikaltaan, tulee tutkimuspöydän ääreen, ottaa kädestä, silittää hiuksia, ei sano mitään. Lopulta alkio löytyy, mutta se on pienenpieni. Lääkärin mielestä on syytä odottaa vielä viikko. Hänen mielestään löydös voi olla vielä normaali. Hän sanoo, että hän on nähnyt ihmisenalkuja paljon, ja tämän suhteen hänellä on hyvä hytinä.

Seuraavalla viikolla mies ei pääse paikalle. Nainen menee yksin. Alkio löytyy helpommin, mutta nainen näkee, että sen sydän sykkii hiljalleen, suunnilleen hänen oman sykkeensä tahdissa. Hän arvaa lääkärin sanat jo ennen kuin tämä ne sanoo. Nyt ei hyvältä näytä. Nainen saa lähetteen poliklinikalle. Lähetteessä lukee: “Jos raskaus ei ole jatkunut normaalisti, suos. lääkinnällinen tyhjennys”.

Nainen laulaa kylpyhuoneessa Nimettömälleen Sinisen unen, siltä varalta, ettei Nimetön koskaan sitä muuten kuulisi. Hän kuiskaa rakastavansa Nimetöntä, mutta antaa sille luvan mennä, jos se ei jaksa. Ei äiti suutu.

Isänpäivän aamuna nainen herää uneen, jossa tuntematon mies pelaa iPadilla peliä, jossa miehen pelihahmo kulkee pitkin katua, jonka varrella on pieniä idyllisiä putiikkeja. Jokaisen putiikin nimi on “Vauva”. Isänpäiväkakusta tulee ruma ja vino. Vanhemmille on kerrottava, ettei heistä tällä kertaa tullutkaan isovanhempia, mutta kenties ei tänään. Onhan isänpäivä.

Lehden kannessa on kahden isänpäivän aamuna syntyneen vauvan kuvat. Onnea teille, kuiskaa nainen itkuisena. Hän ajattelee niitä lukemattomia muita naisia, jotka ovat jakaneet saman menetyksen, kuka milläkin tavalla. Jotkut äitienpäivänä, toiset jouluna tai juhannuksena, kesken tavallisen työpäivän, toiset yllättäen toiset siihen varautuneena, kuten tarinamme nainen.

Vielä nainen tuntee väsymyksen, muutokset kehossaan. Aavistaa pienen hitaan sydämen vielä lyövän, mutta kuinka kauan? Elämä ei tarjoa vastauksia, vain ihmeitä ja uusia kysymyksiä.

Niille blogia lukeville ystäville, jotka tarinan tuntevat, nainen lähettää terveisensä ja nöyrimmät kiitoksensa siitä tuesta, jota hän on näiltä saanut. Heidän osaltaan, jotka tarinan naisen kuvittelevat tunnistavansa, nainen pyytää heitä säilyttämään tämän salaisuuden omana tietonaan. Jotkut asiat ovat vain liian suuria vaiettaviksi.

Tarinan miehelle nainen haluaa sanoa Miljoonasateen sanat:
Tulkoon vaan silmitön talvi,
hyytyköön maa.
Rakkauden riepuun me kietoudutaan.
Tulkoon vaan silmitön talvi,
järjetön sää.
Meitä ei kylmetä routa ja jää.

perjantai 11. marraskuuta 2011

Minä en ole mikään otsikko

Näen yöllä hirvittävää painajaista. Herään omaan unihuutooni, huudan apuun Miestä. Hän ei ole yöllä vierelläni silloin, kun suustani purkautuu tukahtunut “apua”. Sen verran ilmoille purkautuneesta äänestä koituu kuitenkin helpotusta, että herään. Olen tuskan hiestä märkä, sydän hakkaa ja pelko kourii kehoa varmoin ottein. Ymmärrän, että kauhusta on ravistauduttava irti ja yritän kerätä rohkeutta, jotta uskaltaisin kävellä portaat alas ja sytyttää WC:n valon, katsoa itseäni peiliin. Luen vuoteessa aikakauslehteä, jotta huohottava pakotunnelma häviäisi. En muista lukemastani mitään. Kello on 2.50. Kadun varteen pysähtyy auto, kuulen oven käyvän. Hetken olen varma, että Mies on saapunut luokseni lohduksi ja pelastukseksi. Sitten järki voittaa. Sanomalehden jakaja, niin sen täytyy olla. Silittelen kissaa, jotta saisin unen.

Aamu tuo mukanaan huonoja uutisia. Soitan puheluja, lähetän tekstiviestejä. Itken. Kuulen rauhoittavia sanoja, käsiä kietoutuu ympärilleni. Kaiken keskellä olen kiitollinen jokaisesta ihmisestä. Kaikista sanotuista sanoista ja luetuista viesteistä. Mies on etäällä, mutta tunnen hänet vahvasti lähelläni. Hän on jättänyt jälkensä, merkkinsä. Paitsi minuun, myös näiden kotini seinien sisälle - oikeastaan vähän ulkopuolellekin.

Viikonloppu on kuitenkin alkanut. Olen ajatellut viettää sen valmistelemalla lainalasten joulunodotusta - he tulevat saamaan joulukalenterinsa yllätyspussukoiden muodossa. Pussukat piilotetaan joka päivä eri paikkoihin ja pienet joulunodottajat saavat niitä etsiä, joskus vihjeiden pohjalta, toisinaan aarrekarttojen, ehkä kuumaa-kylmää -vihjein. Paljon on myös Miehen vastuulla, miten paljon hän minäkin päivänä jaksaa ja ehtii asiaan perehtyä. Sen kuitenkin tiedän, että itse olisin lapsena ollut tällaisesta kalenteripelistä innoissani. Siksi haluan toteuttaa sen heille. Ja näitä asioita aion siis miettiä huomenna. Lisäksi aion aloitta kummilasten – joista yksi on hurahtanut jo aikuiseksi – lahjojen työstämisen. Rakastan joulua, haluan upota sen lämpimään ja lohdullisen punaiseen, jossa minua ympäröi perhe ja turva.

torstai 10. marraskuuta 2011

Nyt nukkumaan

Minä en pidä aamuherätyksistä. Ehkä ne olisivat helpompia, jos en iltaisin valvoisi niin myöhään. Pahaksi onnekseni pidän kovasti myöhään valvomisesta. Siinä välissä on sitten tasapainoiltava. Jos kävisin ihan oikeissa yhdeksästä viiteen tai kahdeksasta (glups) neljään töissä, niin koko vuorokausirytmiä olisi kyllä muutettava melkoisesti. Mutta siihen asti harrastan tätä yöhillumista ja aamuvenkoilua. Herätyskelloni soi kummallisiin aikoihin, kuten vaikkapa 8.47, sillä yritän maksimoida jokaisen nukkumiseen käytettävän minuutin. Rakastan nukkumista, niin paljon kuin voi rakastaa sellaista asiaa, joka tietyllä tapaa ei tunnu miltään. Mutta tuntuuhan se toisaalta ja nautinnollisia ovat ne hetket kun herää ja sitten tajuaa, että ihanaa, vielä saa nukkua lisää. Mies aina nauraa minua, herätyskellonaikojani ja sitä, että aamuisin lojuisin sängyssä loputtomiin. Toivottavasti hän ei lopulta kyllästy siihen ja koe sitten velttoiluani ärsyttäväksi. Se on luonteeni heikkous.

Hitsi, vieläkin on hyvä mieli siitä, että eilen kirjoittamani sanat saivat Rooibokseen uutta puhtia. Joskus sitä todella kannattaa sanoa mitä ajattelee. Kerran optikolla näin naisen, joka sovitti silmälaseja (olenkohan kirjoittanut tästä...). Hänen miehensä ei ottanut asioihin mitään kantaa ja nainen puntaroi upeiden, värikkäiden ja rohkeiden lasien sekä ihan kivan näköisten, mutta hänen persoonaansa nähden vähän tylsien lasien välillä. Minä odotin vuoroani ja sanoin lopulta hänelle, että jos minä olisin hän, ottaisin nuo upeat värikkäät kehykset, jotka tuovat hänen pirskahtelevan luonteensa esiin. Esitin kommenttini hyvin varovasti, mutta nainen suorastaan riemastui. Hän valitsi villimmät lasit (joita selvästi myös itse näytti haluavan, muttei ihan olisi uskaltanut) ja lähti ilmeisen hyväntuulisena miehensä kanssa liikkeestä. Turha kai sanoakaan, että jäi pahuksen hyvä mieli – varmasti meille molemmille.

keskiviikko 9. marraskuuta 2011

Jos maailmassa olis kahva...

Lueskelin vastikään Kuvastaja-palkinnon saaneen kirjailija Pasi Ilmari Jääskeläisen blogia. Sitä lukiessani mietin kahta asiaa: pitäisikö eräs ystävättäreni, joka jakaa Pasin kanssa siviiliammatin, herran kirjallisuudesta. Jääskeläisen kirjallisuus on fantasiaa, mutta ei sellaisessa mielessä, kuin perinteisesti ajatellaan (siis lohikärmeksiä, miekkoja, loitsuja, tyrmiä jne. - ei sillä että minä olisin kyseisiä elementtejä vastaan, kunhan eivät oikeassa elämässä tule vastaan), vaan ehkä sellaisessa mielessä, että todellisuus vääristyy kuin oma kuvajainen järven pinnassa, kun tyynenä kesäiltana painaa sormensa keskelle kasvojen kuvajaista. Päädyn siihen, että tietynlaisessa leenakrohnmaisessa mielessä ystävätär saattaisi pitää Jääskeläisen hengentuotteista, vaikka torjuukin muun fantasiakirjallisuuden virtuaalisin hopealuodein ja valkosipuliseppelein (okei, keksin tuon vertauksen itse).

Niin ja se toinen mieleeni tullut asia oli se, että jos minulla olisi loppumattomat voimavarat, voisin minäkin haaveilla suurista kirjallisista saavutuksista, joita kirjoiksi kutsutaan. Tällä hetkellä olen keskittynyt seuraamaan tulevan kirjailijan (minä sanon tällä tavoin, sillä minä uskon hänen onnistumiseensa), Rooiboksen, blogia. Siellä näen, miten hänen mielensä valtaa vuoroin luomisvimma, vuoroin toivo ja toisinaan epäusko. Silloin ajattelen, kuten Tähtien Sodassa, missä Luke Skywalker kuulee kriittisellä hetkellä henkisen johtajansa Obi-Wan Kenobin äänen: “Use the force, Luke. Let go, Luke". Anna mennä Rooibos, sinulla on se, mitä homman hoitaminen kotiin vaatii.

Paljonhan olisi sellaisia asioita, joita voisi tehdä, jos kaikki olisi mahdollista. Tästä kaupungista esimerkiksi puuttuu sellainen kahvila, jossa olisi pitkät aukioloajat, ihania vanhoja sohvaryhmiä, lankkulattia, voimakkaat värit, tauluja seinillä ja ihania teepannuja ja mahtavia itseleivottuja leivonnaisia. Haaveena ajatus toimii kuitenkin paremmin kuin tosielämässä: pitkät aukioloajat tarkoittaisivat loputtomia työvuoroja ja ainainen leipominen lienisi kuluttavaa. Mutta jos vaikka joku sattuisi tähän kaupunkiin moisen kahvilan avaamaan, niin siellä olisin aivan varmasti. Niin ja kahvilahan olisi vielä myös kohtuuhintainen. Ei paljoakaan vaatimuksia. Viihtyisä, pullantuoksuinen ja kohtuuhintainen.

Jos kaikki olisi mahdollista -pohdinta on sen verran mukavaa, että taidan jatkaa tätä haaveilua vielä tulevissakin jaksoissa. Mitäpä sitä turhaan elämän rajoitteita ajattelemaan. Välillä voi antaa itse itselleen siivet.

torstai 3. marraskuuta 2011

Käänteentekevyyksiä

Päätin tänään vaihtaa eteisen kattolamppuun uuden hehkulampun. Ihan vanhanaikaisen lampun vaihdoin, syitä oli oikeastaan kaksi. Syy numero yksi: Minulla ei ollut lamppuvarastossani isokantaisia lamppuja kuin vanhaa mallia. Syy numero kaksi: Eteisessä valon on sytyttävä heti, eikä pikkuhiljaa, kuten energiansäästölamput tapaavat syttyä. Lohtuajatuksena voi ajatella, että se sähkö, joka menee turhaan lämmöntuotantoon vanhanmallisessa hehkulampussa, jää kuitenkin lämmittämään minun eteistäni. Joskin sen yläosaa, myönnetään.

Kiusallisesti kävi tässä yhteydessä myös niin, että pimeyden eteisessä vallitessa irrottelin tuolilla seisten kattoplafondin ruuveja, jotta saisin kuvun irrotettua. Ensimmäinen ruuvi tietenkin putosi kätösistäni ja kuulin kolinan, jonka se mennessään aiheutti. Tietenkään sitä ei voinut etsiä, eihän ollut valoa. Mutta valkeuden tullen ruuvia ei vain löytynyt. Irrotin varmuuden vuoksi toisenkin, heitin sen lattialle ja katsoin, miltä se siellä näyttää. Näytti ruuvilta, isolta sellaiselta. Mutta toista ei silti vain löytynyt. Huomenna on ruuvia etsittävä lisää. Toivottavasti kumpikaan kissa ei syönyt sitä. Kaikki mahdollisuudet on otettava huomioon.

Tänään kävin urheilemassa ryhmässä. Mukana ei ollut tavallista seuralaistani, olo oli vähän orpo. Lisäksi pelkäsin tarkastaneeni kellonajan viritinvahvistimestani, joka on edelleen kesäajassa. Onneksi niin ei ollut, olin oikeaan aikaan oikeassa paikassa.

Jumppaa johti nuori ja pirteä nainen, jonka vetämällä tunnilla en ollut aiemmin ollut. Hän käyttäytyi suunnilleen samoin kuin muutkin jumpan vetäjät, alku- ja loppulämmittelyjen liikkeet muistuttivat muiden vetäjien vastaavia. Mutta juuri sillä hetkellä, kun hän kiitteli meitä jumpasta ja me vastineeksi läpsytimme käsiämme yhteen kiitoksena hänelle, sanoi hän mikrofoniinsa: “Tänään on 52 päivää jouluun. Olen oikeasti alkanut laskea jo juhannuksena, mutta ajattelin kertoa teille vasta nyt.” Mahtavaa, ajattelin minä sisäänpäin, mitään tuollaista en olisi voinut odottaa hänen sanovan. Kävelin ulos tunnilta paljon virkistyneempänä kuin olisin kävellyt ilman noita kahta lausetta.

keskiviikko 2. marraskuuta 2011

Herkkuelämää

En ole käynyt katsomassa, onko torin laitaan kasvanut mandoliinipuu. Näin ollen en myöskään tiedä, onko mahdollisen puun kylkeen kirjoitettu “Baby I love you”. Sen tiedän, etten olen juopotellut kapakassa eikä sylissäni ole ollut dinosauriin luuta. Se on marraskuu, ystävät.

Marraskuun alun parhaana uutisena julistan, että minun ei tarvitse laihduttaa. Äsken nautin illalliseksi tonnikalasalaattia (by Saarioinen). Minun teki sitä niin paljon mieli, että melkein hävetti. Kissakin olisi halunnut sitä, mutta luulen sen johtuvan siitä, että olen käyttänyt sujuvasti myös saman valmistajan katkarapusalaattia ja silloin kun olen näin tehnyt, olen jakanut salaatin sisältämät katkaravut kissan kanssa. Nyt minun piti toistuvasti kertoa sille, ettei salaatti purkista huolimatta ollut katkarapusalaatti. Luulen, ettei kissa uskonut, ainakin se tuijotti minua vaativin ja suurin mustin silmin.

Kävin tänään kampaajalla ja muistin juuri, etten maksanut käyntiäni. En suinkaan karannut paikalta heti, kun lakkapullo lakkasi suihkimasta, vaan kerroin jo paikalle mennessäni, että minulla ei sitten ole rahaa. Sain mukaani pankkisiirron. Nyt pitää muistaa vielä maksaa se, ettei maineeni hyvänä asiakkaana liiaksi kärsi. Ettei ensi kerralla tarvitse tehdä otsatukkaan lovea, että muistaisin.